On taas se aika vuodesta, jolloin monissa organisaatioissa aletaan varata kalentereista aikoja esimiehen ja alaisten/johdettavien välisiin tulos- ja kehityskeskusteluihin. Ongelmana on vain se, että nämä tilanteet herättävät usein enemmän ahdistusta ja turhautumista kuin optimismia.
Olipa kerran ajatus oman työn kehittämisestä osana oppivaa organisaatiota. Sama idea kuin aikoinaan YT-neuvotteluissa eli parantaa yhteistoimintaa ja sitä kautta kehittää työnteon mielekkyyttä ja tuottavuutta. Mutta ei mennyt asiat kuten saduissa vaan päinvastoin: hyvän mielen ja innostuksen sijasta syntyi jännistystä, ahdistusta ja jopa suoranaista vastenmielisyyttä tällaista toimintaa kohtaan. Suurin osa ihmisistä on kielteisten kokemusten kautta oppinut kammomaan vuosittaisia kehityskeskusteluja.
Eikä kyse ole pelkästään suomalaisesta ilmiöstä vaan samansuuntaisia kokemuksia näyttäisi syntyvän myös muualla maailmassa. Tuoreessa amerikkalaistutkimuksessa ei nimittäin löydettyä yhtään työntekijäryhmää, joka olisi kokenut kehityskeskustelut omaa kehittymistään tukevina tapahtumina. Tutkijoiden hypoteesien vastaisesti edes oppimishaluiset ihmiset eivät olleet valmiita ottamaan riemumielellä vastaan palautetta työhönsä liittyen. Vielä heikompi oli tilanne voimakkaan suoritumiskeskeisillä ja toisaalta työnsä minimipanoksella suorittamaan pyrkivillä yksilöillä.
Tutkijat suosittelivatkin keinoksi esimiesten parempaa tutustumista itse työntekijöihin ja heidän yksilöllisyyteensä. Ei ihme että Helsingin sanomien haastattelema (2.2.14) Mia ”koki entisellä työpaikallaan ongelmaksi sen, että nopeasti kasvaneen yrityksen esimies oli vieraantunut työntekijöiden arjesta. Kehityskeskusteluja oli mahdotonta käydä järkevästi, koska pomolla ei ollut käsitystä alaistensa tehtävistä ja suoriutumisesta”.
Ulalla olon lisäksi yksi heikosti toimiva osa kehityskeskusteluja on niissä tapahtuvan vuorovaikutuksen kehno laatu. HS:n haastattelema ”…Tiina sai mielestään liian vähän palautetta entisessä työpaikassaan. Kehityskeskustelussa hän kysyi suoraan, miten hänen pitäisi parantaa työtapojaan. Hetken mietittyään esimies vastasi, että Tiinan tekemissä powerpoint-esityksissä oli liikaa tekstiä. "Tiesin, että hän oli huono antamaan palautetta, mutta kommentti oli silti pohjanoteeraus", Tiina sanoo”.
Aalto-yliopiston Ckir-yksikön vuorovaikutustutkimuksen mukaan suomalaisten työkeskustelujen tunnesävy esimiesten ja heidän johdettaviaan välillä on lähes 100 %:sti neutraalia. Vaikka pinnan alla tunteet kuohuvat, naamanilme ei reagoi juuri mihinkään keskusteluissa tapahtuvaan. Kehossa sen sijaan tapahtuu. Kädet hikoilevat ja sydän tykyttää, mutta sitä ei luonnollisesti oteta puheeksi kuin tunneosaavampien keskustelijoiden toimesta, jolloin tilanne voi korjautuakin. Useimmiten keskustelu palaa vuorovaikutuksen parantamisen sijaan pöydällä oleviin papereihin, jotka halutaan käydä mahdollisimman nopeasti läpi, jotta pinteestä päästäisiin taas vuodeksi.
Mikä siis avuksi? Mielestäni tässä ei tarvita mitään suuria innovaatiota vaan ihmisten johtamisen perustaitojen elvyttämistä. Ensinnäkin esimiestyö pitäisi palauttaa takaisin perustehtäväänsä: kyse ei ole byrokraattina toimimisesta tai kontrollerista vaan työnteon mahdollistajana ja tukijana toimimisesta eli palveluammatista. Aivan kuten suomalaiset asiakaspalvelijat usein unohtavat asiakkaansa, esimiehetkin ovat käpertyneet omien tiskiensa taakse piiloon varsinaisia asiakkaitaan. Toiseksi vuorovaikutus on aina kahden kauppa: jos ei ole itse valmis tukemaan sen onnistumista, ei toinenkaan voi sitä millään tehdä. Tämä vaatii paitsi ennakkoon valmistautumista myös tilanteessa tapahtuvaa lämittelyä baaritiskin tapaan: ei suoraan asiaan vaan pikku hiljaa hyvä tulee.
Elokuvien alueella työtä on tunnetusti kuvattu vähän: töiden jälkeen ei huvita katsoa samaa tohellusta vielä valkokankaalta. Työsuosikkejani ovat esimerkiksi Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat ja jenkki-komedia Konttorirotat. TV-sarjojen puolelta tarjonta onkin sitten suurempi: mitä muuta esimerkiksi Mad Men ja House of Cards ovat kuin kuvausta työstä ja siellä tapahtuvista onnettomista kohtaamisista. Ehkä meillä ei tässä oikeassa elämässä olekaan asiat niin hullusti. Onnea ja vaivannäköä kaikille tämän vuoden kehityskeskustelijoille.
Mikael Saarinen
