Padit, puhelimet ja läppärit toimivat nykyään kätevästi muistilehtiöiden korvikkeina. Digitaalisia muistinpanoja on helppo tehdä, mutta uusi tutkimus paljastaa, että niistä jää aivoihimme heikompi muistijälki kuin kynällä tehdyistä merkinnöistä.
Olen itse ollut aina kirjoitettujen muistiinpanojen ystävä. Opiskellessanikin kävin mieluummin luennoilla kuin pänttäsin tylsiä kirjatenttejä. Edelleenkin kirjoittelen erilaisia muistiinpanoja luento-ohjelmien ja seminaarien sivuihin ja palaan myös mielelläni niiden pariin kun omat ideat alkavat loppua.
Olen toki kokeillut muistinpanojen tekemistä myös digitaalisesti. Etenkin erilaisissa ideointipalavereissa ja kokouksissa muistion saa lähes printattavaan muotoon sen sijaan, että sen kirjoittaisi vielä toiseen kertaan koneen ääressä. Ei muuten kannattaisi.
Tuoreen yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan käsin tehdyt muistiinpanot näyttäisivät tallentuvan paremmin mieleemme. Kalifornian yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa koehenkilöt tekivät muistiinpanoja luentovideoista joko käsin tai läppärillä. Tutkimustulokset olivat mielenkiintoisia. Puhtaat faktatiedot (esim. koska Indus-virran sivilisaatiot kukoistivat) palautuivat molemmilla ryhmillä mieleen yhtä hyvin. Sen sijaan kysymykset, joissa tietoa piti yhdistellä ja soveltaa sujuivat merkittävästi huonommin digiryhmällä. Näin vaikka läppäriryhmän vastauksissa oli enemmän sanoja ja lauseita, joita luennoitsijat olivat käyttäneet. He olivat siis kopioineet luentojen sisältöjä tarkemmin kuin kirjoittajat, mutta ilman syvällisempää ymmärrystä sisällöstä.
Kaikkineen runsaat muistiinpanot olivat yhteydessä parempaan muistamiseen, mutta yllättäen myös se, kuinka vähän muistiinpanoissa käytettiin samoja sanoja ja lauseita kuin alkuperäiset esitelmöijät. Kun toisessa koeasetelmassa koehenkilöitä kehotettiin välttämään luennoitsijoiden kielen kopioimista muistiinpanoihin, ei tämä auttanut digikirjoittajia: he kopioivat automaattisesti luennoitsijoiden verbaalista ulosantia.
Tämän aivottoman, automatisoidun muistiinpanojen tekemisen haitat näkyivät myös muutaman viikon päästä tehdyissä muistikokeissa. Vaikka molemmat ryhmät saivat lukea ennen koetta aiemmin tekemänsä muistiinpanot, auttoivat ne enemmän käsinkirjoittaja-ryhmää. Läppäriryhmä ei pystynyt taaskaan hyödyntämään muistiinpanojaan yhtä tehokkaasti vaan ne tuottivat edelleen samaa pinnallista osaamista.
Ehkäpä unelma digitaalisista kouluista voidaan laittaa säästösyiden lisäksi hyllylle vähäksi aikaa näiden tutkimustulosten johdosta, jotka tosin on toistettu jo aikaisemminkin hiukan eri muodoissa. Olen ainakin itse huomannut esimerkiksi unohtelevani helpommin digitaaliset kokousmerkinnät kuin perinteiset kalenteriin kirjoitetut.
On myös vaikea uskoa, että esimerkiksi Daniel Day-Lewisin läpimurtoelokuvan My left Foot (1989) tosielämän päähenkilö Christy Brown olisi pystynyt samoihin kasvusuorituksiin vain iPadia jalallaan näppäillen. Ja lienee myös niin, että suurin osa maailmankirjallisuuden klassikoista, kuten vaikkapa Salman Rushdien Keskiyön lapset, joka on nyt ilmestynyt yllättäen myös elokuvasovituksena (Canada/Iso-Britannia 2012), olisi hioutunut yhtä väkeväksi diginäppäimistöllä tehtynä.
Itse kukin meistä voisi siis käväistä lähimmässä kirjakaupassa hankkimassa itselleen digitallenteiden rinnalla myös perinteisen muistikirjan. Esimerkiksi sellaisen pienen mustan muulinnahkaisen.
Mikael Saarinen
