Kahdeksanvuotias raivoaa ja kiukuttelee, jos ei saa tahtoaan läpi. Olemmeko olleet hänelle liian lepsuja, äiti pohtii.
”Kahdeksanvuotias tyttömme on tavattoman voimakastahtoinen ja kiukuttelee meille vanhemmille jatkuvasti. Tietty määrä kiukuttelua on toki ymmärrettävää, mutta jatkuva komentelu, huutaminen ja tottelemattomuus alkavat mielestämme olla jo liikaa. Tuntuu, ettei tytöstä saa mitään otetta. Toisille ihmisille hän on kyllä hyväkäytöksinen ja mukava, koulussakin. Olemme mielestämme kokeilleet monia keinoja saadaksemme kiukuttelun loppumaan, mutta ainoastaan periksi antaminen asioissa tuntuisi olevan ainut keino, eikä sekään ole hyväksi.
”Olemmeko olleet liian lepsuja hänelle?”
Tyttö ei ymmärrä, että rajoja asetetaan hänen parhaakseen. Kauhuissani ajattelen, millainen tyttö on murrosiässä, kun hän on nyt jo näin hankala. Olisiko mitään keinoa meidän ”pyörremyrskyn” taltuttamiseksi? Täytyykö vain yrittää jaksaa pitää rajoista kiinni, vaikka lapsi saa aina kiukkupotkuraivarin, jos ei saa jotain? Oppiiko hän mitään siitä? Olemmeko olleet liian lepsuja hänelle? Tyttö on ainoa lapsemme.
Neuvoton äiti
Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa:
”Kiinnostun aina, kun puhutaan kiukuttelusta. Monet tuntuvat tarkoittavan sillä jonkinlaista ylimääräistä, hankalaa käytöstä, joka pitäisi kitkeä lapselta pois. Mutta mitä kiukuttelu oikeastaan on? Pyörremyrskynne saattaa ilmaista teille sillä monenlaisia, monimutkaisiakin tunteita. Jos keskittyy vain siihen, kuka tottelee ketä, lapsi ei ehkä tunnista tai saa ilmaistua muita tarpeitaan. Kiukuttelu ei aina ole vihaisuutta. Se voi olla vaikka jännitystä tai turvan tarvetta – ihan tavallisia tunteita myös hyvin hoidetulle ja rakastetulle lapselle.
Myötätunnolla on mahtava vaikutus. Voitte tarjota rauhalliseen, myötäelävään sävyyn vaihtoehtoisia ajatuksia lapsen käytöksen syille. Mahtoiko sua alkaa jännittää? Olitkohan vihainen ja sen lisäksi vielä...?
”Nyrkkisääntö on valita taistelunsa.”
Mitä rajoihin tulee: minua koskettaa epätietoisuutenne. Tätähän me kaikki vanhemmat joudumme pohtimaan. Valitettavasti ulkopuolisen on mahdoton tietää, oletteko olleet liian lepsuja tai liian ankaria. Nyrkkisääntö on valita taistelunsa, eli pitää jämäkästi ja perustellusti kiinni itselleen hyvin tärkeistä periaatteista. Muista asioista voi sitten joustaa.
Teidän kannattaa ottaa lapsi mukaan arvioimaan tilannetta. Kahdeksanvuotias ei tietenkään saa päättää läheskään kaikista rajoista, mutta hänen kanssaan voi reilusti, syyttelemättä ja syyllistymättä, puhua umpikujasta, johon olette ajautuneet. Mikä kaikki tuntuu tytöstänne liian ankaralta, mikä lepsulta? Mistä hänen omasta mielestään kiukuttelussa on kyse? Millä tapaa rajat tarkkaan ottaen ovat hänen parhaakseen? Mitä hyvää toivotte niiden tuovan ja miltä pahalta toivotte niiden suojaavan?
Voisitte saada apua myös perheneuvolasta tai muilta lapsen kehityksen ammattilaisilta. Kurjaa, jos arki on yhtä taistelua, vaikka perheessänne on selvästi niin paljon välittämistä ja huolenpitoa.”
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
Kysy Jannalta
Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com . Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.
