Suru, kutsumaton vieras

Työhuoneen pöydällä on musta pupuhahmo. Sen taakse on turvallista käpertyä niinä hetkinä, kun ei itse osaa kertoa, miten pahalta tuntuu. 

Pupun on piirtänyt on graafikko Aino Nieminen. Hän tekee Surunaama-nimistä kirjaa, jotta sen lukijalla olisi työkaluja käsitellä kuolemaa sekä lapsen että itsensä kanssa.

– Ei kukaan halua surua kotiinsa. Silti se voi tulla kenen tahansa luo, Aino sanoo.

Surunaama on kirja, jonka Aino olisi halunnut avukseen itsekin.

PUHELIN SOI torstai-iltana, kun Aino ja lapsi olivat juuri syömässä. Aino vastasi, kuunteli hiljaa ja totesi lopuksi, että nyt ei ole hyvä hetki puhua.

Hän söi ruoan loppuun, puki kolmivuotiaalle yövaatteet, pesi hampaat ja luki sadun kuin muinakin iltoina. Hän ei romahtanut: oli tärkeintä huolehtia lapsesta. 

Kun lapsi nukahti, hän soitti ystävälleen ja toisti, mitä on juuri kuullut.

– Lapseni isä on kuollut.

Aamulla Aino aloitti normaalilta näyttävän perjantain.

MIKÄÄN EI VALMISTELLUT perhettä äkilliseen kuolemaan. Puhelun jälkeen ystävä tuli paikalle Ainon tueksi, mutta taas aamulla Aino aloitti normaalilta näyttävän perjantain. Koska hän ei tiennyt, miten kertoa lapselle, hän halusi kertoa vasta, kun tietää, miten tekee sen oikein.

Hän vei lapsen päiväkotiin ja soitti vanhemmilleen, jotka tarjoutuivat hakemaan lapsen illaksi. Sitten hän meni työhuoneelleen ja googletti vimmatusti.

– Minulla oli ikään kuin autopilotti päällä. Etsin kriisi-apua, että tietäisin, miten minun pitää toimia lapsen kanssa. Moni on sanonut, ettei pystyisi samaan. Mutta kun kyse on lapsesta ja kun on pakko, kyllä pystyy.

Kun Aino sai yhteyden kriisiapuun, häntä pyydettiin heti paikalle. Aino muistaa vieläkin yksityiskohtia puhelusta: Osaatko tulla varmasti Hakaniemeen? Selviätkö yksin? Ja muistathan syödä, vaikka jäätelöä? 

– Silloin ihmettelin ohjeita, mutta jälkikäteen ymmärsin, että ne olivat loistavia. Olin sokissa. Autopilotti alkoi rakoilla vasta myöhemmin.