”Palasin töihin, kun vauvani oli seitsemän kuukautta”
Heidi Iivonen ei epäröinyt hetkeäkään, kun hän sai unelmiensa työpaikan vanhempainvapaalla. Monia muita sen sijaan huoletti, miten kävisi imetyksen ja miten Heidin mies pärjäisi kotona kahden vaippaikäisen kanssa.
Maito suihkuaa rinnoistani liivinsuojiin. Olen työpaikan täydessä hississä matkalla lounaalta takaisin työpisteelle, ja imetystreffeihin on vielä tunti aikaa.
On ihka ensimmäinen työpäiväni. Rintani eivät ole vielä tiedostaneet, että seitsenkuinen poikani on siirtynyt pulloruokintaan. Palaverien välissä puen takin päälleni ja säntään parkkipaikalle. Vauva on onneksi nälkäinen ja hereillä. Hän imee vuorotellen molemmista rinnoistani maitoa auton etupenkillä. Esikoinen nukkuu takanani turvaistuimessaan.
Kun poika on syönyt, toivotan miehelle tsemppiä ja lähden takaisin töihin.
En ole ollut töissä kahteen ja puoleen vuoteen. Samalla kun jätin kotiäitiyden taakseni, vaihdoin työpaikkaa. Kuopukseni oli neljä kuukautta, kun huomasin ilmoituksen unelmieni työpaikasta. Halusin hakea paikkaa, ja mies kannusti minua lähettämään hakemuksen. Hän oli valmis jäämään kotiin hoitamaan lapsia, jos minut valittaisiin.
Esikoisemme oli syntynyt kaksi ja puoli vuotta aiemmin, ja olin ollut lasten kanssa kotona siitä lähtien. Olin suunnitellut palaavani töihin heti äitiysloman päätyttyä, koska vauvavuosi oli ollut raskas ja alkuun todella yksinäinen.
Kuopukseni oli neljä kuukautta, kun huomasin ilmoituksen unelmieni työpaikasta.
Esikoisemme itki kaikki illat, ja imettäminen oli hankalaa. Tyttö oksensi lähes kaiken juomansa maidon, hänen painonsa ei noussut ja nukkuminen oli vaikeaa. Tyytyväinen hän oli ainoastaan sylissä. Kantoreppu ei kelvannut, eikä hän viihtynyt vaunuissa. Klassinen suuritarpeinen, koliikkinen, refluksiin taipuvainen tyyppi siis.
Kolmen kuukauden kohdalla googlasin ”töihin kesken äitiysloman”. Haku ei tuottanut yhtään osumaa.
Kun esikoisen vauvavuosi oli ohi, arki oli muuttunut helpommaksi, olin saanut kivoja äitikavereita ja päässyt hiukan jyvälle vanhemmuudesta. Päätin jäädä kotiin hoitovapaalle siihen saakka, kunnes tyttö täyttäisi kaksi vuotta. Hänen oli tarkoitus jäädä ainoaksi lapseksemme, ja mietin, että aika kuluu kuitenkin kuin siivillä. Ajattelin katuvani, jos menisin liian aikaisin töihin.
Seuraavaksi huomasin olevani raskaana.
Ahdistus jyräsi päälleni kuin paksu ukkospilvi. Pelkäsin, että joutuisin elämään tuskaisen vauvavuoden uudelleen. En olisi halunnut olla kotona yhtään enempää kuin kaksi vuotta, jonka olin ajatellut ehdottomaksi maksimiajaksi.
Nyt kotiäitiydelleni napsahti kuitenkin pakollinen jatkoaika. Kaipasin jo jotain omaa tekemistä ja pelkäsin ammattitaitoni puolesta. Olin väsynyt siihen, että olin jatkuvasti huolissani milloin mistäkin lapsen kehitykseen liittyvästä, vaikka tiesin stressaavani turhaan.
Kun kuopukseni syntyi, ymmärsin, että jokainen vauva on todellakin erilainen.
Pojan vauva-aika oli minulle eheyttävä kokemus. Koin valtavaa onnistumisen tunnetta siitä, että kaikki sujui loistavasti. Imetys tuntui helpolta, ja vauvan paino nousi normaalisti. Poika nukkui kuin tukki minun kainalossani.
Nautin vauva-arjesta ja ymmärsin esikoiseni olleen todella haastava tapaus verrattuna poikaani, joka köllötteli tyytyväisenä leikkimatollaan. Kotona oli ihanaa, mutta kahden vaippaikäisen kanssa elämä oli myös ajoittain raskasta.
Mielessäni kävi kysymys, tekisikö töihinpaluu minusta huonon äidin.
Esikoinen oli täyttänyt kaksi vuotta samalla viikolla kuin kuopus syntyi. Tyttö tarvitsi vielä paljon apua, mutta hänellä oli myös vahva oma tahto. Kun näin unelmieni työpaikkailmoituksen, tiesin heti, että oli paluun aika.
Eihän kukaan lähde töihin kesken äitiysloman, ellei ole pakko! Äitituttavat eivät suoraan sanoneet, että ajatus kuulosti hullulta, mutta joku tokaisi, että ei kyllä kuuna päivänä tulisi kyseeseen heidän perheessään. Mielessäni kävi kysymys, tekisikö töihinpaluu minusta huonon äidin.
Suurin käytännön huoli liittyi imetykseen. Sitä murehtivat minun lisäkseni monet muut. Äitini pohti, miten lopettaisin imettämisen, ja milloin imetyskertoja kannattaisi alkaa vähentää. Yksi tuttu ehdotti, että pumppaisin vauvalle maitoa ja säilöisin sen työpaikan jääkaappiin. Jos kuskaisin päivän saaliin aina iltapäivisin kotiin, vauvan ei tarvitsisi juoda korviketta. Suljin korvani muiden ajatuksilta.
Kun tulin valituksi tehtävään, päätin heti, etten ota stressiä imetyksestä. Enkä siitä, mitä muut töihin paluustani ajattelisivat. Toistelin mielessäni, että tämä on paras ratkaisu meidän perheellemme.
Olen kiitollinen siitä, että neuvolan terveydenhoitajamme suhtautui asiaan hienosti ja vakuutteli, että kaikki sujuisi varmasti hyvin. Hän oli oikeassa.
Meille muodostui heti toimiva ruokailurutiini.
Imetin aamulla ennen kuin lähdin töihin. Päivällä poika söi pullosta, ja minä pumppasin rintoja tyhjemmiksi työpaikan vessassa. Kun tulin töistä, imetin normaalisti seuraavaan aamuun asti. Lopulta kävin vain ensimmäisenä päivänä parkkipaikalla imettämässä. Sen jälkeen maidon määrä tasaantui.
Toistelin mielessäni, että tämä on paras ratkaisu meidän perheellemme.
Pohdin toki myös sitä, miten pärjäisin töissä. Olisiko järjenjuoksuni hidastunut kotivuosien aikana?
Huoleni osoittautui turhaksi. Kaikki sujui loistavasti, ja sain nopeasti myös vastuullisempia tehtäviä hoidettavakseni. Itse asiassa organisointikykyni oli mielestäni jopa parantunut entisestään. Aikaisemmin olisin kauhistunut useammasta yhtäaikaisesta työprojektista, mutta nyt huomasinkin, että pystyn pitämään monen eri kokonaisuuden langat käsissäni.
Vuorokaudessa oli edelleen sama määrä tunteja, mutta nyt tein työt, huolehdin, että lapsilla oli kaapeissaan oikeankokoiset säänmukaiset varusteet, suunnittelin kodin ruokalistat ja hoidin kauppareissut sekä vietin kaiken töiden ulkopuolisen ajan lapsia hoitaen.
Töissä kollegat ja pomo arvostivat tekemääni ratkaisua. Olin helpottunut, koska en tuntenut minkäänlaista syyllistämistä lähipiirissäni.
Jotkut tuttavat kysyivät, miten mieheni mahtaa selviytyä kahden vaippaikäisen kanssa kotona. Itse en miettinyt hetkeäkään, pärjäisikö hän. Olin varma, että mieheni pyörittäisi hommaa jopa paremmin kuin minä itse. Hän oli hoitanut lapsia esikoisemme syntymästä lähtien. Hänellä on paljon pidempi pinna kuin minulla, eikä hänellä ole tapana stressata asioista.
Tämän sain todeta myös käytännössä. Kotona päivät sujuivat mainiosti. Lapset ulkoilivat, koti oli siisti ja eteeni katettiin lämmin ruoka, kun tulin töistä.
Olin hurjan innoissani siitä, että minulla oli pitkästä aikaa jokin oma juttu. Sain syödä lounaani rauhassa ja lämpimänä. Sain käydä yksin pissalla silloin, kun halusin. Eikä minun tarvinnut olla jatkuvassa hälytystilassa valmiina vastaamaan toisten ihmisten tarpeisiin.
Olin varma, että mieheni pyörittäisi hommaa jopa paremmin kuin minä itse.