Psyykkinen sairastuminen romutti Päivi Rissasen, 50, jatko-opintosuunnitelmat ja melkein elämänkin. Sitten tapahtui käänne, ja nyt kädessä on oma väitöskirja.

”Valmistuin valtiotieteen maisteriksi laman keskelle 1992. Työksi löytyi vain sosiaalityöntekijän sijaisuuksia. Jo silloin suunnittelin lisensiaattityötä, mutta sairaus tuli väliin.

Aloin väsyä ja masentua. Viimeinen pisara oli, kun ystäväni kuoli täysin yllättäen aivoverenvuotoon. En pystynyt enää nukkumaan.
Lopulta pääsin mielenterveystoimistoon kriisihoitoon ja sieltä jatkohoitoon terveyskeskuksen vuodeosastolle. Olin niin lopussa, että en jaksanut syödä vaikka ruoka tuotiin sänkyyn.

Harhaisena yliopistolla

Ensimmäinen diagnoosini 1994 oli vakava masennus, toinen skitsofrenia. Ne eivät tulleet aivan yllätyksenä, sillä olin sairastanut murrosiässä syömishäiriön.

Lukion jälkeen kävin viisi vuotta yksityisessä psykoterapiassa. Siihen aikaan ramppasin pahimmillaan viidessä psykoterapiassa yhtä aikaa.

Oireeni olivat kaiken kattava ahdistus ja mielihyvän tunteiden katoaminen. Tuntui kuin olisin nähnyt painajaisunta valveillakin.

Halusin kuitenkin jatkaa opintojani. Kävin yliopistolla, vaikka näin peikkojen ja vampyyrien tapaisia otuksia ja kuulin puhetta päässäni.

Totta kai yliopistolla huomattiin, etten ollut kunnossa. Minua neuvottiin kirjoittamaan vaikka päiväkirjaa tai runoja, mutta tieteelliseen tekstiin varoitettiin pyrkimästä. Professorini kuitenkin ymmärsi. Hän luki kauheita tekstejäni ja huomasi, miten tärkeitä ne olivat minulle. Hän sanoi, ettei kai siitä haittaakaan ole, jos alan kirjoittaa esseitä.

Sairaalassa 40 kertaa

Ensimmäiseltä terveyskeskuksen hoitojaksoltani minut lähetettiin Kellokosken mielisairaalaan. Siellä kuljin loputtomasti käytävillä harhojen ja ahdistuksen piinaamana. Lääkitykset eivät auttaneet.

Kellokoskella olin neljä kuukautta. Kävin psykologin vastaanotolla ja minulla oli omahoitaja. Hoitojakson päätyttyä kuvittelin, että tämä oli nyt tässä.

Mutta ei, seuraavien seitsemän vuoden aikana olin sairaalahoidossa noin 40 kertaa. Hankkiuduin hoitoon aina itse, kun ahdistus kävi sietämättömäksi.

Muutaman kerran otin jopa yliannoksen lääkkeitä ja nirhasin ranteitani.

Omahoitaja herätti

Loppukesästä 2000 olin ahdistuksesta täysin sekaisin. Minut siirrettiin kroonikko-osastolle ja kehotettiin varautuman siihen, että siellä menee vuosia.

Omahoitajani, itseäni vähän vanhempi mies, kysyi minulta melkein ensi töikseen: Päivi, haluatko viettää loppuelämäsi sairaalassa?

Se oli käänne. Sovimme tekevämme yhteistyötä yhdeksän kuukautta, sitten hoito loppuisi.

Omahoitajani kuvaili hoitoyrityksiään pimeässä nyrkkeilyksi, josta ei voi tietää, milloin osuu. Hän antoi minulle tehtäviä: kehotti mietittämään, mitä pitäisi tapahtua, että asiani olisivat vielä huonommin, tai miten minun pitäisi toimia, kun ahdistus iskee.

Innostuin tosissani pohtimaan näitä asioita. Hieman myöhemmin lopetin jokailtaisen unilääkkeiden kinuamisen.

Minä muutuin

Päästyäni Kellokoskelta kesällä 2001 uskoin pystyväni töihin. Arvioni osui melko oikeaan, sillä sen jälkeen olen ollut vain kerran viikonlopun sairaalassa.

Olin osa-aikaisena projektitutkijana Mielenterveyden Keskusliitossa 2006–2009. Tein siellä kirjan edellisenä vuonna valmistuneen skitsofreniasta kuntoutumista käsittelevän lisensiaattityöni pohjalta.

Sen jälkeen olen ollut hankekoordinaattorina Mielen avain -hankkeessa ja viime keväästä lähtien tutkijana Mielenterveyden Keskusliitossa.

Nyt ahdistus on melkein kokonaan poissa ja olen taas löytänyt hyvät tunteet. Elämässäni tärkeitä ovat ystävät, matkustelu ja liikunta.

Se, mitä sairaana koin, ei ollut turhaa. Myös persoonallisuuteni muuttui. Ennen olin ujo, nyt rohkea.

Kouluttauduin vertaistukiohjaajaksi vuonna 2005 ja ohjasin vertaistukiryhmiä aikanaan. Käyn edelleen puhumassa kokemuksistani mielenterveysalan työntekijöille, opiskelijoille ja kuntoutujille. Viestini on, että jos minä selvisin sairaudestani, se on mahdollista muillekin.”

Kuntoutujasta tutkijaksi

Päivi Rissanen väittelee 13. marraskuuta 2015 tohtoriksi Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Ainutlaatuinen väitöstutkimus antaa tietoa sairastumisen ja kuntoutumisen prosessista yksilön identiteetin kannalta: kuinka potilaasta ja kuntoutujasta tuli tutkija.

Tutkimusaineistonaan Rissanen käyttää omia päiväkirjojaan ja kirjeitään sairaala- ja kuntoutumisajalta sekä toisen tutkijan kanssa käytyä kirjeenvaihtoa. Lähtökohtana ovat tutkijan sosiaaliseen taustaan sidotut kokemukset ja itsen havainnoiminen.

Mielenterveyspotilaan kuntoutusprosessia tarkasteleva tutkimus kysyy: Mikä merkitys mielenterveyskuntoutujien itse tuottamalla tiedolla on? Millä tavalla omaa kokemusta voi käyttää tutkimusprosessissa?

– Kuntoutumisen prosessissa oli tärkeää vuorovaikutus, kohtaaminen, vertaistuki, mielekäs toiminta, toivon herääminen ja omien kokemusten reflektoiminen, Rissanen toteaa.

Hänen kuntoutumisessaan vaikuttivat tutkimuksen mukaan myös monet muut tekijä, kuten mielenterveysongelmiin liittyvät asenteet, osallistumismahdollisuudet, palvelujärjestelmän rakenteet, käsitteiden käyttäminen, tietäminen ja tarinoiden muodostaminen.

Rissanen tuo keskusteluun myös vertaistuen, kokemusasiantuntijuuden ja kokemustutkimuksen mahdollisuudet sekä niiden merkityksen yksilölle, palvelujärjestelmälle, mielenterveystyölle ja yhteiskunnalle.

Päivi Rissasen väitöskirja Toivoton tapaus? Autoetnografia sairastumisesta ja kuntoutumisesta julkaistaan sarjassa Kuntoutussäätiön tutkimuksia 88/2015.
Sähköinen julkaisu on luettavissa täältä.