Psyykkinen sairastuminen romutti Päivi Rissasen, 50, jatko-opintosuunnitelmat ja melkein elämänkin. Sitten tapahtui käänne, ja nyt kädessä on oma väitöskirja.

”Valmistuin valtiotieteen maisteriksi laman keskelle 1992. Työksi löytyi vain sosiaalityöntekijän sijaisuuksia. Jo silloin suunnittelin lisensiaattityötä, mutta sairaus tuli väliin.

Aloin väsyä ja masentua. Viimeinen pisara oli, kun ystäväni kuoli täysin yllättäen aivoverenvuotoon. En pystynyt enää nukkumaan.
Lopulta pääsin mielenterveystoimistoon kriisihoitoon ja sieltä jatkohoitoon terveyskeskuksen vuodeosastolle. Olin niin lopussa, että en jaksanut syödä vaikka ruoka tuotiin sänkyyn.

Harhaisena yliopistolla

Ensimmäinen diagnoosini 1994 oli vakava masennus, toinen skitsofrenia. Ne eivät tulleet aivan yllätyksenä, sillä olin sairastanut murrosiässä syömishäiriön.

Lukion jälkeen kävin viisi vuotta yksityisessä psykoterapiassa. Siihen aikaan ramppasin pahimmillaan viidessä psykoterapiassa yhtä aikaa.

Oireeni olivat kaiken kattava ahdistus ja mielihyvän tunteiden katoaminen. Tuntui kuin olisin nähnyt painajaisunta valveillakin.

Halusin kuitenkin jatkaa opintojani. Kävin yliopistolla, vaikka näin peikkojen ja vampyyrien tapaisia otuksia ja kuulin puhetta päässäni.

Totta kai yliopistolla huomattiin, etten ollut kunnossa. Minua neuvottiin kirjoittamaan vaikka päiväkirjaa tai runoja, mutta tieteelliseen tekstiin varoitettiin pyrkimästä. Professorini kuitenkin ymmärsi. Hän luki kauheita tekstejäni ja huomasi, miten tärkeitä ne olivat minulle. Hän sanoi, ettei kai siitä haittaakaan ole, jos alan kirjoittaa esseitä.

Sairaalassa 40 kertaa

Ensimmäiseltä terveyskeskuksen hoitojaksoltani minut lähetettiin Kellokosken mielisairaalaan. Siellä kuljin loputtomasti käytävillä harhojen ja ahdistuksen piinaamana. Lääkitykset eivät auttaneet.

Kellokoskella olin neljä kuukautta. Kävin psykologin vastaanotolla ja minulla oli omahoitaja. Hoitojakson päätyttyä kuvittelin, että tämä oli nyt tässä.

Mutta ei, seuraavien seitsemän vuoden aikana olin sairaalahoidossa noin 40 kertaa. Hankkiuduin hoitoon aina itse, kun ahdistus kävi sietämättömäksi.

Muutaman kerran otin jopa yliannoksen lääkkeitä ja nirhasin ranteitani.

Omahoitaja herätti

Loppukesästä 2000 olin ahdistuksesta täysin sekaisin. Minut siirrettiin kroonikko-osastolle ja kehotettiin varautuman siihen, että siellä menee vuosia.

Omahoitajani, itseäni vähän vanhempi mies, kysyi minulta melkein ensi töikseen: Päivi, haluatko viettää loppuelämäsi sairaalassa?

Se oli käänne. Sovimme tekevämme yhteistyötä yhdeksän kuukautta, sitten hoito loppuisi.

Omahoitajani kuvaili hoitoyrityksiään pimeässä nyrkkeilyksi, josta ei voi tietää, milloin osuu. Hän antoi minulle tehtäviä: kehotti mietittämään, mitä pitäisi tapahtua, että asiani olisivat vielä huonommin, tai miten minun pitäisi toimia, kun ahdistus iskee.

Innostuin tosissani pohtimaan näitä asioita. Hieman myöhemmin lopetin jokailtaisen unilääkkeiden kinuamisen.

Minä muutuin

Päästyäni Kellokoskelta kesällä 2001 uskoin pystyväni töihin. Arvioni osui melko oikeaan, sillä sen jälkeen olen ollut vain kerran viikonlopun sairaalassa.

Olin osa-aikaisena projektitutkijana Mielenterveyden Keskusliitossa 2006–2009. Tein siellä kirjan edellisenä vuonna valmistuneen skitsofreniasta kuntoutumista käsittelevän lisensiaattityöni pohjalta.

Sen jälkeen olen ollut hankekoordinaattorina Mielen avain -hankkeessa ja viime keväästä lähtien tutkijana Mielenterveyden Keskusliitossa.

Nyt ahdistus on melkein kokonaan poissa ja olen taas löytänyt hyvät tunteet. Elämässäni tärkeitä ovat ystävät, matkustelu ja liikunta.

Se, mitä sairaana koin, ei ollut turhaa. Myös persoonallisuuteni muuttui. Ennen olin ujo, nyt rohkea.

Kouluttauduin vertaistukiohjaajaksi vuonna 2005 ja ohjasin vertaistukiryhmiä aikanaan. Käyn edelleen puhumassa kokemuksistani mielenterveysalan työntekijöille, opiskelijoille ja kuntoutujille. Viestini on, että jos minä selvisin sairaudestani, se on mahdollista muillekin.”

Kuntoutujasta tutkijaksi

Päivi Rissanen väittelee 13. marraskuuta 2015 tohtoriksi Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Ainutlaatuinen väitöstutkimus antaa tietoa sairastumisen ja kuntoutumisen prosessista yksilön identiteetin kannalta: kuinka potilaasta ja kuntoutujasta tuli tutkija.

Tutkimusaineistonaan Rissanen käyttää omia päiväkirjojaan ja kirjeitään sairaala- ja kuntoutumisajalta sekä toisen tutkijan kanssa käytyä kirjeenvaihtoa. Lähtökohtana ovat tutkijan sosiaaliseen taustaan sidotut kokemukset ja itsen havainnoiminen.

Mielenterveyspotilaan kuntoutusprosessia tarkasteleva tutkimus kysyy: Mikä merkitys mielenterveyskuntoutujien itse tuottamalla tiedolla on? Millä tavalla omaa kokemusta voi käyttää tutkimusprosessissa?

– Kuntoutumisen prosessissa oli tärkeää vuorovaikutus, kohtaaminen, vertaistuki, mielekäs toiminta, toivon herääminen ja omien kokemusten reflektoiminen, Rissanen toteaa.

Hänen kuntoutumisessaan vaikuttivat tutkimuksen mukaan myös monet muut tekijä, kuten mielenterveysongelmiin liittyvät asenteet, osallistumismahdollisuudet, palvelujärjestelmän rakenteet, käsitteiden käyttäminen, tietäminen ja tarinoiden muodostaminen.

Rissanen tuo keskusteluun myös vertaistuen, kokemusasiantuntijuuden ja kokemustutkimuksen mahdollisuudet sekä niiden merkityksen yksilölle, palvelujärjestelmälle, mielenterveystyölle ja yhteiskunnalle.

Päivi Rissasen väitöskirja Toivoton tapaus? Autoetnografia sairastumisesta ja kuntoutumisesta julkaistaan sarjassa Kuntoutussäätiön tutkimuksia 88/2015.
Sähköinen julkaisu on luettavissa täältä.

Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.
Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.

Olen 15-vuotias tyttö, jolle alkoi tulla outoja oireita reilu kuukausi sitten. Ymmärsin heti, että tämä ei ole normaalia. En pysty keskittymään kunnolla oikein mihinkään, kun minun pitää sulkea kaappeja, harjata hiuksia, lukea samaa, katsoa tiettyyn paikkaan ja paljon muuta. En haluaisi kertoa vanhemmilleni, häpeän ja haluaisin yrittää päästä näistä irti omin voimin. Tuntuu, että oireet hallitsevat elämääni ja että kohta räjähdän. Mitä voin tehdä?

Kuvaamiesi oireiden perusteella kärsit pakko-oireisesta häiriölle tyypillisistä oireista. Pakko-oireinen häiriö ilmenee pakonomaisina ajatusmalleina tai toimintoina, joiden tarkoituksena on suojella ihmistä oletetulta uhkalta.

Monilla nuorilla ilmenee ajoittain tällaisia pakonomaisia ajatuksia tai toimintoja, mutta häiriöksi ne muodostuvat, kun niihin menee runsaasti aikaa tai ne häiritsevät elämää. Pakko-oireinen häiriö on yleinen, sillä ainakin 2-3 % ihmisistä kärsii siitä. Oireilun alku liittyy usein ahdistavaan tai stressaavaan elämäntilanteeseen.

Etenkin lieväasteisina pakkoajatuksia tai -toimintoja voidaan vähentää itsehoito-ohjelmilla. Esimerkiksi HUSin ylläpitämiltä nettisivuilta mielenterveystalo.fi löytyy pakko-oireiden omahoito-ohjelma. Voit tutustua mielenterveystalon tarjontaan tästä.

Myös Edna Foan ja Reid Wilsonin opas Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista voi auttaa.

Itsehoito-ohjelmissa hyödynnetään samoja periaatteita kuin pakko-oireisen häiriön käyttäytymisterapiassa tai kognitiivisessa terapiassa. Jos itsehoito-ohjelma ei auta, on viisasta kääntyä joko pakko-oireiden psykoterapiaan perehtyneen psykologin tai psykiatrin puoleen. Hankalampia pakko-oireita voidaan lievittää myös serotoninergisillä masennuslääkkeillä.
 

Matti Huttunen
psykiatri, psykoterapeutti

Kysy asiantuntijalta

Onko sinulla kysyttävää Hyvän terveyden asiantuntijoilta? Lue lisää Kysy asiantuntijalta –sivulta.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.