”Se nyt on sellainen narsisti”, kuitataan, jos kanssaihminen vaikuttaa liian tyytyväiseltä itseensä. Usein sanoja on väärässä, sillä pohjimmiltaan narsistia vaivaa tunne omasta riittämättömyydestä.

Narsisti nimittäin on ihminen, joka ei näe heikkouksiaan, vaan on mielestään niin mahtava, suuri ja kaunis, että pystyy mihin tahansa viehätysvoimansa avulla.

– Hän jakaa asiat hyviin ja pahoihin ilman välimuotoja. Häneltä puuttuu omatunto ja empatiakyky. Hän ajattelee maailman olevan olemassa vain häntä varten, eikä hän kaihda keinoja pyrkiessään päämääriinsä, psykologi Teija Jokipii luettelee narsistin ominaisuuksia.

Jos tällaiset piirteet ovat kovin hallitsevia, kysymyksessä on psykopatia. Se on narsismin harvinainen äärimuoto, joka johtaa helposti rikoksiin.

– Terveesti narsistisella ihmisellä on niin paljon itsetuntoa, että hän uskoo selviytyvänsä vastoinkäymisistä ja uskaltaa ottaa hieman riskejäkin. Hän haluaa olla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa mutta ei pelkää yksinäisyyttäkään. Toisin kuin häiriintyneesti narsistinen tällainen ihminen ei tallo muita päästäkseen päämääriinsä.

Pettynyt vauva

Narsistinen vaurio syntyy yleensä ihmiselämän alkuvaiheessa, jos pienellä lapsella ei ole turvallista aikuista hoitajaa, äitiä tai muuta. Jos aikuinen ei pysty vastaamaan vauvan hoivantarpeeseen, tämä jää yksin voimakkaiden, vasta syntymässä olevan oman minänsä olemassaoloa uhkaavien tunteiden kanssa. Niillä, joille kehittyy narsistinen persoonallisuushäiriö, tällaiset kokemukset eivät ole myöhemminkään harvinaisia. Pienen lapsen kokemat suuret pettymykset ilmenevät aikuisessa narsistissa myös niin, että hänkin on mielestään maailman napa.

Muun muassa narsistisesti vaurioituneita ihmisiä hoitava psykologi, psykoanalyytikko Jorma Myllärniemi selittää, minkälaisia nämä aikuisen kokemat tuhoutumisen tunteet ovat.

– Lievimmillään ne ovat epämääräistä ja hahmotonta ahdistusta, levottomuutta ja keskittymisvaikeutta. Tuntuu siltä, ettei voi mitenkään saada oloaan rauhalliseksi. Vakavammassa tapauksessa mukaan tulee vahva uhan tunne, perusteeton pelko, että jotain selittämätöntä kauheaa voi tapahtua: että voi tulla hulluksi tai sairastua fyysisesti. Lopulta voi tuntua, että oma sisäinen maailma hajoaa. Seurauksena voi olla psykoosi.

Uhri hukkaa itsensä

Muun muassa varhaisten hylkäyskokemustensa pakottamana narsisti vaatii suhteetonta ihailua. Usein hän löytää lähelleen ja uhrikseen ihmisiä, kuten puolison, joilla on tällainen ihailun tarve.

– Narsistin uhri on yleensä ihminen, joka ei kunnolla pysty olemaan oma itsensä tai ilmaisemaan itseään, oli sitten kyse tunteesta, tarpeesta tai toiveesta. Tällaisella itseluottamukseltaan heikolla ihmisellä on luonnollisesti suuri tarve tukeutua itseään vahvempaan. Niinpä hän tuntee tietämättään vetoa ihmisiin, jotka ikään kuin täydentävät sitä, mitä häneltä puuttuu, Jorma Myllärniemi sanoo.

Ei siis ole harvinaista, että hänen elämäänsä astuu itseään täynnä oleva narsisti. Mutta se, mikä narsistissa näyttää vahvuudelta on vain kuori. Kun narsisti huomaa toisen ihmisen kiinnittyneen tiukasti ja riippuvaisesti itseensä, hän tietää, että voi käyttää tätä hyväkseen,

– On traagista, että toista alistamalla hän yrittää ikään kuin jälkikäteen saada sen, mitä vaille jäi lapsena, huomatuksi tulemista omana itsenään, arvostettuna ja ihailtuna. Asioita, jotka ovat tärkeitä minuuden rakennusaineita.

Nämä tarpeet eivät kuitenkaan tyydyty ja vaurio korjaannu, vaikka narsistin kumppani tekisi kaikkensa.

Kyky läheisyyteen puuttuu

Narsistilta siis puuttuu kyky aitoon läheisyyteen eikä hän voi luottaa kehenkään tai päästää muita lähelleen. Elämä saattaa olla hänelle pelkkää kilpailua ja suorittamista, omien asemien varmistelua, menestyksen merkkien esittelyä.

Narsisti vaikuttaa kovalta, mutta Teija Jokipii huomauttaa, että helppoa hänellä ei ole.

– Tällainen ihminen ei voi koskaan levätä ja olla rauhassa. Siksi monet heistä käyttävät päihteitä, pakenevat työhön ja vetoavat kiireisiinsä karttaakseen ihmisiä ja tukahduttaakseen pintaan pyrkiviä sietämättömiä tunteita.

Ihmissuhteet jäävät lyhyiksi tai kestävät niin kauan kuin toinen osapuoli tyydyttää mukisematta narsistin tarpeet.

Jokipiin mielestä on selvää, että narsismi vilahtelee ihmisten puheissa niin paljon, koska itsekeskeisyys on kovassa kurssissa.

– Positiivisessa mielessä narsismia voi käyttää hyödyksi, onhan se kykyä hurmata ja vakuuttaa. Sitä tarvitsevat ammatissaan muun muassa esiintyvät taiteilijat ja poliitikot.

Huolestuttavampana narsismin korostumisena hän pitää esimerkiksi työpaikkailmoituksia, joista näkee, että töihin halutaan keskeisimmiltä ominaisuuksiltaan korostuneesti narsistinen ihminen.

– Työelämässä ihannoidaan kovaa itsevarmuutta ja esiintymiskykyä, ihmisiä jotka ovat valmiit tekemään kaikkensa työn ja menestyksen eteen, uhraamaan kaikki muut arvot, vaikka ihmissuhteetkin.

Vanheneminen vaikeaa

– Narsistilla on oikeasti aika iso vaurio varhaisessa kehityksessään. Sen muistaen häntä voi ymmärtääkin, vaikka tapa kohdella muita tekee ymmärtämisen kovin vaikeaksi, Teija Jokipii sanoo.

Vastuusta narsistia ei kuitenkaan tarvitse vapauttaa.

Hänellä ei ole lupa ajatella, että ok, koska olen tämmöinen niin teenpä tuolle toiselle pahaa. Päinvastoin hänen tulisi oppia näkemään eri puolet itsessään, ettei puutteitaan enää tarvitsisi heijastaa muihin. Jos sen oppii, pystyy elämään vajavuuksiensa kanssa.

Jokipii vakuuttaa, että narsistikin voi muuttua, ellei häneltä täysin puutu kyky katsoa itseään peilistä.

– Jos se puuttuu, hän on narsisti hautaan saakka. Vanhuus voi sitten olla tosi vaikea ja yksinäinen, kun hurmaamisen ja manipuloinnin kyky iän myötä vähenee.

Vanheneminen itsessään on jo kova pala, kun ulkoisen kuvan ylläpito vaikeutuu ja usko kaikkivoipaisuuteen väkisinkin rapistuu. Vaikeaa se voi olla myös läheisille, sillä narsistista tulee herkästi epäluuloinen, ja hän pelkää, että kaikki ovat häntä vastaan.

Aikuinen ei alistu

Entä mitä tehdä, jos elää läheisissä suhteissa pahasti narsistisen ihmisen kanssa?

Jokipii ja Myllärniemi antavat saman ohjeen. Suhteesta pitää hakeutua irti mahdollisimman nopeasti, sillä on turha toivoa, että narsisti noin vain muuttuisi.

– Kun uhri sitä yrittää, narsisti kokee asemansa uhatuksi ja alkaa manipuloida irtiottoa yrittävää syyllistämällä tai ryhtymällä marttyyriksi. ”Sinä et siis rakasta minua” ja ”Siinä siis aiot hylätä minut”, hän saattaa silloin sanoa. Hän voi myös muuttua hurmaavaksi ja huomaavaiseksi, alkaa uudelleen valloittaa toista osapuolta. Senhän hän osaa hyvin. Yksi keino on syyttää kumppaniaan henkisesti tasapainottomaksi, Myllärniemi sanoo.

Teija Jokipii painottaa, että jokaisen täytyy ottaa vastuu omasta elämästään ja pelastaa itsensä.

Viimeistään silloin täytyy pelastautua, kun huono kohtelu aiheuttaa jatkuvan psyykkisen pahan olon. Irtiotto on tehtävä, kun vielä pystyy toimimaan. Vaarana nimittäin on, että kyky itsenäisiin päätöksiin vähin erin katoaa kokonaan. Jos ei kykene yksin irrottautumaan suhteesta, kannattaa ehdottomasti hakea apua.

Jokipii kehottaa miettimään, haluaako, ja jos niin miksi, kärsiä lopun ikäänsä. Hyvä olisi eritellä sitäkin, mitä ovat ne oman psyyken haavat, joita narsisti osaa niin taitavasti tökkiä ja saattaa kumppaninsa lähes puolustuskyvyttömään tilaan.

Depressio pelastuksena?

Mikä sitten voisi pelastaa narsistin?

– Se, että hänen minänsä puolustukseksi rakentamat muurit sortuvat eikä hän enää jaksa ylläpitää itseriittoisuutta ja omavoimaisuutta. Tässä tilanteessa narsisti usein sairastuu depressioon, Jorma Myllärniemi sanoo.

Maailmaa vastaan taisteleva narsisti ei yleensä pysty ottamaan vastaan psykoterapeuttista hoitoa mutta masennuttuaan voi pystyäkin.

– Jos hän luottaa terapeuttiin, hän uskaltaa paljastaa haavoittuneen puolensa. Silloin hoidossa, joskin hyvin hitaasti edeten, päästään käsittelemään hänen varhaisia pettymyksiään. Sitä kautta voi alkaa rakentua terveempi käsitys itsestään, Myllärniemi sanoo.

Lue lisää:
Narsistien uhrien tuki

Vierailija

Narsisti - suuri ja hauras

Hei, olen elänyt vastaavan ihmisen kanssa lähes 20-vuotta ( ex puolisoni). Hieno ammatti ja jatkuvat materialistisen tavoittelu, tekivät hänestä nk "hyvän ihmisen" muiden silmissä. Ystäväpiiri karisi ja jäljelle jäi vain muutama, joista oli hyötyä sekä suuret velat. Lopulta olin niin väsynyt, etten jaksanut edes erota. Koitin "hyvänä perheen äitinä lasten vuoksi jaksa" uhraten itseni. Narsisteja ehkä salaa ihaillaan vai ihaillaanko sittenkään ?
Lue kommentti
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.