Tärisetkö vihasta, jos joudut riitelemään? Suuttumus on hyödyllinen tunne, mutta sille ei kannata antaa valtaa. Opettele käsittelemään traumamuistojasi.
Miksi huutaa ja hyökätä? Eihän se auta mitään. Huutaminen, kiroileminen, karjuminen ja hyökkääminen riidan tullen ovatkin yritystä selvitä omasta sisäisestä tunnemyrskystä, jonka kokee uhkaavana. Toiset taas vetäytyvät tai pakenevat paikalta selvitäkseen tunnemylläkästä, jonka riita laukaisee.
Riita nostaa esiin niin temperamenttimme kuin traumammekin. Myös tunteiden säätelyn taidot punnitaan.
Eloisa, aktiivinen ja ulospäinsuuntautuva tuo tavallisesti voimakkaasti esille omia mielipiteitään. Vetäytyvä, pohdiskeleva ja herkkä kokee vahvan mielipiteen ilmaisun uhkaavana eikä itsekään korota ääntään.
Eniten reagointiimme ja käyttäytymiseemme vaikuttavat kuitenkin lapsuudessa opitut riitelytavat sekä mahdolliset traumaattiset tunnemuistot, jotka riita saattaa laukaista.
Suuttumus on hyvä tunne
Suuttumus on perustaltaan hyödyllinen tunne. Se on voima, jonka avulla toimimme jämäkästi, puolustamme tarpeitamme, asetamme rajoja ja sanomme ei. Suuttumusta tarvitaan, jotta emme olisi liian sopeutuvaisia ja miellyttämisenhaluisia, ohjautuisi toisten tarpeiden mukaan tai alistuisi huonolle kohtelulle.
Jos pitkään pyrkii suitsimaan suuttumusta, se saattaa pikkuhiljaa kasvaa. Kun sitten räjähtää, muut ihmettelevät, mikä nyt tuli.
Parempi on ilmaista harmitus silloin, kun se on vielä lievää. Jos on taipumus räjähtää, on riskinä, että pidätelty suuttumus purkautuu väkivaltaisesti.
Saitko suuttua? Saitko lohtua?
Riitelyn tapoihin ja sen herättämiin tunteisiin vaikuttaa muun muassa se, onko lapsuudessa saanut suuttua. Onko lähellä ollut aikuinen, joka olisi lohduttanut ja tukenut. Vai onko joutunut selviämään yksin?
Lapsi oppii pitämään kielteisten asioiden ilmaisemista vaarallisena. Jos kasvuympäristö ei salli minkäänlaista kiukuttelua, lapsi sulkee suuttumuksen kehoonsa.
Lapsi kokee myös eleettömän, puhumattoman ja passiivisen aikuisen pelottavana. Hän ei saa tietää, mitä aikuinen hänestä ajattelee vaan joutuu tulkitsemaan, mistä tämä on vihainen. Siksi mykkäkoulu aikuisena herättää ahdistusta ja raivoa.
Väkivaltaisessa tai muuten turvattomassa kasvuympäristössä varttuneen keho ja mieli ovat herkistyneet ennakoimaan vaaraa toisen ilmeissä, eleissä, asennoissa ja puheen sävyssä. Kun riitatilanteessa jokin muistuttaa traumasta, vaikutus on automaattinen ja niin nopea, että on vaikea huomata mitä itsessä tapahtuu.
Menneisyys tunkee mukaan
Riitatilanteessa nykyhetki ja lapsuudessa koetut tunteet, tunnelmat ja tapahtumat sekoittuvat. Keho muistaa pelottavan tilanteen menneisyydestä ja pelkotila virittyy automaattisesti: sydän hakkaa, lihakset kiristyvät. Tuntuu, että täytyy päästä pakoon.
Traumatisoitunut henkilö ylitulkitsee ilmeitä ja eleitä. Samoin haju, maku tai kosketus voivat palauttaa traumaattisia muistoja – joskin myös hyviä muistoja. Vastaleivottua pullaa, saunavihtaa, nuotiotulta tai muuta itselle turvaa tuovaa tuoksua kannattaa muistella vaikean muiston herätessä.
Jos on aiemmin tullut kohdelluksi kaltoin lähisuhteissa, ihmissuhteisiin liittyvät harmit voivat laukaista hylkäämisen, nöyryytyksen, häpeän, paniikin tai kaipauksen tunteita.
Läheisimmässä ihmissuhteessa vaikuttavat voimakkaimmat tunteet. Tosin traumamuistot hämmentävät myös ystävien ja työkavereitten välejä ja johtavat loukkaantumisiin, mykkäkouluihin ja välirikkoihin. Ystävyyssuhteissa on kuitenkin helpompi säädellä tunteita tai ottaa etäisyyttä ristiriitojen tullen.
Empaattista ymmärtämistä
Kun haluaa oppia ymmärtämään omia ja toisen tunnereaktioita, mielellistäminen auttaa. Se tarkoittaa vaihtoehtojen pohtimista ja voi johtaa itsensä ja toisen empaattiseen ymmärtämiseen. Millaisia asioita omien tunteiden ja tekojen taustalla voisi olla ja miten toisen tunnetila vaikuttaa omaan toimintaan?
Toisen mielellistäminen on sitä, että yrittää pohtia, mitä eri syitä hänen kiukkunsa taustalla voisi olla. Väsymys? Stressi? Nälkä? Kiukku on herkemmässä, jos on nälkäinen ja väsynyt ja töissä on vaikeita asioita.
Empaattinen vaihtoehtojen pohtiminen auttaa viheltämään pelin poikki, kun tunteet kuumenevat liikaa. Voidaan esimerkiksi sopia, että palataan asiaan tunnin päästä.
Jos muutut, toinen muuttuu
Puolisoiden riitelyssä toistuu usein sama kuvio. Toinen huutaa, toinen sulkeutuu kuoreensa. Huutaja tiukkaa, miksei vaikeneva osapuoli sano mitään, ja kun ei sano, huuto jatkuu. Miten päästä pattitilanteesta?
Saman kuvion toistuessa on hyvä muistaa, että riidan esiin nostamat reaktiot eivät tule tästä päivästä vaan varhaiset tunteet vievät mennessään.
Riitelijä ei yhtäkkiä enää olekaan tässä hetkessä vaan lapsuudessa. Silloin olisi hyvä pysähtyä pohtimaan ja yrittää tunnistaa kuvio. Esimerkiksi mykkäkoulun sijasta ihminen voisi kysyä itseltään, mikä häntä harmittaa, mistä hänelle tuli paha mieli ja puhua siitä.
Jos yrität selvitä uhkaavista tilanteista parisuhteessa huutamalla, haukkumalla ja raivostumalla, mieti, voisitko muuttaa toimintatapaasi ja ryhtyä kuuntelevaksi osapuoleksi. Jos vaihdat tiukan tangon leppoisaan valssiin, toisenkin askeleet muuttuvat.
Vinkki:
Kun Traumamuisto valtaa mielen, muistuta itseäsi, että juuri nyt ei ole mitään hätää. "Tunteeni on vain muisto menneisyydestä eikä tapahdu tässä hetkessä." Maadoittumisessa auttaa taskussa pidettävä ankkuri, kuten pieni kivi, avain tai kangastilkku ja sen koskettelu. Ajattele myös, että olet vahvempi, viisaampi ja kokeneempi kuin lapsena. Sinulla on voimavaroja, joita sinulla ei lapsena ollut.
Asiantuntija psykologi ja traumapsykoterapeutti Marjo Ruismäki.
Tämä artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta.
Kiitos valaisevasta ja meille erittäin ajankohtaisesta aiheesta ja kirjoituksesta! Nyt on helpompi ymmärtää päällekarkaaja/pahoinpitelijääni(lue kuristajaa)ja hänen arvaamatonta äkkinäistä väkivallan tekoaan/kiitos! kumpa"nämä kuumakallet"myös lukisivat artikkelin?
Minulle hyvin tuttu juttu, tapahtuu kovaa huutamista jne., väkivaltainen en kuitenkaan ole. Ottaa vaan aivoon vaimon diagnoosit siitä, että olen masentunut ja kaikki tämä johtuu siitä. Olen syönyt masennuslääkkeitä yli 20 vuotta ja nyt koen, että jonkun järkevän lääkärin olisi pitänyt viheltää ns. peli poikki. Lopetin omatoimisesti yhden masennuslääkkeen käyttämisen vajaa 3 viikkoa sitten ja näinhän ei saisi monien lähteiden mukaan toimia. Pitäisi tehdä "hallittu" alasajo. Olen hiukka eri mieltä. Tutkimusten mukaan suurin osa tähän osallisena olleista potilaista kokee kuitenkin, että tämä alasajo on tehty liian nopeasti, jos se vaikka on tehty kuudessa kuukaudessa. Koska kaikenlaisia pahojakin vieroitusoireita on silti esiintynyt. Yhdessä lähteessä sanotaan näin "Paroksetiini lisää keskushermoston välittäjäaineen, serotoniinin, määrää ja vaikutuksia siten, että vaikeasti masentuneen mieliala kohoaa, paniikkihäiriö lievittyy ja pakko-oireet vähenevät." Toisessa lähteessä sanotaan näin "Ei täysin tiedetä, miten Optipar ja muut SSRI-lääkkeet toimivat, mutta ne auttavat nostamaan aivojen serotoniinitasoa.". Onhan se jännää, että lääkettä, jonka toimintamekanismia ei tunneta voidaan määrät noin vain. Saan kai ihmetellä? Onko kellään edes mitään faktaa siitä, mitä tämän lääkken 20 vuoden käyttö saattaa aiheuttaa, tuskinpa? Vaimoni on serotoniini uskovainen ja luulee sen ratkaisevan kaikki ongelmat ja väheksyy sen luonnollista saantia ravintoaineista. Lisäksi lääkkeen tuoteselosteessa lukee "Varoitukset ja varotoimet Keskustele lääkärin tai apteekkihenkilökunnan kanssa ennen kuin käytät Optipar-valmistetta" ja perässä pitkä litania asioita mm. "jos olet herkkä saamaan verenvuotoja tai jos käytät verenvuototaipumusta lisäävää lääkettä" tarkoittanee esim. käyttämääni verenohennuslääkettä? tai "jos olet diabeetikko". Satun myös olemaan diabeetikko. Vaimoni ymmärtää asian niin, että minun olisi pitänyt olla lääkäreiden kanssa yhteydessä näistä asioista. Minun mielestäni lääkärit, joiden pitäisi kai olla asiantuntijoita, olisi tämä aihe pitänyt ottaa käsiteltäväksi. Silloin, kun tätä lääkettä minulle ensimmäisen kerran määrättiin tilanne oli toinen. Miten on siis mahdollista, että lääkärit, joita en edes koskaan ole tavannut, jatkavat reseptin uusimista noin vain. Olenkin vaimolle sanonut, että tunnen terveyskeskus lääkäreiden olevan "kumileimasimia". Minun vaimoni ei juurikaan halua mistään asioista keskustella, lähinnä jaksaa jankuttaa ei aivan näitä sanoja käyttäen, että syö mies lääkkeesi kiltisti. Olenkin keksinyt tälle käyttäytymismallille nimityksen "simpukkaefekti". Tuli aika pitkä vuodatus, pitäisikö jopa kirjoittaa tästä aiheesta kirja?
Pekka Tiira
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
