Elämän viimeiset tunnit ovat usein pitkiä ja rankkoja. Onneksi sairaalassa voidaan ainakin pitää kivut poissa.

Valtaosa suomalaisista kuolee nykyään sairaalassa tai laitoksessa. Vanhukset kuolevat vanhainkodeissa ja osa syöpää tai aidsia sairastavista saattohoitokodeissa. Vain harva kuolee kotona.

Helsingin Meilahden sairaalan päivystys- ja valvontayksikön ylilääkäri Liisa-Maria Voipio-Pulkki vakuuttaa, että ihan tavallisessa sairaalassa on tänä päivänä hyvä kuolla.

– Kuoleminen on rankkaa fyysistä työtä, hän sanoo.

Jos kuolema ei tule yhtäkkiä, voi kuolinkamppailu olla tuskallisen piinaava ja pitkä prosessi. Modernilla lääketieteellä on kuitenkin helpottavia keinoja: kivunlievitys ja lisähappi, mutta myös hygienian hoito ja tarvittavat apuvälineet liikkumiseen. Sängyssä olevan potilaan asentoa vaihdellaan, jos hän ei itse jaksa sitä enää tehdä.

Sairaalassa kukaan ei kuole yksin. Potilas itse päättää, kuinka paljon lähestyvästä kuolemasta hänen kanssaan puhutaan.

Saattohoitokoteihin verrattuna sairaalaympäristö ei ole kaunein mahdollinen. Voipio-Pulkin mukaan ihmisen elämän loppumetreillä voivat riittää hyvin pienet asiat.

– Kynttilällä, kukkasella tai ristillä voi olla uskomaton merkitys. Useista sairaaloista löytyy hiljainen huone, jossa läheiset voivat hyvästellä kuolevan rauhassa.

Hoidosta voi kieltäytyä

– Kuoleman hoitaminen on yhtä arvokasta työtä kuin kuoleman vastustaminen, Liisa-Maria Voipio-Pulkki sanoo.

Lääkärin työhön kuuluu kuoleman läpi eläminen. Tässä asiassa on Voipio-Pulkin mielestä vielä parantamisen varaa. Sairaaloissa ihmisiä ennemminkin ylihoidetaan kuin jätetään hoitamatta. Helposti ajatellaan, että jos lääketiede tarjoaa pienenkin mahdollisuuden parantavaan hoitoon, hoidetaan.

Lääkäri saattaa pitää kuoleman hoitamista epäonnistuneiden hoitoyritysten tuloksena. Niin ei Voipio-Pulkin mielestä pitäisi olla.

Päätöksen tehohoidon tai parannusyritysten lopettamisesta tekee aina lääkäri. Potilaalla itsellään on oikeus kieltäytyä hoidosta, mutta omaiset eivät voi sellaista päätöstä tehdä. Omaisten kanssa tietysti keskustellaan tilanteesta ennen päätöstä, mutta kenellekään ei saa jäädä tunnetta, että hän olisi vastuussa läheisensä kuolemasta.

– Syyllisyydentunteet sellaisen jälkeen voisivat olla hallitsemattomia, Voipio-Pulkki sanoo.

Omaisille pitää tarjota mahdollisuus olla läsnä: kertoa vielä jokin asia, pitää kädestä ja rauhoitella.

Tajutonkin tuntee

Kuolevan potilaan tunnistaminen on lääkärin perustaito. Voipio-Pulkin mukaan taidon oppiminen vaatii vuosien kokemusta.

Ihminen on lopullisesti kuollut, kun veri ei kierrä tai hengitys ei toimi. Esimerkiksi sydämen pysähtyessä aivot eivät saa happea, jolloin ihminen menee tajuttomaksi ja hengitys lakkaa. Kuolevaksi ihminen määritellään, kun parantavan hoidon mahdollisuuksia ei enää ole.

Vanhainkodissa tai pitkäaikaissairaanhoidossa kuoleva usein nukkuu pois hyvin rauhallisesti. Vanhus voi kuolla vaikkapa yöllä nukkuessaan. Sairaalassa kuolemaa odotellaan kipulääkkeen rauhoittamana. Morfiinin ja muiden sen kaltaisten lääkkeiden takia ihminen voi olla ennen kuolemaansa lähes tajuton. Annostelu on jatkuvaa tasapainoilua kivuttomuuden ja tajuttomuuden välillä.

– Näennäisesti tajuton potilas saattaa vielä hyvin hahmottaa ympäristön tapahtumia, etenkin tuttujen ihmisten äänen ja kosketuksen. Siksi arvokas kohtelu, rauhoittava ja lohduttava puhe on paikallaan loppuun asti, Voipio-Pulkki sanoo.

Potilaalle ja hänen omaisilleen tehdään ajoissa selväksi, jos aika on vähissä. Tarvittaessa kuuntelijaksi sängyn vierelle saa myös sairaalapapin, psykologin tai jonkun hoitajista.

Sairaalassa elämän loppuvaiheen oireita hoidetaan niin hyvin kuin mahdollista: kipu, hengenahdistus ja pahoinvointi pidetään loitolla antamalla happea, lääkkeitä ja nestettä. Täysin kivutonta kuolemaa ei kenellekään voi luvata, mutta Voipio-Pulkki vakuuttaa, ettei kuolevaa resurssipulan takia jätetä hoitamatta.

Niin kuolee kuin elääkin

Kuolemassa pelottavat kipu ja kysymykset kuolemanjälkeisestä. Joitakin huolettaa läheisten jaksaminen. Kuolevan sielua hoidetaan hänen omilla ehdoillaan. Osa haluaa keskustella tuonpuoleisesta, osa hautajaisistaan tai raha-asioistaan.

Paljon kuolemaa nähneenä Voipio-Pulkki uskaltaa sanoa, että kuoleman kohtaa niin kuin on elänytkin.

– Elämän selvittämättömät asiat ja ongelmat usein kärjistyvät kalkkiviivoilla, hän sanoo.

Siksi kuolemasta pitää puhua, se pitää määritellä itselle jo eläessä. Torjuttuna jossain mielen sopukassa kuolema alkaa helposti ahdistaa.

Voipio-Pulkin mukaan elämän valintoja pitää tehdä sillä periaatteella, että voisi kuolla huomenna. Valmistautuminen kuolemaan ei ole sen jatkuvaa ajattelemista vaan ihmissuhteiden hoitamista ja itselle arvokasta elämää. Sen voi konkretisoida itselleen vaikkapa laatimalla oman hoitotahdon. Kirjallisella hoitotahdolla voi ilmaista sen, miten haluaa itseään hoidettavan sitten, kun ei enää itse voi sitä ääneen sanoa.

Vaatimusta avustetusta kuolemasta eli eutanasiasta Voipio-Pulkki ei pidä täysin epäeettisenä. Käytännön toteutus vain voisi tuoda liikaa ongelmia.

– On hirveän vaikea sanoa, mikä on kenellekin sietämätöntä, hän sanoo.

Lopulta kuolema yllättää aina.

– Harva kuolee niin kuin on suunnitellut, Voipio-Pulkki sanoo.