Rotta kiipeää vaunuihin nakertamaan lasta. Vauvan sormet jäätyvät pakkasessa kuolioon. Pakkoajatukset tekivät Irene Naakan vauva-ajasta huolen ja ahdistuksen täyttämän.
Seison makuuhuoneemme ovella ja katselen vastasyntynyttäni, joka nukkuu sikeästi isolla sängyllä. Koira torkkuu sängyn jalkopäässä. Pohdin, voinko käydä vessassa puolentoista metrin päässä.
Piiritän vauvan tyynyillä siltä varalta, että tapahtuu ihme ja vastasyntynyt pyörähtää 180-senttisen sängyn keskeltä lattialle. Ehdin luikahtaa vessaan, kun ajatus hyökyy päähäni: koira syöksyy hampaat irvessä vauvan kimppuun ja upottaa hampaansa pehmeisiin vauvankasvoihin. Olen tuskin ehtinyt istua pöntölle, kun jo loikkaan takaisin makuuhuoneeseen. Huidon koiran pois huoneesta ja vedän oven kiinni sen hölmistyneen naaman nenän edestä. Vasta sitten uskallan käydä vessassa.
Pieni, kiltti koiramme ei voisi käydä nukkuvan vauvan kimppuun, mutta koska ajatus käy mielessäni, en voi sivuuttaa sitä. Järki sanoo, että ylireagoin, mutta vaisto huutaa vaaraa. Miten voisin koskaan elää syyllisyyteni kanssa, jos jotakin tapahtuisi?
Vauvavuoden aikana käytän suunnattomasti energiaa suojellakseni lastani olemattomilta vaaroilta. Uuteen tehtävääni kuuluu paljon sellaista kontrollintarvetta, jollaista en kuvitellut minulla edes olevan.
Laadin tarkan päiväohjelman, josta ei sovi poiketa. Rutiinista kiinni pitäminen helpottaa hiukan vauvan tuoman elämänmuutoksen ja kaaoksen pelon tuomaa ahdistusta. Nukutan vauvan kellontarkasti päivä- ja yöunilleen. Pitkät päiväunet hän nukkuu aina ulkona vaunuissa.
Ensimmäinen talvi uhkaa kuitenkin rikkoa tarkat rutiinimme. Pelkään jo etukäteen, että pakkanen kiristyy niin, etten voi nukuttaa vauvaa ulkona. Aikataulumme sekoittuisi täysin, jos vauva ei enää nukkuisikaan päiväunia.
Nukutan vauvan kellontarkasti päivä- ja yöunilleen.
Yksi pitää ulkona nukuttamisen rajana viittä miinusastetta, toinen kymmentä ja kolmas viittätoista. Kun pakkanen kipuaa yli kymmenen asteen, en uskalla kärrätä vauvaa ulos. Vien vaunut vierashuoneeseen ja avaan hiukan ikkunaa. Sijoitan vaunut aivan ikkunan lähelle, jotta pihan äänet kantautuisivat vauvan korviin. Arvelen, että ilman tuttuja ääniä ja raikasta ilmaa vauva ei nukahtaisi.
Olen iloinen, kun päiväunet onnistuvat taas ulkona ja vauva tuhisee lämpöpussissaan vaunuissa. Eräänä iltapäivänä, kun nostan lapsen vaunuista ja riisun lukuisat villakerrokset, pienet sormet ovat kylmästä punakat. Tunnen, että olen epäonnistunut äitiydessä perustavaa laatua olevalla tavalla. Vielä jonain päivänä mokaan niin, että vauvani sormet joudutaan amputoimaan – ellei hän ole jäätynyt vaunuihinsa ennen sitä.
Toisinaan rotta tai orava kiipeää ajatuksissani vaunuihin ja alkaa nakertaa lastani. Toisissa ajatuksissa joku vie vaunut vauvoineen kuistilta, enkä näe lastani enää koskaan. Silti en ole valmis luopumaan ulkopäiväunista.
Eivät pelottavat ajatukset säästä minua sisätiloissakaan. Liikuttelen vauvansänkyä ja sitteriä maanisesti, jos huomaan niiden olevan liian lähellä pöydänreunaa, josta saattaisi yhtäkkiä pudota jotakin kuolettavasti vauvan päälle. Öisin tökin vauvaani, jotta sikeästi nukkuva ja liikkumaton lapseni antaisi minulle jonkin elonmerkin. Tiedän kaiken kätkytkuolemista ja sidon hiukseni tiukasti öisin, etteivät ne tukehduta lasta.
Itken jatkuvasti, ja rintani päällä tuntuu olevan kasa tiiliskiviä.
Olen aina ollut taipuvainen ylenmääräiseen murehtimiseen, ja nyt kaikki pelkoni kohdistuvat lapseeni. Hänen suojelemisensa on tärkein tehtäväni. Tuntuu, etten voi antaa keskittymiseni herpaantua hetkeksikään.
Vauvakuplani ei ole hattaraisen vaaleanpunainen, onnentäyteinen pesä, vaan musta aukko, jonka pyörteisiin minut imaistaan tuon tuosta. Itken jatkuvasti, ja rintani päällä tuntuu olevan kasa tiiliskiviä. Ymmärrän, ettei vauvan hoitamisen kuulu olla näin ahdistavaa. Neuvolahoitaja on samaa mieltä ja passittaa minut lääkärille.
Saan diagnoosin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja vauvaperheterapeutin puhelinnumeron. Alan käydä terapiassa mutta en uskalla kertoa edes siellä, millaisina pelot näyttäytyvät päässäni. Niistä todentuntuisista kauhukuvista kukaan ei maininnut neuvolassa tai synnytyssairaalassa.
Masennusdiagnoosini ei tunnu oikealta, sillä kaikenlainen väsymys ja jaksamattomuus, jotka masennukseen usein liitetään, loistavat poissaolollaan. Minä todellakin jaksan, vähän liikaakin. Hoidan, suunnittelen, kontrolloin ja varaudun pahimpaan suorastaan maanisesti. Päällimmäinen tunne ei ole masennus vaan ahdistus.
Alan ymmärtää itseäni paremmin, kun käsiini osuu Karen Kleimanin ja Amy Wenzelin kirjoittama kirja Dropping the Baby and Other Scary Thoughts: Breaking the Cycle of 254 Unwanted Thoughts in Motherhood.
Kirjassa synnytyksen jälkeinen masennus ja ahdistus erotellaan selvästi toisistaan. Ahdistuneisuus voi olla masennuksen oire mutta myös erillinen mielentila, johon ei liity varsinaista masennusta. Jopa asiantuntijoiden voi olla vaikea erottaa äitien normaali huolestuneisuus ja ahdistushäiriö.
Hoidan, suunnittelen, kontrolloin ja varaudun pahimpaan suorastaan maanisesti.
Vauvan syntymä, uusi elämäntilanne ja hormonit saavat osalla äideistä pintaan eläimelliset, alkukantaiset vaistot. Ne vaistot eivät kuuntele järjen ääntä vaan haistavat vaaran sielläkin, missä sitä ei ole. Äidit on kenties tarkoitettu olemaan varuillaan villissä luonnossa, ja sama hätä seuraa osaa meistä näihin päiviin asti.
Jatkuva varuillaanolo on kuluttavaa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ihmettelen neuvolahoitajalle korviani, jotka ovat jatkuvasti lukossa ja naksuttavat tehden minut hulluksi. Katsottuaan korviini hoitaja sanoo, ettei niissä näyttäisi olevan mitään vikaa. Vasta myöhemmin tajuan, että jännitän niskaani ja leukojani jatkuvasti niin paljon, että korvani ovat menneet lukkoon.
Ahdistukseen helposti vajoava on Kleinmanin ja Wenzelin mukaan taipuvainen paitsi ylihuolehtimiseen, myös katastrofiajatteluun. Ymmärrän itsekin, että pakonomaisten rutiinieni tarkoitus on estää hirvittävää katastrofia tapahtumasta. Kirjoittajat mainitsevat tutkimuksesta, jonka mukaan huolehtiminen saattaa itse asiassa lieventää masennuksen oireita, sillä se vie äidin ajatukset muualle ja edistää tehokasta toimintaa. Huoli voi kuitenkin tehdä myös sairaaksi, kun se lipsahtaa liiallisuuksiin.
Äitihuolta on kahta sorttia: tervettä ja epätervettä. Kun vauvan sormet kylmettyvät ulkona, normaalisti huolissaan oleva äiti pohtii, miten pukea vauva seuraaville päiväunille niin, etta sormet pysyisivät lämpiminä. Ahdistunut äiti puolestaan näkee silmissään inhottavia kuvia katkeilevista vauvansormista, kun lääkäri amputoi äidin huolimattomuuden vuoksi kuolioon joutuneet sormet.
Jos taivaalla on myrskypilviä, normaalia huolta tunteva äiti päättää siirtää vauvan varmuuden vuoksi sisälle nukkumaan. Sairaalloista huolta tunteva äiti sen sijaan päättelee, että pilvet tietävät tornadoa. Hänen ajatuksistaan ottavat vallan kuvat vauvasta, joka imeytyy tornadon syövereihin ja kieppuu suppilon mukana taivaalle.
Sairaalloinen huoli ja päähäni tunkeutuvat kauhukuvat ovat minunkin synnytyksen jälkeisen ahdistuneisuuteni ydin. Pakkoajatukset voivat kuulostaa muiden ja myös ahdistuneen itsensä korvissa hulluilta, mutta ne ovat silti äidille totisinta totta. Ahdistunut voi myös kuvitella, että koska tämä ajatus tuli hänen mieleensä, se voi juuri sen takia tapahtua.
Pakkoajatukset voivat kuulostaa muiden korvissa hulluilta, mutta ne ovat silti äidille totisinta totta.
Äidin kielletyt tunteet -kirjasta saan lisää vastauksia kysymyksiini. Siinä ehdotetaan, että luonto on suosinut äitien huolentunteiden virittymistä mieluummin liian herkäksi kuin suurpiirteiseksi. ”Ei ole yhdentekevää, huolehtiiko äiti kerran liian vähän vai yhden kerran liikaa. Jatkuva vauvan hengityksen tarkastaminen on turhaa ja rasittavaa, mutta voimakkaan tunteen totteleminen voi tuntua ainoalta tavalta sietää sitä.”
Kun avuton vastasyntyneeni alkaa muistuttaa jo enemmän ihmistä kuin käppyräistä alienia, pelkoni alkavat väistyä. Kun kuukautiskiertoni omine tuttuine hormoneineen pyörähtää käyntiin lapseni ollessa puolivuotias, alan nähdä taas valoa, ja ahdistus väistyy. Tajuan, kuinka paljon nimenomaan hormonit vaikuttivat tunteisiini ja pelkoihini. Ne tekivät minusta tolkuttoman leijonaemon, joka vaistosi alkukantaiset vaarat.
Kun myöhemmin uskallan kertoa peloistani muille, ymmärrän, että lähes jokainen äiti on kokenut outoa hätää pienemmässä tai isommassa mittakaavassa. Hormonihuuruisen vauva-ajan jälkeen oma pelkoni muuttaa muotoaan, ja opin elämään sen kanssa.
Ole varovainen, huikkaan portaita kiipeävälle lapselle mutta annan hänen mennä. Jännitän, pysyykö tasapaino leikkien tiimellyksessä mutta en pelkää enää pahinta.
Tyttäreni on pian kolmevuotias. Pelottavat ajatukset lähtevät laukalle välillä edelleen. Selvittyäni synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta minun on kuitenkin helpompi työntää pelko ja huoli syrjään ja hyväksyä, etten voi kontrolloida kaikkea. Alituisesta kontrollintarpeesta irti pääseminen on saanut minut nauttimaan elämästä ja äitiydestä. Elämä lapsen kanssa näyttäytyy nyt seikkailuna, ei jatkuvana vaarana. Lapsen innostus uusia asioita kohtaan tarttuu, ja minäkin saan nähdä uusin silmin, mitä elämällä on annettavaa.
Meillä on tyttäreni kanssa omat, yhteiset juttumme, mutta myös omat elämämme. Lapseni nauttii omista ystävistään ja puuhistaan päivähoidossa ja minä luotan, että kaikki menee hyvin, vaikken ole paikalla.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
