”En antanut mieheni hoitaa vauvaa”

Päätän kysyä neuvoa psykologi Veli-Matti Karhulta hyvinvointipalveluyritys Hyppyristä. Karhu on paitsi psykologi, myös viiden lapsen isä ja miehille suunnatun Avio­mieskoulu-valmennusohjelman perustaja.

Kerron hänelle, että tässä ei pitänyt käydä näin. Lapsi hankittiin ajatuksella, että vanhemmuuden vastuu jaetaan tasan. Miksi vastuu kuitenkin luisuu enemmän minun harteilleni?

Karhu aloittaa puhumalla vanhemman itseluottamuksesta. Usein käy niin, että äiti viettää lapsen kanssa paljon enemmän aikaa kuin isä ja kerryttää hommassa myös enemmän kokemusta. Jos isä ei saa hyviä kokemuksia pärjäämisestä, hän saattaa tuntea itsensä epävarmaksi lapsen hoitamisessa.

Näin meilläkin on tainnut käydä, vauvan ensimmäisistä kuukausista alkaen. Valvoin vauvan kanssa tiheän imun kausien repaleiset yöt ja rauhoittelin itkuiset päivät. Opin kuulemaan, mikä itku vaati syliä, mikä ruokaa ja mikä unta. Kokeilujen kautta oivalsin, millainen tutti kelpaa ja millainen lentää saman tien suusta.

Jos isä ei saa hyviä kokemuksia pärjäämisestä, hän saattaa tuntea itsensä epävarmaksi lapsen hoitamisessa.

Vuodet kasasivat päälle samanlaisia kokemuksia, sillä tartuin jokaiseen toimeen niin suurella vauhdilla ja tarmolla, ettei mies ehtinyt väliin. Tuskin hän aina ehti edes huomata, että vauva kaipasi jotakin, kun olin jo tyydyttänyt tarpeen. Niinpä vanhemmuustaitomme kehittyivät kovin eri tahtiin.

Vanhemmuus on kuin vieraan kielen puhumista: jos toinen puhuu paljon sujuvammin, on vain luontevaa, että hän hoitaa hankalammat tilanteet. Valitettavasti pitkän päälle käy kuitenkin niin, että toisesta ei tule koskaan sujuvaa puhujaa.

Vilkuilen kelloa 20 sekunnin välein, ja aika mataa eteenpäin. Vietän vauvan kanssa iltapäivän kitinätuntia viiden ja kuuden välillä. Päiväunet ovat ohi, vielä ei ole ruoka-aika, eikä miehen autoa näy pihassa.

Kun avain viimein kääntyy ovessa, olen jo aivan kypsä. Haluaisin tuupata vauvan miehelle ja tehdä itse aivan mitä tahansa muuta, mutta mies tahtoo ensin ottaa takin pois, laittaa tavarat paikalleen, pestä kätensä ja vaihtaa vaatteet.

Kiukku kuohahtaa. Millä oikeudella hän saa vaihtaa rauhassa vaatteet ennen ruuanvalmistukseen ryhtymistä? Kuvitteleeko hän, että minä vaihdan vaatteita koko päivänä? Miksi ylipäätään se on hän, joka saa valmistaa ruuan; pakkoko minun on aina olla vastuussa vauvasta?

Marttyyri sisälläni on kaivautunut asemiinsa ja on valmis asemasotaan.

Kuvitteleeko hän, että minä vaihdan vaatteita koko päivänä?

Jutellessani Veli-Matti Karhun kanssa saan uutta valoa tilanteeseen ja oivallan kaksi asiaa. Aivan ensimmäiseksi: emme ole mieheni kanssa olleet tietoisia omista ja toistemme odotuksista ja toiveista vanhemmuuden suhteen.

– On vanhempia, jotka keskustelevat jo ennen lapsen syntymää siitä, millaisia vanhempia haluavat olla.

Tietoisuus toiveista ja opituista malleista auttaa välttämään ongelmia ja sanoittamaan tilannetta. Siinä onkin toinen kipukohtani: en ole osannut ilmaista tarpeitani riittävän selkeästi.

– Ei se voi olla niin, että miehen pitäisi töistä tullessaan osata arvata, mitä Pauliina haluaa tai mitä vauva juuri sillä hetkellä tarvitsee, Karhu muistuttaa.

Ymmärrän sen kyllä jälkikäteen. Touhuni vauvan kanssa on saattanut näyttää kovin vaivattomalta: olen tiennyt aina täsmälleen, mikä tuttipullo on pesussa, mitä tuttipäätä pitää milloinkin käyttää, montako maitopurkkia pakkasessa on ja mihin mennessä vauvan on juotava ne pois. Ei sillä, että niitä olisi tarvittu – olenhan ollut aina paikalla.

Enkä edes ole ollut valmis päästämään irti. Jos mies ottaa vauvan hoitoonsa, pidän toisen silmäni koko ajan heissä. Se lusikka on likainen, älä sitä ota! Ne omenat kannattaa kuoria lohko kerrallaan. Ei tänään ole kylpypäivä, juurihan eilen oli. Oletko aivan varma, ettei nyt ole liian kylmä pelkälle t-paidalle?

Sellaiseen väliin ei ole helppo tulla ottamaan vastuuta. Karhu suositteleekin keskustelun jälkeen tekemään suunnitelman. Voisimme esimerkiksi sopia, että kun mies tulee töistä, hän vie vauvan pienelle vaunukävelylle.

Oleellista on kuitenkin se, että toimintasuunnitelma tehdään yhdessä.

– Jos vain lyödään moppi käteen ja sanotaan, että nyt alat siivota, eihän se hyvältä tunnu, Veli-Matti Karhu vertaa.

Avoin kommunikaatio ja omien tunteiden ja tarpeiden sanoittaminen huoltavat myös parisuhdetta ja ovat sitä kautta tärkeää polttoainetta vanhemmuuteen.

Eihän asioita ole pakko tehdä minun tavallani, se nyt vain on tapa, joka parhaiten toimii.

Yritän sanoa selkeämmin miehelleni, että kaipaan tasaisempaa vastuunjakoa. Monesti yritykseni jäävät kuitenkin hiukan ponnettomaksi nurinaksi. Minä valitan, että kannan leijonanosan vanhemmuudesta, mies huomauttaa, ettei hänelle jää tilaa olla vanhempi, kun olen aina ensimmäisenä ja kaikkitietävänä paikalla. Lisäksi asiat pitäisi kuulemma aina tehdä minun tavallani.

Tyrmään hänen tulkintansa mielessäni sillä perusteella, että hän ei vain yritä riittävästi. Ja eihän asioita ole pakko tehdä minun tavallani, se nyt vain on tapa, joka parhaiten toimii.

Lapsi on jo kaksivuotias, kun ymmärrän, että mieheni saattaa olla oikeassa. Tilanteen muuttaminen vaatii muutoksia minulta.

Oivallukseen vaaditaan työmatka. Olen matkustanut lapsen kanssa toisinaan mukana miehen työmatkoilla, ja silloin olen pakannut automaatiolla omat ja lapsen tavarat, hoitanut meille tekemistä päiviksi ja ollut kaikin puolin mahdollisimman reipas ja näkymätön.

Nyt istumme autossa koko perhe matkalla toiselle puolelle maata minun työmatkani merkeissä, ja oloni on vaikea. Sovitut työasiat häämöttävät mielessä, mutta niiden päälle tunkee toisenlaisia huolia. Olenko pakannut riittävästi vaihtovaatetta lapselle? Mistä isä löytää välipalaa, jos lapsen tulee nälkä? Muistaako hän pitää silmällä julkisia vessoja, että osaa suunnistaa ripeästi lähimpään, kun vaipattomuutta vasta harjoitteleva taapero ilmoittaa hädästään?

Unohdan autuaasti, että olen sumplinut tällaisia tilanteita itsekin vauvan ensimmäisistä kuukausista saakka. Ei se aina ole ole ollut helppoa mutta ei mitään rakettitiedettäkään. Ja epäonnistumisistahan olen itsekin oppinut eniten – miksi en soisi sitä muille?

Tuskin on tarpeen erikseen kertoa, että työpäiväni päätteeksi lapsi ei ole nälkiintynyt, likaisissa vaatteissa tai lopen uupunut. Korkeintaan hiukan väsähtänyt kaikista uusista leikeistä, joita he olivat iskän kanssa keksineet.

Tästä reipastuneena ehdotan miehen arkivapaapäivänä, että hän hoitaisi ruokaostokset lapsen kanssa kaksin ja minä tekisin muutaman roikkuvan työasian sillä aikaa valmiiksi.

Viime hetkellä jänistän: en halua jäädä pois koko perheen yhteiseltä kauppareissulta!

Niinpä mies tutkii sesonkituotehyllyjä kaikessa rauhassa, ja minä jahtaan pikkukärryjä työntävää ihmismiinaa pitkin markettia.

Lannistun, kun irti päästäminen ei suju. Olisi lopulta vaivattomampaa kaivaa omaa marttyyrinkuoppaansa syvemmälle ja mutista, kuinka elämäni olisi helpompaa yksinhuoltajana.

– Jos tuntuu siltä, että elämä olisi helpompaa yksin, kannattaa miettiä, olisiko se sitä myös lapsen ja puolison kannalta. Lapselle on rikkaus, että hänen elämässään on kaksi vanhempaa, Veli-Matti Karhu muistuttaa.

Hän myös varoittaa liittoutumasta lapsen kanssa toista vanhempaa vastaan, sillä se saattaa heikentää lapsen turvallisuudentunnetta ja ajaa toisen vanhemman perheen ulkokehälle. Isompana lapsi saattaa ruveta esimerkiksi pohtimaan, onko hänessä jotakin vikaa, kun isä ei vietä muun perheen kanssa aikaa tai tuntuu ulkopuoliselta.

Tunnen syyllisyyden piston sydämessäni. Estänkö käytökselläni miestäni ja tytärtäni rakentamasta kahdenkeskistä suhdettaan?

Miksi ihmeessä sitten en osaa päästää irti edes yhden kauppareissun ajaksi?

Huoli on vaikea sanoittaa. Pelkään jääväni paitsi jostakin tärkeästä ja oleellisesta, jos jätän väliin kaupassa käynnin tai puistoreissun. Ehkä pelkään jopa menettäväni ykköspaikkani lapseni elämässä.

Pohjimmiltani taidan ajatella, että kaiken tuhoavan katastrofin ja lapseni välissä olen vain minä itse: vain minä kaikkivoipaisessa äitiydessäni pystyn estämään sen, että auto joutuu matkalla kolariin, lapsi putoa kiipeilytelineestä ja murtaa jalkaansa tai edes sen, että hän nappaa kaupasta influenssaviruksen tai liian sokerisia muroja.

Estänkö käytökselläni miestäni ja tytärtäni rakentamasta kahdenkeskistä suhdettaan?

Huomaan myös nauttivani hektisten ongelmatilanteiden ratkaisusta. Nautin siitä tunteesta, kun saan hoidettua samaan aikaan työni ja vatsatautisen lapsen, suunniteltua ruokalistat ja leikkitreffit. Euforisesta onnistumisentunteesta on vaikea päästää irti.

On kuitenkin sen aika. On aika antaa mieheni olla lapsellemme se isä, joka hän haluaa ja osaa olla.

Hetkeni koittaa, kun lapsi sairastaa ja mies ilmoittaa voivansa jäädä kotiin.

Lähden omatunto soimauksia huutaen työhuoneelle. Työn imu vie kuitenkin mukanaan, ja lähinnä velvollisuudentunteesta lupaan tulla aiemmin kotiin, jos lapsi itkee perääni. Oikeasti olen helpottunut, kun mies kieltää.

Jotta harjoitus ei sujuisi aivan täydellisesti, motkotan kotiin tullessani hiukan siitä, ettei mies ollut tajunnut ilmoittaa päiväkotiin lapsen poissaolosta.

Eikä muutos ole aina kiinni pelkästään meistä vanhemmista. Äidin huomioon tottunut uhmapakkaus ei jaksa välittää siitä, että vanhemmat mielellään jakaisivat lapsenhoidon keskenään tasan. Nousen edelleen lapsen vessakaveriksi kesken ruokailun ehkä kolme kertaa viidestä, mutta silti se on harvemmin kuin ennen.

Vaikka muutos on hidas, se on todellinen – ja välillä kirjaimellisesti kivulias. Eräänä aamuna poltan kieleni kahvissa, koska olen autuaasti unohtanut, että kahvi tosiaan saattaa kupissa olla joskus kuumaakin. Vaikka kieltä kirvelee, haluan uskoa, että lapsen kasvaessa saan vielä kiittää itseäni tästä.