Anna-Stina Nykänen

Missä noiden poikien äidit ovat? Onnellinen ei tuollaista tee.

Radiosta kuului rallatus, jossa olikin tuttu runo: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaik ei aina esille loista.” Tuure Kilpeläinen oli tehnyt biisin Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta. Ei ihme. Minäkin olen käyttänyt tuota runoa lukuisia kertoja. Koulun ainekirjoituksissa. Toimii aina.

Olen kasvanut tuon runon voimalla. Äidillä oli tapana siteerata sitä. Kun nähtiin narkkareita ostarilla, äiti aloitti: ”Ei paha ole kenkään...” Voin yhä kuulla korvissani, millä nuotilla hän sen lausui. Teininä se ärsytti, matkittiin äitiä. Silti omaksuin opetuksen, se on ohjannut elämääni ja työtäni, no, tähän päivään asti. Ehkä.

Äitihän uskoo runon opetuksiin vieläkin. Minä olen alkanut epäillä. Ehkä pahoja ihmisiä on sittenkin olemassa. Ja mikä auktoriteetti Eino Leino tässä muka on, runoilijanplanttu, miksi minä häntä uskoisin?

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Leinon rinnalle ovat nousseet toiset asiantuntijat. Yksi tärkeimmistä on psykologi Hannele Törrönen, joka työskenteli ennen Ensi- ja turvakotien liitossa. Hän kertoi haastattelussa äideistä, jotka kyllä sanovat rakastavansa lastaan, mutta kun lapsi itkee, he eivät reagoi mitenkään. Lapsen hätä ei herätä heissä tunteita.

Se kolahti. Kaikki äidit eivät rakastakaan lapsiaan. Se oli kova pala, en ollut ikinä ajatellut niin. Oma äitini kysyi aina narkkareita nähdessään, missä on tuonkin nuoren äiti ja miltähän siitä tuntuu. Äidin rakkaus oli selvä asia. Ei se olekaan.

Toinen tärkeä on ollut oikeuspsykiatri Hannu Lauerma. Kerran haastattelin häntä sarjamurhaajista. Hän sanoi, että näillä kaikilla on poikkeuksetta ollut karmea lapsuus. Suomessa ei juuri ole sarjamurhaajia, koska lasten rääkkäämiseen puututaan. Ne parjatut sosiaalitädit estävät sarjamurhaajien kehittymisen, hän sanoi.

 

Aina eivät viranomaisetkaan puutu. Sekin voi johtua hyväuskoisuudesta. Ei oteta vakavasti selviä merkkejä, koska ajatellaan, ettei kukaan voi olla niin julma. Virkamies etsii pientä vilppiä, mutta on sokea suurelle pahalle.

Suomessa julmuudet pistetään helposti humalan piikkiin. Että ei ihminen ole paha, se on se alkoholi, joka vie, rähinäviina.

Hyväuskoisuus ulottuu jopa valtioihin. Minäkin kuvittelin, että Neuvostoliiton romahtaminen tai arabikansannousu johtaa tietysti demokratiaan.

Päästään pahasta ja onni koittaa. Vielä mitä. Julmien diktaattoreiden aika ei ole koskaan ohi!
Kun radiosta sitten taas kuului Kilpeläisen biisi, kerroin kotona teinille Leinon runosta. Että lapsuudessani pälä pälä ja mummi aina pälä pälä. Ja että nyt olen sitten lakannut uskomasta runon opetukseen.

Teini katsoi minua kuin täyttä tolloa: ”Oletko sä oikeasti sitä mieltä, että on olemassa jotain Pahoja Ihmisiä”, hän kysyi.

Peruin heti puheeni. Tajusin, etten voi opettaa lapselle tuollaista. Keksin hädissäni uuden tulkinnan. Sanoin, että JOS pahuutta onkin, se on äärimmäistä heikkoutta. Karmea vamma. Jos on paha, ei voi olla onnellinen.

 

Sitten tulivat Pariisin terrori-iskut. Tekijöiden joukossa oli ihan nuoria miehiä, poikasia. Yksi ystäväni suri noita poikia, oman poikansa ikäisiä, uhreja hekin. Toinen taas kertoi tyttärelleen, että psykopaatteja on olemassa, se pitää hyväksyä. Entä minä?

Huomasin ajattelevani kuin oma äitini: missä noiden poikien äidit ovat? Onnellinen ei tuollaista tee. Ei tullut mieleen pahuus. Hädän hetkellä pitäydyin Leinon linjalla.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla