Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

Jos työkaverini olisi kuin tietokoneeni, tulisin hulluksi.

Mitä nyt?!? Tietokone heitti taas ulos, eikä sano mitään. Ei auta kuin kiltisti aloittaa alusta. Kyllä kiehuttaa.

Sanotaan, että ihmiset inhimillistävät koneita. Väite perustuu siihen faktaan, että jos tekniset laitteet eivät toimi, ihmiset raivoavat niille. Mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen Turun yliopistosta on tutkinut asiaa. Ihmiset todellakin kertovat, että lyövät ja paiskovat laitteita, kun niiden kanssa tulee vaikeuksia.

Onko se muka inhimillistämistä? Koiriakin inhimillistetään, mutta ei se tarkoita, että niitä hakataan, vaan sitä, että ne nähdään ihmisen kaltaisina. Eikä ihmisiä paiskota maahan, kun hommat eivät hoidu. Okei, vähän ehkä potkitaan persuksille. Laitteita kohdellaan usein kiltimmin.

Millaista olisi, jos suhtautuisimme ihmisiin ja laitteisiin samalla tavalla. Kuvitellaanpa.

Jokainen päivä alkaisi sillä, että herätän sammuneen kaverin ja esittelen itseni sille. Hei, olen asnykanen. Väpättäen se pääsee käyntiin.

Vaikka se on raivostuttavan hidas, minun on pakko hillitä itseni. Yksikin äkkinäinen liike ja se lopettaa työt kokonaan. Tietokone, tuo hysteerikko, menee ihan lukkoon, jos sitä hoputtaa. Silloin kaikki pitää aloittaa alusta.

Se on ihan normaalia, sanoo pomoni. Olisiko normaalia, jos työntekijä toimisi yhtä huonosti?

Entä jos työkaverini olisi kuin puhelimeni? Nimi on hieno, suurta suomalaista sukua. Vaan kuinka pitkälle pelkkä nimi riittää? Eiväthän jälkipolvet aina yllä edelläkävijöiden tasolle. Se on sitä degeneraatiota, joka suvussa on mustat lampaansa. Minulle annettiin pariksi se kömpelö ja yksinkertainen suvun vesa, köyhin kaikista.

Työkaverina tuo puhelin on ihan töppö. Ei se ole sen vika, vaan sen ominaisuus, sanovat asiantuntijat.

Voi kunpa työntekijän puutteisiin suhtauduttaisiin yhtä ymmärtävästi.

Entäpä jos työkaverini olisi kuin laajakaistayhteys meidän kotona. Auts. Täysin epäluotettava, häilyvä rajatilatapaus. Varsinainen virtahepo olohuoneessa. Eihän kehtaa kellekään kertoa, ettei me telkusta mitään Netflixiä voida katsoa, kun meidän perheessä on tämä henkilökohtainen ongelma.

Tiedän, että näihin ongelmiin pitäisi tarttua napakasti heti. Se on liian vaikeaa! En osaa hakea apua. Ei löydy oikeita sanoja.

Työelämästä nämä tyypit on lakaistu aikoja sitten ulos.

Vaan mitä jos työkaveri olisi kuin työpaikan kopiokone? No, huh-huh. Koko lähipiiri kokoontuu vähän väliä sen ympärille ihmettelemään, mikä sitä taas vaivaa. Hälytämme apua. Joku tulee katsomaan, viipyy pari minuuttia ja jättää meidät taas yksin. Vaikka yritämme sanoa, että viekää se, emme pärjää sen kanssa. Olemme kuin omaishoitajia, helisemässä.

Jos yksikään työkaveri olisi kuin kopiokone, ei kukaan jaksaisi.

Koneet ja laitteet saavat olla kellastuneita, kömpelöitä ja raihnaisia. Vanhat työntekijät sen sijaan saavat lähteä. Heidät vaihdetaan uusiin, vaikka uudet eivät ehkä toimi yhtä hyvin ja luotettavasti.

Odotetaanko koneilta liikaa? Ei. Päinvastoin. Kaikki ajattelevat jo laitetta ostaessaan, etteivät ne kuitenkaan toimi. Sitä professori Paasonenkin pitää yllättävänä.

Mitä jos vaadittaisiin koneilta enemmän ja otettaisiin ihmiset sellaisina kuin he ovat, myös maanantaikappaleet.

Lue lisää Nykäsiä
Tehdään mekin elämänmuutos
Joplin-syndroomani

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.