Anna-Stina Nykänen: Tehdään mekin elämänmuutos

Se vasta olisikin mullistava käänne, Päivi sanoi. Hän ei viihdy baareissa, ja minä lopetin alkoholinkäytön vuosia sitten.

Miksi elämänmuutokseksi pitäisi kutsua vain jotain myönteistä ja rakentavaa, kuten kuntoilua? Luullaan kai, että vain hyvät muutokset tehdään vaivalla ja harkiten, mutta huonoille teille lipsahdetaan huomaamatta ja vahingossa. Ei pidä paikkaansa.

Miettikää, miten pahalta alkoholi ja tupakka maistuivat alussa. Irvistellen niiden käyttöä piti opetella. Mistä löytyisi liikunnan aloittamiseen samanlainen sisu?
Tätä olen miettinyt viime syksystä lähtien. Kerronpa teille, miksi.
 

Tulin aurinkoisena syysaamuna bussilla töihin Porvoosta Helsinkiin. Samaan bussiin sattui työkaverini vaimonsa kanssa. He nousivat kuitenkin pois jo Oopperatalon pysäkillä, koska halusivat kävellä loppumatkan.

Sehän on loistava idea, sanoin. Saa raitista ilmaa, kuntoilua, ihmiset istuvat ihan liikaa, ajattelin. Enkä nostanut takapuolta penkistä.

Siitä lähtien olen joka kerta ajatellut, että nousen ja kävelen. Joskus vain on huono sää, joskus kiire tai kantamuksia. Sitten tulee täydellinen hetki kävelylle, kohottaudun painamaan stoppia, mutta... Pysäkki menikin jo ohi.

Yhtään kertaa en ole kävellyt. Tunnen olevani kuin juoppo, jota kapakka kutsuu ja joka vaivoin pystyy estämään sen, ettei lipsahda ovesta sisään. Minua houkuttelee terve elämä, mutta en anna itseni lipsua sille tielle.

Sen sijaan mietin bussissa, miten samanlaista kapakkaan ja kuntosalille lähteminen on.

Alussa pitää ottaa varovasti tai tulee kamalan kipeäksi. Jotkut jäävät koukkuun heti, useimmat pysyvät kohtuudessa. Osa nautinnosta on puhdasta kemiaa. Paljon on kaveripiiristä kiinni.

Kannustan Päiviä: Jos yhdessä ruvetaan ryyppäämään, se onnistuu kyllä. Ensin otetaan ihan vain pienet rentouttavat siivut rankan työpäivän jälkeen. Ah, tekee hyvää, vai mitä? Sitten kerran viikossa siistiin paikkaan yksille. Pikku hiljaa lisätään tahtia.

Päivi nauraa, kapakka nyt vain ei ole hänen maailmansa. Selitän, että moni tuntee samoin, kun avaa kuntosalin oven: mulla ei ole mitään yhteistä noiden tyyppien kanssa. Kohta on. Kaikkeen tottuu. Puhisevia äijänköriläitä, joo, sekä salilla että kuppilassa, mutta niistä oppii tykkäämään, kun kuuluu itsekin sisäpiiriin.

Miten hyvältä minusta tuntuu, kun uimahallin kassa tietää, mihin pukuhuoneeseen haluan, ja komea uimavalvoja heittää tsoukkia. Ehkä Päivi olisi kohta lähikapakassa samalla tavalla kuin kala vedessä. Tuttu baarimikko valuttaa pyytämättä lasiin sitä, mitä hän haluaa, pöydistä moikkaillaan. Miltä se tuntuisi?

Kyllä mua hävettäis, jos siellä kaatuilisin kännissä, sanoo Päivi. Nuorena se olis vielä naurattanut, mutta nyt se olis säälittävää, hän sanoo.
Ollaan asian ytimessä.

Hauskuus ja häpeä — siinä suurin houkutus ja suurin este, oli kyse sitten kapakasta tai kuntoilusta. Iän myötä niitä koetaan ihan eri paikoissa.
Nuorena juopottelu on hauskaa. Hyvässä seurassa pelleillään ja nauretaan mokailuille. Kun ikää tulee, hauskuus vähenee ja nolous lisääntyy.

Mutta ei hätää: urheilussa käy onneksi juuri päinvastoin! Liikunnassa noloimmat tilanteet koetaan lapsena ja nuorena. Sitten nöyryytykset ja naurunalaiseksi joutuminen loppuvat. Iän myötä liikunnasta tulee hauskempaa ja vapautuneempaa.

Viisikymppisenä kun kömpii jumpassa ähkien ylös lattialta, kaikkia naurattaa. Baarissa ei naurattaisi.

Taidetaan unohtaa se elämänmuutos. Tällä kertaa. Ehkä ehdotan sitä uudestaan vanhana, jos eläkeläisten jumpassa on tylsää.
Päivi, otetaanko pienet sherryt?