Jokainen saavuttaa hyvän olon omalla tavallaan ja kokemus on aina henkilökohtainen. Silti kuvailemme noita kaivattuja tiloja usein samoilla sanoilla: onnellinen, rauhallinen, huoleton, vahva, tasapainoinen, luottavainen, energinen, vapautunut, rentoutunut.

Huikaisevan tunteen voi kokea yksin tai muiden kanssa. Yksin ollessakin hyvää oloa sävyttää yhteenkuuluvuuden ja sulautumisen kokemus. Tunnet olevasi yhtä luonnon kanssa tai sen kanssa mitä teet.

– Kun uppoudumme kokemaan tai tekemään jotain itsellemme mieluista, antaudumme hetken valtaan. Voimme saavuttaa niin sanotun flow-tilan. Sille on ominaista syvä keskittyminen ja sitä seuraa tasapainon, turvallisuuden ja voiman tunne, valmennuskonsultti Jukka Kataja sanoo.

Vahvista hyvää oloa

Pitäisikö mukaviin kokemuksiin palata silloin, kun on haluton tai stressaantunut olo?

– Kyllä. Hyvää oloa kannattaa vahvistaa, koska se ehkäisee väsymystä ja kyllästymistä, Jukka Kataja sanoo.

Hyvää oloa voi vahvistaa lyhyellä keskittymisharjoituksella ja käymällä mielikuvissa läpi sen hetken tunnetta ja tilannetta. Olotila varastoituu kehoon ja jää muistiin kuin pyörällä ajamisen taito. Mielikuvien avulla voimme rentoutua ja parantaa elämäämme. Voimme mielessämme luoda myönteisiä kuvia siitä, mitä haluaisimme kokea ja millaista haluaisimme elämämme olevan.

Hyvän olon muistoja voi vahvistaa ankkuroimalla ne tiettyyn paikkaan. Tai ne voi palauttaa esineiden avulla. Purjeveneen pienoismalli, kivi, valokuva tai maskotti muistuttaa hyvästä tunnekokemuksesta.

Monta tietä rentouteen

Rentoutuminen on luonnollista ihmiselle, joka elää lähellä luontoa. Hän yksinkertaisesti heittäytyy selälleen nurmikolle ja nauttii elämästä. Hyvää oloa voi varastoida itseensä harjoittelemalla aktiivisesti rentoutumista. Kun lihakset rentoutuvat, myös mieli päästää irti ja kielteiset tunteet poistuvat.

Rentoutuneisuuden tilaan voi päästä monin eri tavoin: ajatusten ja mielikuvien voimin tai fyysisin keinoin. Kaikissa menetelmissä vaikutetaan lihasrentouteen keskittymällä ja tahdon avulla. Taiji, jooga, kävely ja venyttely ovat erinomaisia keinoja hakea rentoutusta. Rentoutuminen on henkinen kokemus silloinkin, kun siihen yhdistyy fyysinen rasitus. Monille jokin aktiivinen, fyysinen menetelmä on aluksi helpompi keino rentoutua kuin suggestiomenetelmät.

Osaat parantaa itsekin

Jännitä–laukaise-rentoutus toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin: Mene selinmakuulle, löysää vaatteita, riisu kengät. Raajat ovat vapaasti sivuilla. Jännitä ja päästä rennoiksi ensin jalat, sitten pakarat, reidet. Etene näin lihas lihakselta jännittäen ja jännitystä laukaisten päälakeen asti. Lepää siinä ja anna mieluisten mielikuvien virrata. Näin pääset nopeasti irti arkitodellisuudesta, rauhoitut ja saat voimaa.

Rauhoittumis- ja suggestiomenetelmissä rentoutuja hiljentyy sisäiseen maailmaansa tai suggeroi itsensä rennoksi. Jukka Kataja suosittelee seuraavaa menetelmää: Joka aamu herättyäsi ja joka ilta ennen nukkumaan menoa sulje silmäsi ja keskity. Toista vähintään 20 kertaa hiljaa hyristen lausetta: Päivä päivältä ja joka suhteessa voin paremmin ja paremmin. Menetelmän taustalla on ajatus, että ihmisessä itsessään on parantavan energian lähteet, jotka hän voi saada pulppuamaan ajatusten ja sanojen voimalla, niitä toistamalla.

Voimia voi kerätä myös valokuva-albumiharjoituksella: Ota hyvä, mukava asento. Mene mielikuvissasi lempipaikkaasi. Avaa siellä valokuva-albumi, jossa näet itsestäsi kuvia elämäsi tärkeissä, hyvissä hetkissä. Aloita varhaisista vaiheista ja tule kohti nykyhetkeä, valokuvaan, jossa olet siinä, mielipaikassasi. Jatka sitten vielä kuvien katselua tulevaisuuden hyvistä hetkistä.

Kevyt olo ruokapöydästä

Voimme myös ruokavaliolla vaikuttaa mielen tasapainoon ja siihen, että virkeä, hyvä olo säilyy mahdollisimman tasaisena koko päivän. Ravitsemuskouluttaja Jouko Pursiainen sanoo, että tuoreina nautitut vihannekset, kasvikset, juurekset ja marjat pitävät verensokerin ja mielialan tasaisena, kun niitä nauttii aterioilla säännöllisesti päivän mittaan.

Kesällä kannattaakin syödä mahdollisimman paljon tuoretta ruokaa, kun sitä on helposti saatavilla. Suoraan lähipelloilta, pensaista ja metsistä saatu ruoka sisältää runsaasti ”auringon energiaa”, vitamiineja ja kivennäisaineita. Arvokkaat antioksidantitkin säilyvät parhaiten, kun et kypsennä kasviksia. Liikakilot karisevat, kun ruokavalio kevenee.

Nestetasapainosta pitää muistaa huolehtia, koska kesällä hikoilemme tavallista enemmän. Vettä tulee juoda runsaasti – se pitää olon virkeänä. Jouko Pursiainen kehottaa suosimaan ruokavaliossa lisäksi kokojyväviljasta valmistettua puuroa, leipää ja leseitä valkoisen viljan sijaan sekä kalaa ja kevyttä vaaleaa lihaa, kuten kanaa tai kalkkunaa. Paljon kuituja sisältävä ruokavalio auttaa suolen toimintaa, ehkäisee ummetusta ja pitää nälän.

– Elimistö saa ravinnon hyvät aineet sitä nopeammin käyttöön, mitä paremmin ruoan pureskelee, Jouko Pursiainen muistuttaa rauhallisesta syömisestä.

Uusia elämyksiä liikunnasta

Liikunta kesäluonnon keskellä vaikuttaa vahvasti mieleen: rentouttaa ja ravitsee mielikuvia. Kesällä monet innostuvat myös
kokeilemaan itselleen uusia lajeja ratsastuksesta melontaan.

– Kesällä voi kokeilla vaikka suolla kävelyä. Suolla joutuu nostelemaan jalkoja, ponnistelemaan ja käyttämään voimaa. Suon hiljaisuus, äänet, tuoksut ja maisema tyynnyttävät mielen, Jukka Kataja innostaa.

Metsässä epätasaisessa maastossa kävellessä käytämme monipuolisesti kehomme pieniä ja suuria lihaksia. Tasapaino kehittyy, kun joudumme väistelemään juuria ja kiviä, kiipeilemään ja puikkelehtimaan. Voimme samoilla metsäpoluilla pitkälle syksyyn, ja sitten alkaakin jo hiihtokausi. Hyötyliikunta lisääntyy kesäisin roimasti, kun matkat taitetaan pyörällä tai kävellen. Hoidamme vaivihkaa kuntoamme, kun teemme puutarhatöitä, laskemme verkkoja, marjastamme ja sienestämme.

Kesällä liikunta on sosiaalisempaa kuin talvella: pelataan joukkuepelejä, jumpataan porukalla puistoissa, osallistutaan kirkkovenesoutuihin ja juoksu- ja pyöräilytapahtumiin.

– Kun muistelet kesän hyviä liikuntakokemuksia, käynnistyvät hermostolliset ja hormonaaliset prosessit kehossasi ja herättävät tarpeen lähteä liikkumaan, Jukka Kataja sanoo.

Mitä vähemmän vaivannäköä, kulkemista, välineitä ja erityistä osaamista liikunta vaatii, sen helpompi se on omaksua tavaksi.

Energiaa koko vuodeksi

Aktiivilomailijat harrastavat liikuntalomia, käyvät maalaus- ja kirjoittajakursseja ja oppivat niillä uusia taitoja tai vahvistavat entisiä. Aktiivisinkin ihminen kaipaa myös joutenoloa, jolloin ei ole ole päämääriä, pakkoja eikä velvollisuuksia vaan voi antautua hetken valtaan.

– Joutenolosta ja hyvistä kokemuksista varastoituu energiaa padoksi asti. Kun nostat porttia syksyllä, energiaa virtaa solkenaan, Jukka Kataja kuvailee.

Hän neuvoo päästämään virtaa hallitusti valloilleen, jotta pato ei tyhjene ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen.

– Hyvien hetkien kokemuksilla ja mielikuvatyöskentelyllä voit virtauttaa voimaa tasaisesti loman jälkeen.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.