Mistä tiedän, että olen kriisissä enkä masentunut? Ja miten niiden hoito eroaa?

1. Mistä tiedän, onko minulla kriisi vai masennus?

- Kriisillä on jokin selkeä, laukaiseva tekijä, kuten läheisen kuolema, avioero tai työttömäksi jääminen. Masennuksen syyt ovat usein epäselvemmät jopa niin, että ihminen ei tiedä, miksi on masentunut. Kriisistä toivutaan tiettyjen vaiheiden ja tuntemusten kautta. Ensiksi tulee sokki, järkytys, pettymys ja ahdistus, sen jälkeen mieli alkaa käsitellä tapahtunutta ja sitten tilanteeseen sopeudutaan.

2. Miten hoidan itseäni erokriisissä?

- Sosiaalisen tuen etsintä on tärkeintä. Hyvän ystävän kanssa keskustelu tai ammattiavun hakeminen auttaa. Ero on surtava läpi, jotta siitä toipuisi. Pahimmillaan erokriisi on synkkä ja rankka, mutta jos suru ei lievity kuukausiin, pitää etsiä ammattimaista keskusteluapua. Sitä saa esimerkiksi mielenterveyspoliklinikoilta, Väestöliitosta tai yksityisiltä pari- ja perheterapeuteilta. Monissa kunnissa on ns. matalan kynnyksen paikkoja, jonne voi mennä kadulta ilman ajanvarausta. Puhelinluettelosta löytyy valtakunnallisia mielenterveyden palvelunumeroita.

3. Arjen paineet ja työstressi uuvuttavat, mitä teen?

-Listaa paperille, mikä stressiä aiheuttaa. Pohdi kohta kohdalta, mihin voit omilla valinnoillasi ja teoillasi vaikuttaa, mihin et. Karsi päättäväisesti ne paineita aiheuttavat tehtävät, jotka eivät ole välttämättömiä. Kokeile muuttaa ajankäyttöäsi, varaa aikaa rentoutumishetkille. Yritä opetella rauhoittumista meditaation avulla. Metodeja ja tapoja on lukuisia, mutta pääasia on, että opit niiden avulla pysähtymään. Mielenhallinta ei ole pikakeino ja vaatii säännöllistä harjoitusta. Jos et yksin jaksa opetella rauhoittumista, mene esimerkiksi jooga- tai mietiskelyryhmään.

4. Pelkään tulevaisuutta ilman varsinaista syytä, miten pääsisin tästä eroon?

- Olivatpa uhkakuvasi millaisia tahansa, kysy itseltäsi, kuinka realistisia ne ovat. Valtaosa kuvitelluista uhkista on liioiteltuja. Sano itsellesi, että ennakkoon murehtiminen ja huolestuminen on turhaa ja että päätät ratkoa huolenaiheet vasta sitten, kun ne tulevat oikeasti eteen. Realististen uhkakuvien eteen kannattaa tehdä etukäteissuunnitelmia. Ne eivät ehkä täysin rauhoita, mutta varustavat mieltä tapahtuvan varalle. Jos olet jäämässä työttömäksi, pohdi, mitä sitten tekisit. Mistä etsisit uutta työtä, miten lisäkouluttautuisit tai hakisitko pankista pidennystä lainanmaksuun.

5. Lapset lensivät pesästä ja yksinäisyyden tunne on kamala. Mistä tämä johtuu?

- Kun elämän keskipiste on pitkään ollut lapsissa, roolia on vaikea täyttää muulla. Syntyy aluksi arvotyhjiö. Saattaa tuntua siltä, että elämältä on pohja pois eikä ole kenellekään tärkeä. Lasten kotoa lähtö on suremisen paikka, mutta surun ohella kannattaisi alkaa tosissaan pohtia, mihin haluaisin nyt suunnata. Onko asioita, joihin mieleni tekisi paneutua ja jotka ovat vuosia jääneet pimentoon?

6. Olen koukussa rahapeleihin, kuinka irrottautuisin?

- Riippuvuus on monesti tapa hoitaa ahdistusta, se on myös pakoa ongelmista nopean mielihyvän, voitonhuuman ja jännityksen maailmaan. Ensin pitäisi etsiä selityksiä sille, miksi ja mikä ahdistaa ja puhua ongelmistaan joko läheiselle tai ammattiauttajalle. Riippuvuudesta on usein voimia päästä irti vasta sitten, kun on hoitanut sen taustalla olevaa ongelmaa.

7. Ikääntyminen pelottaa, miksi?

- Ikäkriisi osuu usein yksiin elämän taitekohtien kanssa. Se voi liittyä esimerkiksi tyhjän pesän kriisiin tai avioeroon. Vanheneminen ei ole usein muutenkaan helppoa. Se, ettei ole enää virkeä ja nuori, vaatii pitkäkestoista asenteen muokkausta. Jos asiat ovat elämässä kohdallaan, mutta ikäkriisi on silti vaikea, kannattaa kysyä itseltään, olenko pohjimmiltaan elämääni tyytyväinen. Olenko tähän saakka elänyt muiden ehdoilla ja täyttänyt jonkun muun odotuksia? Jos näin on, itselleen pitäisi koettaa kirkastaa, mitä elämältä toivoo ja haluaa. Sen jälkeen olisi kyettävä muuttamaan elämäänsä aidompaan suuntaan.

Vastaajana psykoterapeutti Arto Pietikäinen.

Lue lisää
Ylös alakulosta

Lisää itsetuntemusta

1. "Minulla on ajatus…"

Tavoite: Opin ymmärtämään paremmin ajatukseni ajatuksina ja kohtaamaan kielteisetkin ajatukseni. Vapaudun ajatusteni vallasta, kun kyseenalaistan ne.
Ohjeet: Harjoittelen viikon ajan nimeämään ajatuksiani niin, että aloitan joka kerran lauseen esimerkiksi näin:
-Minulla on ajatus, että… (en saa tehdä virheitä).
-Istun alas ja kirjoitan tämän ajatuksen paperille. Murehdin sitä muutaman minuutin, sitten luen lauseen ääneen ja sen jälkeen vaihtelen lukunopeuttani ja äänialaani. Katson, mitä ajatukselleni tapahtuu. Huomaan, että ajatus on vain ajatus.

2. "Mutta kun…" - irti stressistä ja tekosyistä

Tavoite: Arvoni ja tekemiseni saattavat olla ristiriidassa keskenään, sillä tekosyyt saavat minun toimimaan joskus vastoin omaa hyvinvointiani. Opin tunnistamaan tekosyyt ja opin pääsemään niistä eroon.
Ohjeet: Kun huomaan mielessäni asettavani jonkin aikeeni eteen sanan "mutta" tai "koska", kysyn silloin itseltäni, onko minulla oikeasti syytä estää itseäni. Esimerkiksi näin:
-Lähtisin lenkille, mutta en voi, koska olen väsynyt/en viitsi mennä yksin/en ehdi.
-Kun muodostankin lauseen niin, että vaihdan virkkeeseen sanan "ja", syntyy uusi ajatuskuvio: Lähden lenkille ja olen väsynyt. Hyväksyn väsymykseni, mutta siitä huolimatta toimin arvojeni mukaan.
-Opin harjoituksesta sen, että voin itse päättää, teenkö jotakin ja haluanko poistaa tekosyyt.

3. Arvot ja teot
- 24 tunnin harjoitus

Tavoite: Opin kytkemään toisiinsa teot, valinnat ja omat arvoni.
Ohjeet: Käyn läpi viimeisimmän vuorokauden: mitä olen tehnyt ja montako tekoani on kytkeytynyt varsinaisesti arvoihini. (Esimerkiksi soittanut pitkästä aikaa ystävälleni, koska haluan pitää arvojeni mukaisesti ystävistäni kiinni). Suunnittelen sitten 1-5 tekoa, jotka aion suorittaa seuraavan vuorokauden aikana.
-Tähän listaan suorittamani teot:
-Tähän kohtaan kirjaan teot, joita tein, vaikka ne olivat arvojeni vastaisia:
-Näitä tekoja aion vielä tehdä jatkossa, sillä ne ovat arvojeni mukaisia:

Harjoitusten lähde: Pietikäinen, Joustava mieli. Duodecim.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.