Moni lapseton pari elää vuosikaudet toivon ja epätoivon vuoristoradalla. Osa käy lävitse raskaitten hoitojen kiirastulen, mutta jää lapsettomaksi.

Vielä viime vuosisadalla oli tavallista, että osassa perheistä lapsia oli niin paljon, että lapseton sisar sai kasvatettavakseen suurperheen keskimmäisen. Myös Suomesta adoptoitiin muun muassa Tanskaan ja Ruotsiin.

Nykyään rikkaisiin maihin lapsia syntyy vähän ja köyhät maat ovat kiristäneet adoptioehtojaan. Pari saattaa vuosien lapsettomuushoitojen jälkeen siirtyä adoptiojonoon, mutta ei saa silti toivomaansa.

Toivo luo myös epätoivoa. Olemmeko niin huonoja, että meistä ei tule vanhempia edes tieteen satsauksen jälkeen? Eikö meitä hyväksytä edes adoptiovanhemmiksi? Eikö kukaan lapsi maailmassa kaipaa meitä?

Myös koeputkihedelmöitykset ovat saaneet ihmiset uskomaan, että lapsettomuus on aina hoidettavissa.

Sureminen vie energian

Lapsettomuushoitoja joutuu jonottamaan ja jokainen kuukausi vähentää hedelmällisyyttä. Lapsettomuus myös lisääntyy ihan aidosti. Miesten sperma heikkenee ja naisten hedelmällisyys laskee, kun lapsia hankitaan yhä vanhempina.

Myös helpotusta on tullut. Ulkomailta adoptointi on hyväksytympää. Lapsettomuudesta on myös alettu puhua ääneen, julkkikset kertovat siitä ja moni ”tavallinen” pariskunta valitsee avoimuuden. Silti kyse on intiimistä ongelmasta, jota ei toreilla revitellä.

Munasarjojen toimintakyky tai siittiöiden määrä ei tee kenestäkään naisellisempaa, miehekkäämpää tai parempaa vanhempaa, mutta silti lapsettomat leimataan helposti. ”Ei se voi ymmärtää, ei sillä ole lapsia.”

Lapsettomuuden kriisissä toivo ja epätoivo vuorottelevat. Lapsen odottamiseen keskittynyt unohtaa elää omaa ainutkertaista elämäänsä. Monta hyvää vuotta saattaa tärvääntyä, kun koko energia menee sen suremiseen, mitä ei ole.

Tärkeintä olisi oivaltaa, että myös lapsettomana voi elää hyvän elämän.

Näin eteenpäin

Useimmat ihmiset sisällyttävät elämänsuunnitelmaansa lapset. Kun raskaus ei suunnitelmista ja yrityksistä huolimatta alakaan, on se parille valtava psyykkinen isku. Psykologi ja psykoterapeutti Terhi Pylkkänen antaa ohjeita lapsettomuuskriisin keskellä kamppailevalle parille.

1. Tunnista tunteesi

Ihminen on kriisin akuutissa vaiheessa kovin suojaton. Lapsettomuuden tuska herkistää ja muiden kysymykset lasten saamisesta voivat haavoittaa. On hyvä miettiä, mitä asioita haluaa kenenkin kanssa jakaa.

Joskus voi olla hyvä hakeutua pohtimaan tilannetta jonkun ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Monet kokevat hyötyneensä paljon myös vertaistuesta, jota ovat saaneet vastaavassa tilanteessa olevilta tutuilta tai Simpukka ry:n kautta.

2. Kun syytä lapsettomuuteen ei löydy

Jos lapsettomuuteen ei löydy lääketieteellistä syytä, pari joutuu käymään lävitse erilaisen, usein pidemmän kriisin. Epävarmuus koetaan yleensä vielä raastavampana kuin huonot uutiset. Kuitenkin kaikki lapsettomuushoidoissa olevat joutuvat syöksymään toivon, toivottomuuden, epävarmuuden ja turhautumisen vuoristoradalla. Onnistumisestahan ei ole takeita.

3. Avuksi hormonihoito

Naiselle tehtävät hormonihoidot ovat raskaita: ne voivat aiheuttaa mielialan jyrkkiä vaihteluita, tilapäistä toimintakyvyn alenemista ja voimakasta alavireisyyttä. Yleensä puoliso saa ja joutuu toimimaan näiden tunteiden ja reaktioiden vastaanottajana.

Vaikka suurin osa hoidoista tehdään naiselle, miehen rooli tukijana on tärkeä. Monet miehet huolehtivatkin hoitojen välillä, miten puoliso kestää. He saattavat kertoa, että mieluusti kärsisivät vaimon puolesta osan toimenpiteistä, jos se olisi mahdollista. Miehen on silti hyvä muistaa huolehtia myös omasta jaksamisestaan.

On tavallista, että hoidoissa käyvät tai niihin odottavat parit kärsivät väsymyksestä ja uupumisesta. Vaikka toive lapsesta on suuri ja asioiden haluaisi etenevän mahdollisimman nopeasti, toisinaan voi olla hyvä pitää hoidoissa taukoa ja pyrkiä keräämään voimia. Parhaimmillaan muutaman kuukauden ”loman” ottaminen hoidosta voi auttaa löytämään tilanteeseensa uuden näkökulman.

3.a. Onnea, olet raskaana

Kun hoidot päättyvät raskauteen, sekin saattaa olla eräänlainen kriisi: suuri toive toteutuu ja sen myötä hoitoputki katkeaa. Stressi saattaa muuttua huoleksi raskauden sujumisesta. Usein huoli kuitenkin lievittyy raskauden edetessä. On hyvä muistaa, että myös tähän on lupa pyytää apua. Asia kannattaa ottaa puheeksi neuvolassa, jossa tarvittaessa voidaan ohjata tapaamaan psykologia.

3.b. Ei lasta vieläkään

Jos hoidot eivät tuota tulosta, parin on vähitellen luovuttava lapsitoiveesta ja käytävä lävitse suru. Elämänsuunnitelmaa kirjoitetaan jälleen uusiksi: Mitä meille merkitsee, ettemme voi saada omaa lasta? Lähdemmekö adoptioprosessiin? Voisimmeko olla perhe ihan kahdestaan?

4. Sittenkin adoptio

Adoptiopäätöksen tekeminen voi olla vaikeaa ja hidasta. Toinen puolisoista saattaa olla siihen kypsä, mutta toinen on vielä epävarma. Miehet tuntevat usein tarvetta miettiä päätöstä pidempään kuin naiset. Jos pari päättää adoptoida, on odotusta ja epävarmuutta siedettävä edelleen. Pisimmillään adoption toteutumiseen voi kulua viisikin vuotta, eikä se välttämättä onnistu koskaan.

5. Ikuisesti kahden

Osa pareista päätyy luopumaan toiveestaan saada lapsi. He alkavat hitaasti kypsytellä ajatusta, että hyvän elämän voi elää myös kahdestaan.

Myös pelko, että toinen jättää, voi nousta esille. Tästä, kuten muistakin lapsettomuuden herättämistä peloista ja vaikeista tunteista, olisi tärkeää pystyä puhumaan. Tilannetta saattaa hankaloittaa, että puolisot työstävät usein ahdistustaan ja suruaan eri tavoin ja eri tahtiin. Pahimmillaan kumpikin suree yksin omalla tahollaan.

Kriisistä selviämisen prosessia olisikin hyvä tarkastella portaina. Toisinaan toinen puolisoista nousee askelmia nopeammin kuin toinen. On hyvä antaa aikaa toiselle, joka etenee hitaammin, ja tarvittaessa auttaa häntä hienotunteisesti etenemisessä, mikäli hän osoittaa siihen tarvetta.

Juttua varten on haastateltu myös Simpukka-yhdistyksen toiminnanjohtajaa Anne Lindforsia ja saman järjestön järjestösihteeri Satu Rautakallio-Hokkasta. Lindforsilla on Etiopiasta adoptoitu tytär ja Rautakallio-Hokkanen on miehensä kanssa päätynyt elämään kahdestaan.

Lue lisää lapsettomuuden syistä.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.