Jos mieli painuu harmauteen eikä mikään innosta, apu voi löytyä suuntaamalla ajatuksia uudella tavalla. Kokeile hyvien ajatusten voimaa!

Alakuloisuus ja masentuneisuus näkyy paitsi olemuksessa, usein myös kipuina ruumiissa. Tummat tunteet suuntaavat ajatuksia niin, että pahimmillaan kaikki alkaa vaikuttaa ylivoimaiselta eikä mitään tunnu jaksavan. Alkaa huolestuttaa, onko kysymys todella masennuksesta ja pitäisikö mennä lääkäriin. Sitä ennen voit kokeilla, auttaisiko itsehoito keinoilla, joita sovelletaan myös psykologisessa terapiatyössä.

1. Herkisty huomaamaan itseäsi vähättelevät ajatuksesi.

Muun muassa yhdysvaltalainen lyhytterapiaguru Albert Ellis on tutkimustensa perusteella havainnut, miten ylimitoitettuja vaatimuksia itseä ja elämää kohtaan alakuloisessa mielessä alkaa kehittyä. Esimerkiksi tällaiset uskomukset hän on todennut tavallisiksi ”on välttämätöntä, että olen kaikkien rakastama ja hyväksymä” tai ”jokaisen pitää olla huippuälykäs ja aikaansaava ollakseen minkään arvoinen”.

Myös huolten ja taakkojen kerääminen on masentujille tyypillistä ”kaikista vaaroista ja pelottavista asioista pitää olla huolissaan koko ajan” tai ”muiden ihmisten ongelmista ja vaikeuksista tulee olla hyvin järkyttynyt”. Toisaalta ongelmien välttelykin käy mielen päälle ”on helpompi vältellä vaikeuksia ja velvollisuuksia kuin kohdata ne” tai liika kohtalonusko vie tarmon muuttaa elämää ”menneisyys määrää ihmisen käytöksen: sieltä löytyy aina asioita, jotka vaikuttavat pysyvästi”.

Jos huomaat omien ajatustesi rämpivän näin raskailla poluilla, voit ryhtyä tietoisesti vähentämään niiden valtaa. Sen voi tehdä opettelemalla ja harjoittelemalla uusia vaihtoehtoisia ajatuksia. Kielteisiäkään ajatuksia ja uskomuksia ei silti tarvitse väkisin torjua, vaan niistä opetellaan saamaan ote niin, etteivät ne enää varjosta elämää kohtuuttomasti. Aluksi ajatusten muokkaaminen on vaikeaa, mutta sitkeä harjoittelu tuottaa tulosta.

2. Ala puhua itsellesi rohkaisevasti.

Voit harjoittaa ajatuksiasi päivittäin puhumalla itsellesi kuin parhaalle ystävällesi. Pikku hiljaa tämä sisäinen puheesi, se mitä hiljaa itsellesi mielessäsi sanot, voi muuttua rohkaisevammaksi, suvaitsevammaksi ja hyvinvointiasi tukevaksi.

3. Listaa hyvät puolesi ja asiat, jotka ovat kunnossa.

Koska alakuloisena on vaikea ajatella itsestään myönteisesti, on hyvä kirjoittaa muistiin lista hyvistä puolistaan ja asioista, jotka ovat omassa elämässä riittävän kunnossa. Listaa ei ole tarkoitus laatia yhdellä istumalla, vaan siihen olisi hyvä keksiä joka päivä jokin lisäys.

Hyvien asioiden listaa olisi hyödyllistä lukea päivittäin sopivalta tuntuvana aikana. Yksi saa siitä eniten itseluottamusta ja uskonvahvistusta aamuisin ennen töihin lähtöä, toinen sisäistä rauhaa illalla ennen nukkumaan menoa. Kun omista hyvistä puolistaan näin muistuttaa itseään säännöllisesti, minäkuva ei kolhiinnu niin helposti kuin alakuloisena yleensä.

4. Harrasta itsekehua.

Itsensä kiittäminen pienistäkin onnistumisista on täysin luvallista ja suositeltavaa. Eikä toisaalta ole mikään pakko alituisesti muistuttaa itseään rästiin jääneistä tehtävistä. Omakehu on hyödyllistä varsinkin, jos muut eivät huomaa tunnustusta antaa. Tyytyväisyys itseensä kannattaa todeta myös silloin, kun on vaikkapa ymmärtänyt stressaavasta työruuhkasta huolimatta mieluummin levätä ja tauottaa tekemisiään kuin uurastaa äärirajoilleen asti.

Itsensä arvostamista voi harrastaa muutenkin kuin kotona istuen ja suklaata syöden. Se käy esimerkiksi kävely- tai pyöräilylenkillä tai missä mieleisessä lajissa tahansa. Jotkut liikunnallisesti passiivisemmat ovat innostuneet sauvakävelystä. Siinä saa vähällä vaivalla alkutuntuman vauhdin huumaan, johon saattaa sitten kehittyä suurempikin himo.

Jokainen liikuntaa kokeillut tietää ilman tieteellisiä todisteita, että mielialalle on eduksi, jos onnistuu voittamaan vetämättömän olon ja saamaan itsensä rivakasti liikkeelle. Liikunnan hyvät vaikutukset mieleen on tosin osoitettu: pulssia ja pikkuhikeä nostattava liikunta 3–4 kertaa viikossa vaikuttaa lievään masennukseen jopa yhtä hyvin kuin masennuslääke. Sellaisia tutkimuksia ei kuitenkaan ole tehty, joissa olisi suoraan katsottu, mitä aivoissa liikunnan seurauksena tapahtuu.

5. Varaa hetki päivästä murehtimiseen, muulloin kieltäydy siitä.

Kun henkiset voimat ovat vähissä, kielteisiä ajatuksia syntyy helposti ja ne myös pyrkivät pyörimään mielessä jatkuvasti. Silloin alkaa aivan tosissaan uskoa, ettei pysty mihinkään eikä osaa mitään ja että muka kaikki tosiasiatkin osoittavat niin olevan. Seuraus usein on, ettei mistään tule mitään. Oma saamattomuus taas nakertaa itsetuntoa ja vaikeuttaa ryhtymisyrityksiä entisestään.

Tällaisten toimintakykyä rajoittavien ajatusten ketjun voi kuitenkin tietoisesti katkaista. Yksi keino karkottaa ajatus on sanoa
mielessään itselleen tiukasti seis. Sen jälkeen keskitytään määrätietoisesti siihen konkreettiseen asiaan, mitä on tekemässä, vaikka tiskaamiseen tai työmatkan taittamiseen.

Toinen keino on sanoa itselleen: Tämä pilaa oloni, haluan ajatella jotain muuta. Häiritsevän ajatuksen voi myös kirjoittaa muistiin myöhemmin mietittäväksi. Tämä keino on hyvä varsinkin, kun asia on niin tärkeä, että se pitää joka tapauksessa jossain vaiheessa hoitaa.

Ongelmien kasaantumista voi välttää myös, kun ottaa tavaksi viettää murehtimishetkeä. Sen aikana todella vain murehditaan, ei siis esimerkiksi puhuta, lueta tai syödä. Hetki vietetään rauhallisessa paikassa, ja sopiva kesto on kymmenen minuuttia. Murehtimishetken aikana alakuloisten, masentuneiden ajatusten annetaan vapaasti tulvia mieleen. Kun huolet vaivaavat päivän muina aikoina, lupaa itsellesi, että palaat niihin murehtimishetkellä.

6. Pilko ongelma mielessäsi, ratkaise pala palalta.

Jos sinusta tuntuu, että pystyt suunnittelemaan ongelman ratkaisemista, tee ihmeessä niin. Määrittele ongelma ensin yksityiskohtaisesti, arkisena ilmiönä ja riittävän pieniksi osiksi jaettuna. Mieti, liittyykö se ihmissuhteisiin, töihin, rahavaikeuksiin, terveysongelmiin vai johonkin muuhun, ja jos niin mihin. On tärkeää, että suuntaat ajatukset mahdollisiin ratkaisuihin etkä siihen, kuinka huonosti asiat nyt ovat.

Valitse ratkaistavaksi yksi ongelma-alue ja yksi ongelma tältä alueelta. Kuvaile se itsellesi mahdollisimman konkreettisesti. Jos se liittyy esimerkiksi ihmissuhteisiin, vaikkapa riitaantumistaipumukseen jonkun tietyn ihmisen kanssa, tarkenna minkälaisissa tilanteissa eripura on todennäköisin ja miten se vaikuttaa elämääsi yleisemmin. Useimmat ongelmat kannattaa muuttaa tavoitteiksi, ja pyrkiä ratkaisuun välivaiheiden kautta. Tavoitteet pitää kuvata niin, että niiden toteutumisen voi havaita ja mitata: siis minkälaista edistymistä on tapahtunut ja minkä ajan kuluessa.

Seuraava tehtävä on keksiä ratkaisuja asetetun tavoitteen saavuttamiseksi. Yritä keksiä ainakin viisi erilaista ratkaisua. Niiden kaikkien ei tarvitse olla järkeviä. Anna luovuutesi kukkia ja keksi vähän hullumpiakin ideoita. Kirjaa ylös yksi ratkaisu kerrallaan ja mieti tarkkaan, mitä etua tai haittaa siitä olisi. Kirjoita nämäkin näkökohdat muistiin.

Valitse tämän jälkeen vaihtoehdoista paras ja helpoimmin toteutettava. Jos ongelma ei kokonaan ratkea sen avulla, niin ilmeisesti ainakin osa siitä.

7. Kuvittele pahimmat pelkosi todeksi: tuliko maailmanloppu?

Alakuloisessa ja huolestuneessa mielentilassa ongelmat pyrkivät tulvimaan yli äyräittensä ja pienikin asia alkaa tuntua maailmanlopun enteeltä. Niin käy varsinkin, jos viettää unetonta yötä.

Oikeisiin mittasuhteisiin voi pyrkiä takaisin miettimällä, mitä seuraisi, jos pahimmat pelkosi toteutuisivat. Jos et esimerkiksi pystyisi suoriutumaan sinulle annetusta tehtävästä aikataulussa. Menisikö maailma epäonnistumisen seurauksena raiteiltaan tai saisitko potkut töistä?

Huomaat pian, että tuskin niin kävisi. Korkeintaan työtoverisi olisi vihainen. Tehtyäsi itsellesi selväksi, ettei ylipääsemätöntä katastrofia olekaan odotettavissa, pystyt taas paremmin keskittymään tehtäviisi.

8. Muuta ongelma ja sen ratkaisu konkreettisiksi kuviksi mielessäsi.

Jos tuntuu siltä, että kaikki asiat ovat huonosti sekä nyt että tulevaisuudessa, muuta umpikuja konkreettiseksi mielikuvaksi. Ajattele esimerkiksi, että edessä on verho, joka estää pääsemästä kohti parempaa elämää. Kuvittele sitten repäiseväsi verho sivuun ja lähteväsi kohti valoisampaa aikaa.

Se on aivan realistinen kuvitelma, sillä totta on, että jokainen ihminen on elänyt läpi murheita ja kärsimyksiä, joista ei ole uskonut selviytyvänsä. Toisin on kuitenkin käynyt, ja asioiden yli on sittenkin tavalla tai toisella päästy.

9. Anna huolten välillä vain liukua ohi.

Sama koskee arkisempia, itsetuntoa koetelleita tilanteita. Jos olet vaikka tehnyt jonkin mokan, sitä ei kannata rajattomasti murehtia ja hävetä. Jokainen tietää kokemuksesta, että niin mokaaja kuin muutkin unohtavat sattumuksen ajan mittaan ja myöhemmin se saattaa pelkästään naurattaa.

Joskus on hyvä antaa ajan parantaa, asioiden vain olla ja huolten liukua ohi edes yrittämättä vaikuttaa niihin. Kun annat kaiken näin edetä omalla painollaan, mielesi saa aikaa levätä ja tyyntyä. Tällainen otteen hellittäminen on erityisen hyvä menetelmä silloin, kun on kova kiire, allakka täynnä tai ankeat tunteet ryöpsähtelevät.

Kun opit tämän taidon, tiedät tarpeen vaatiessa pystyväsi rauhoittumaan hetkeksi. Silloin saat lisää energiaa ja kykenet taas kohtaamaan arkipäiväsi. Opit, että sen pienet, aina mukana kulkevat asiat ovat hyvän mielen ja jaksamisen kannalta tärkeämpiä kuin mitkään suuret jutut.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.