Lastenkirjoista löytyy vanha totuus – kaikki me pelkäämme jotakin. Tunteen kanssa pärjää, kun sitä ei pelästy. Arkea terrorisoivan kammon kanssa ei kuitenkaan tarvitse elää.

Aurinko paistaa täydeltä terältä, kaislikko havisee ja järvivesi lahdenpoukamassa kimmeltää kuin postikortissa. Aurinko on kirvoittanut hien pintaan ja pyöräretkeläisten tekee mieli uimaan. Aika pelottavaa, vai mitä? Minusta on.

Vedessä uin muutaman hätäisen sammakkovedon, käännyn kohti rantaa ja tarraan vedessä seisovaan mieheeni, koska ajatus jalkojen laittamisesta tuntemattomaan pohjaan on puistattava. Kammoan ajatusta siitä, että vedessä jokin voisi olla aivan vieressäni ja minä en tietäisi. Yksin en olisi ikinä uskaltautunut tuntemattomaan veteen.

Kun pelottaa, järki ei hallitse tunnetta. Psykoterapeutti Irma Karila lohduttaa, että joka toinen suomalainen kärsii lievistä pelko-oireista jossain elämänsä vaiheessa. Kummajaiseksi ei itseään ainakaan kannata tuntea.

– Pelko on oikeastaan elämää suojeleva voima. On viisastakin pelätä vaaraa ja tuntematonta, Karila toteaa.

Tieto ei lisää tuskaa

Pelon suhteen vanha sanonta ”tieto lisää tuskaa” ei pidä lainkaan paikkaansa. Takaapäin varkain hiipivän epävarmuus ja yhtäkkiä kaikki kehon sopukat täyttävä sydämen syke on varmasti jokaiselle tuttu tunne.

– Kun tietää pelkojen olevan normaaleja, tunnetta ei tarvitse pelästyä, sanoo psykiatri Jyrki Korkeila. Hän suositteleekin lukemaan aiheesta, jos pelko vaivaa. Pelon maantieteeseen tutustuminen auttaa hallitsemaan sinällään aivan luonnollista tunnetta.

– Yksittäiset pelot ovat elämään kuuluvaa riesaa. Pelko kuuluu normaaliin tunteiden joukkoon, hän muistuttaa.

Hyvästä esimerkistä käy Korkeilan mielestä lentopelko, joka on hyvin tavallinen. Suljetussa tilassa kaukana maanpinnan yläpuolella ei voi kuin istua aloillaan ja luottaa siihen, että lentäjä osaa työnsä. Tilannetta ei juuri voi itse hallita ja se on omiaan lisäämään pelkoa.

– Olen kuullut, että lentokoneissa alettiin tarjoilla ruokaa osittain sen vuoksi, että ihmisillä olisi jotakin tekemistä, eikä aikaa pohtia lentotilannetta, Korkeila kertoo.

Psykiatri itsekin on saanut osansa lentopelosta. Yksi lentomatka halki ukkosmyrskyn ja salaman osuminen koneeseen saivat lentämiseen tottuneen psykiatrin pelästymään. Sen hän huomasi kuitenkin vasta seuraavalla kerralla, kun kone alkoi hyppiä ilmakuopissa. Yhtäkkiä kädet vapisivat ja sydän tykytti.

Pelon hallinnan kannalta tärkeintä kuitenkin on, että pelottavaa tilannetta ei ala välttää. Korkeila keskittyi hengittämään rauhallisesti ja nousi lentokoneeseen myös seuraavalla kerralla.

– Jos ihmisen psyykkiset voimavarat ovat normaalit, hän voi kohdata pelon tunteen ja eritellä sitä. Tilanne alkaa sitä vastoin suurentua, jos sitä alkaa välttää. Silloin viestii itselleen, etten hallitse tätä tilannetta. Se taas syö itseluottamusta ja vaikeuttaa tilanteen kohtaamista entisestään, Korkeila kuvailee.

Tunne vai sairaus?

Kun pelko muuttuu olosuhteisiin nähden ylimitoitetuksi ja pelottavaa tilannetta alkaa välttää niin, että se häiritsee arkielämää, puhutaan fobiasta. Fobiaksi kehittynyt pelko on muuttunut kantajalleen hallitsemattomaksi. Siihen liittyy usein myös häpeää, sillä järjen kautta pelkääjä kyllä ymmärtää, että pelko on turhaa. Tunnetta se ei kuitenkaan poista.

Fobiaan liittyvät myös fyysiset pelko-oireet. Ilma tuntuu loppuvan, pelkääjää huimaa tai hänen kätensä vapisevat ja sydän hakkaa. Ihminen ajautuu pelon kierteeseen, jolloin pelko alkaa yleistyä. Lopulta hän saattaa linnoittautua kotiin neljän seinän sisälle tai irtisanoutua työstään välttääkseen pelottavia tilanteita.

– Jos sinulla olisi vesifobia, et menisi lähellekään vettä, puhumattakaan uimisesta, Jyrki Korkeila toteaa kuultuaan tarinani uimakammosta.

Ja aivan totta, uimisen pelkoni ei rajoita arkielämääni, eikä oikeastaan saunareissujakaan, kunhan minulla on uintikaveri. Kyseessä on juuri sellainen arjen riesa, jonka kanssa Korkeila kehottaa pärjäämään menemällä suoraan kohti. Mutta mistä johtuu, että lapsena melkein hukkunut työkaverini rakastaa uimista, minä pelkään vedenalaista sameaa maailmaa, mutta joku kolmas olisi jo saanut fobian?

– Osa ihmisistä on syntyjään arempia ja huolestumisherkkiä. Se on osa ihmisen temperamenttia. Temperamenttiin kuuluu, että kynnys tunteiden heräämiseen on erilainen. Osa tarvitsee vähemmän ärsykettä, jotta tunne herää, Jyrki Korkeila selittää.

Hämähäkki, veri tai yleisö

Dramaattiset tapahtumat, vaikkapa auto-onnettomuus tai salaman isku, saattavat lisätä riskiä pelon tai fobian syntyyn, mutta aina sitä ei tarvita. Korkeilan mukaan moni voimakkaaseen fobiaan apua hakeva on tunnistanut oireet jo lapsena. Varsinaisesti fobiat tai pelot eivät periydy, mutta jos lapsi on herkkä huolestumaan, hän saattaa oppia vanhemmaltaan pelon sisällön, vaikkapa kammon juuri verta kohtaan.

Pelkoja on kolmen tyyppisiä. Moni pelkää yksittäisiä asioita kuten hämähäkkejä, ukkosta tai ahdasta, suljettua paikkaa, kuten lukittua vessaa.

Sosiaalisten tilanteiden pelko on tuttavallisemmin tunnettu kahvikuppineuroosina. Sosiaalisia tilanteita pelkäävä jännittää esitelmän pitämistä tai syömistä julkisesti vaikkapa työpaikan ruokalassa. Jos mokaan, kaikki katsovat minua.

Julkisten paikkojen pelko, torikammo, saa pelkäämään paikkoja, joista ei pääse nopeasti pois, jos ahdistaa.

Pelot myös vaihtelevat ajan ja kulttuurin mukaan. 1990-luvulla aidsin noustua yleiseen keskusteluun sairauden pelon vuoksi hoitoon hakeutui paljon henkilöitä, joilla ei ollut mitään todellista syytä pelätä saavansa tartunta.

Psykoterapeutti Irma Karila toteaa, että suomalaisten peloista on vähän tutkittua tai tilastoitua tietoa. Oman kolmekymmenvuotisen uransa aikana hän on kuitenkin huomannut, että suomalaisille tyypillistä on esiintymisen tai muiden sosiaalisten tilanteiden pelko.

– Ehkä siellä taustalla on kansakunnan menneisyys. Meillä on paljon sen tyyppisiä sanontoja kuin ”vaikeneminen on kultaa”. Täällä pohjoisessa häpeää on käytetty rangaistuksena. Ei ole kerrottu, miten paremmin tehdä, vaan käsketty häpeämään ja miettimään itse, Karila pohdiskelee.

Pienin askelin pelkoja päin

Psykoterapeutin vastaanotolle ihmiset hakeutuvat yleensä siinä vaiheessa, kun arki ei enää jousta pelon mukaan. Työssä on pakko ajaa autoa tai lentää lentokoneella ja härkää on tartuttava sarvista. Avun hakemista ei kannata lykätä, jos itse kokee kärsivänsä pelostaan. Kognitiivisen psykoterapian keinoin pelkoaan käsitelleistä 80 prosenttia on tutkimusten mukaan kokenut saavansa terapiasta apua.

– Terapiassa selvitetään, miksi juuri tämä pelko on kehittynyt juuri tälle ihmiselle. Kun potilas ymmärtää oman pelkonsa kehittymisen, hänen on helpompi hyväksyä oma pelkäämisensä. Yksittäisiä pelkoja hoidetaan usein altistamisella. Pelkäävä kohtaa pelottavan asian hallitusti, häntä ei pakoteta, Irma Karila kuvailee.

Esimerkiksi korkeanpaikankammoinen voi nousta rakennukseen kerros kerrallaan, itseään houkutellen, tarvittaessa terapeutti mukanaan. Joskus tilanteita eletään ensin mielikuvaharjoituksina terapiahuoneessa. Tavoitteena on, että pelkääjä voisi hyväksyä tilanteen pelottavuuden, kohdata sen ja huomata että, jestas, hengissä ollaan.

Terapian lisäksi lääkkeistä tai jopa tietokoneohjelmista voi olla pelosta kärsivälle apua. Viime aikoina kehitetyissä tietokoneohjelmista pelottavan asian, esimerkiksi hämähäkin, voi kohdata ensin tietokoneen ruudulla ja ohjelmasta voi katsella, kuinka joku toinen on oppinut elämään pelon kanssa. Tulokset ovat lupaavia ja ohjelmasta kehitellään parhaillaan suomenkielistä versiota.

Tärkeää on saada potilas luottamaan omaan kykyynsä selviytyä pelosta. Pelkästään lääkkeitä käyttämällä potilaalle voi Karilan mukaan jäädä kuva, että turnausvoiton pelosta otti lääke, ei pelkääjä itse.

Syksyisenä iltapäivänä mökkijärven vesi on tyyntä mutta järkyttävän kylmää. Hyvä niin, minulla on kaikki syy tehdä yksinäisestä uimaretkestä nopeahko pyrähdys. Tuttu ranta on hyvä aloituspaikka, sillä tiedän, miltä pohja tuntuu, kun siihen laskee jalkansa ja missä vaanivat inhottavat levät.

Veden kalvo rikkoutuu pärskähtäen. Muutama sammakkoveto poispäin rannasta ja muutama takaisin. Keskityn ajattelemaan veden hyväilyä iholla ja hengittämään. Uintiretki on varsin lyhyt, mutta minä tein sen yksin.

Rohkeasti pelkoportaille

  1. Normalisoi ja suhteellista tilanne itsellesi. Joka toinen suomalainen kärsii pelko-oireista jossain vaiheessa elämäänsä. Pelkääjä ei ole kummajainen.
  2. Luo itsellesi pelkoportaat. Mieti mikä on pelottavinta mitä voisi tapahtua, mikä vähiten pelottavaa ja lisää muutama porras ääripäiden väliin. Verta pelkäävän pahin pelko ehkä on, että näkee verta, ja pienin, että kuulee verestä tai vammoista puhuttavan.
  3. Yritä nousta ensimmäiselle askelelle, vaikka pelottaa. Miltä tuntuu, jos kuitenkin teet pelottavan asian? Yritä luoda itsellesi pientä uteliaisuutta uutta kokemusta kohtaan. Älä etene liian nopeasti, ajattele vain sitä porrasta jolle olet juuri nousemassa ja pysyttele sillä niin pitkään kuin tuntuu hyvältä. Älä pakota itseäsi.
  4. Jos pelon kohtaaminen tuntuu hankalalta, pyydä läheinen avuksi. Hänen ei tarvitse tehdä muuta kuin olla tilanteessa läsnä. Samalla tulet kertoneeksi pelostasi ja se helpottaa siihen usein liittyvää häpeän tunnetta.
  5. Pelon kohtaaminen ei ole helppoa. Jos tunnet, että menetät tilanteen hallinnan, keskity rauhalliseen hengittämiseen. Pelko saavuttaa tietynlaisen lakipiste, jonka jälkeen se helpottaa. Totuttele sietämään pelkoa.
  6. Kun olet päässyt ensimmäiselle portaalle, kiitä itseäsi. Hyvä minä! Tunnustele rauhassa, milloin olet valmis nousemaan seuraavalle portaalle.

Puhuminen auttaa

  • Pelkoon liittyvän häpeän vuoksi siitä kertominen on usein vaikeaa. Jos kuulija moittii, nauraa tai mitätöi toisen pelon, häpeä kasvaa. Läheinen auttaa parhaiten kuuntelemalla.
  • Pelkääjä voi hiljentää naurajat yksinkertaisesti toteamalla: Kuule. Minä moitin jo itseäni tarpeeksi, ei sinun tarvitse.

Lue lisää psykoterpiasta.

 

Testaa pelkotasosi

  1. Onko sinulla viimeisen kuukauden aikana esiintynyt liiallista pelkoa, joka liittyy esimerkiksi lentämiseen, autolla ajamiseen, korkeisiin tai ahtaisiin paikkoihin, eläimiin, hyönteisiin, verennäkemiseen tai neuloihin?
  2. Onko tämä pelko mielestäsi liiallista tai tuntuuko se järjettömältä?
  3. Pelkäätkö tällaisia tilanteita niin paljon, että sinun on yritettävä välttää niitä?
  4. Haittaako tämä tavallista elämääsi, sosiaalista toimintaasi ja aiheuttaako se huomattavan epämiellyttävää oloa?

Jos vastaat kaikkiin kohtiin myönteisesti, sinun kannattaa kysyä neuvoa terveydenhuollon ammattilaiselta.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Jokaisesta kerran tupakkaa maistaneesta ei tule nikotiiniriippuvaista eikä yksi rulettikierros tee peliriippuvaiseksi. Miksi sama puuha kuitenkin kehittyy jollakin sairaudeksi, toisella ei?

– Masennus ja ahdistuneisuus saattavat lisätä riskiä riippuvuuksiin. Ihminen helpottaa syystä tai toisesta hankalaa oloaan keskittymällä intohimoonsa, ja ajan myötä tekeminen muuttuu pakkomielteeksi, sanoo psykiatrian ja päihdelääketieteen professori Solja Niemelä.

– Se, mikä aiemmin toi mielihyvää, muuttuukin keinoksi poistaa ahdistuneisuutta.

RIIPPUVUUSSAIRAUKSIEN, kuten alkoholismin, tiedetään olevan 50–70-prosenttisesti periytyviä. Alttius on geeneissä. On pitkälti perinnöllistä, millä tavoin kukin kokee päihteiden vaikutuksen.

Kenestäkään ei kuitenkaan tule automaattisesti alkoholistia, vaan sairaus puhkeaa altistavassa ympäristössä. Tämä tarkoittaa ympäristöä, missä juomista saa jatkaa ilman vakavampia seurauksia.

– Lähipiirin arvot ja asenteet vaikuttavat valintoihin. Jos kaverit ja vanhemmat ovat tissutellet, juomista voi pitää myös opittuna.

Sekin tiedetään, että mitä miellyttävämmältä ensimmäinen kokeilu on tuntunut, sitä todennäköisemmin aineeseen syntyy riippuvuus. Näin ainakin kannabiksen polttajien keskuudessa.

TEMPERAMENTILLAKIN on vaikutuksensa. Kokeilunhaluisten riskinottajien uskotaan olevan alttiimpia addiktoitumaan, koska he hakevat vahvempia elämyksiä. Teorian mukaan varovaisemmat, turvallisuushakuiset eivät samaan tapaan innostu kiksien etsinnästä.

– Riippuvuudet ovat yleisimpiä niillä, joilla on epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö. Säännöistä piittaamaton, väkivaltainen käyttäytyminen on alkanut jo nuorena. Se altistaa muillekin vakaville ongelmien elämän aikana, Solja Niemelä kertoo.

Artikkeli jatkuu alapuolella
Mikään ei riitä narsistille
Mieli
Mikään ei riitä narsistille

 

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Tulinen rakastuminen pian eron jälkeen tuntuu hyvältä, mutta onko se järkevää?

Moni on kokenut sen itse. Tai tuntee jonkun, joka tietää, millaista on, kun rakastuu järjettömästi pian edellisen suhteen päättymisen jälkeen. Sivustaseuraajat eivät välttämättä usko, että siitä tulee mitään.

Psykologi Hannele Törrönen ei oikein pidä laastarirakkauden käsitteestä. Lohturakkaus kuvaa hänestä paremmin sitä, mistä on kysymys.

– Silloinhan petetty, tai vaikka leskeksi jäänyt, hakee yksinäisyyden järkyttämänä lohtua.

Rakastumiseen, toiseen ihmiseen tarrautumiseen ajaa ehkä tiedostamaton pakko, kun on joutunut luopumaan jostain ikuiseksi luulemastaan, Törrönen sanoo.

Fantasia vie

Lohturakastumiselle altis on ihminen, jonka tapana on reagoida vastoinkäymisiin ennemminkin toimimalla kuin lamaantumalla.

Rakkauden kohteeksi taas saattaa osua lähes kuka tahansa. Hän voi olla tavallisen hyväntahtoinen, ehkä itsekin yksinäinen ihminen, jota toisen osoittama kiinnostus imartelee. Kenties hän on hetkessä eläjä, joka ei suunnittele koskaan sitoutuvansa. Tai pahimmillaan toisen kaipausta hyväkseen käyttävä nais- tai miespuolinen Auervaara.

Oli kohde ihmisenä minkälainen tahansa, lohturakkautta etsivä tuskin pystyy näkemään hänen todellisia ominaisuuksiaan.

Hän sijoittaa uuteen rakastettuunsa piirteet, joita haluaisi tässä olevan, ja on sokea omiin haavekuviinsa sopimattomille piirteille.

– Lohturakkauteen syöksytään fantasia edellä, valtavalla intensiteetillä ja epätoivolla, vielä täydellisemmin kuin rakastumisessa yleensä, Hannele Törrönen tiivistää.

Ja koska alkuasetelma on tällainen, on suuri vaara, ettei uudesta suhteesta tule pysyvää.

Fantasiasta myös pidetään kaikin keinoin kiinni. Tarrautuminen voi saada groteskejakin piirteitä. Yhteen osuminen voi näyttäytyä rakastuneen silmissä suorastaan tähtiin kirjoitetulta:

”Onhan se johdatusta, että meidän mummot olivat kotoisin samalta paikkakunnalta! Eikö se ole merkki siitä, että me kuulutaan yhteen?”

Kahden kauppa

Joskus vain suhteen toinen osapuoli etsii lohturakkautta. Mutta myös kaksi, yhtä rankasti yksinäisyyden yllättämää saattaa löytää toisensa. Jos kumpikin näkee toisen vain omien haaveittensa summana, siinä on riskinsä.

Alun huumassa, kun oikeasti ei vielä lainkaan tunneta, saatetaan tehdä koko elämää ravisuttavia ratkaisuja.

Irtisanoudutaan töistä, että voidaan muuttaa yhteen uudelle paikkakunnalle, myydään omaisuus ja lähdetään reppureissulle maapallon toiselle puolelle…

Seurauksia on hankala korjata, jos arki onkin ihan mahdotonta.

Jos toistensa löytäneiden yksin jääneiden silmät eivät avaudu, valheellisesta unelmista kiinnipitämisestä voi tulla elämänmittainen tarina. Kumppanit eivät koskaan pysty näkemään toisiaan ihmisinä, joita he oikeasti ovat. He taistelevat saadakseen kumppanin mahtumaan itse keksimäänsä muottiin.

Haalistuva haave

Lohtua kaipaavan silmitön rakastuminen voi näyttää käsittämättömältä. Ehkä jopa koko tuttavapiiri epäilee alusta asti, ettei tuosta mitään tule. Siitä huolimatta, että rakastunut hehkuu onnea. Mutta epävarmuus on ehkä sittenkin kaiken aikaa muhinut sielun pohjalla.

– Ei ole harvinaista, että uutta rakasta ei silloin mielellään tuoda muille näytille.

”Kyllähän minä sen alusta asti tiesin, ettei se voi kestää”, on aika tavallinen kommentti sitten, kun mieli alkaa palautua tasapainoon ja realiteetit tunkevat mieleen. Silloin alkaa itsekin ymmärtää, miksi halusi pitää rakastetun näkymättömissä muilta. Se jokin, mitä ei halunnut ajatella, jota ei oikeasti voinut hyväksyä tai sietääkään, kenties nolotti ja hävetti. Tai ehkä vähitellen on alkanut tuntua siltä, että toinen on tahallaan antanut itsestään valheellisen kuvan. Esiintynyt jonain muuna kuin itsenään.

– Näin käy, kun esimerkiksi on kertynyt silkkaa faktaa siitä, että toinen onkin naimisissa toisaalla, tai taloudellisen hyödyn tavoittelija, tai ettei hänen alkoholinkäyttönsä olekaan se kaksi lasillista viiniä, kuten hän vakuuttaa, Törrönen luettelee.

Illuusioiden haihduttua edessä ovat todennäköisesti uudella tavalla vaikeat ajat. Nolottaa suunnattomasti, miten on kaikkialla ylistänyt löytämäänsä ihanaa rakkautta. Millään ei kehtaisi muille myöntää, että kaikki on ollut erehdystä ja petkutusta.

Ihminen vain

– Totta kai saa olla vihainen, jos tuntee tulleensa petetyksi, tai jos vaikka addiktiot ovat vieneet voiton ihmissuhteesta. Mutta ei sitä toista saisi silti demonisoida ihmisenä yleensä, Hannele Törrönen sanoo.

Vihaan ja katkeruuteen ei pitäisi jäädä. Eikä kannattaisi juuttua ajatukseen, että sekin minua huijasi ja taas kaikki meni pieleen. Ei ole häpeä tajuta olleensa niin palasina, että on kiihkeästi tarvinnut toista ihmistä.

– Eteenpäin elämässä vie sureminen, vaikka se vaikeaa onkin. Sen myöntäminen, että samalla kun on vapautunut jostain, mitä ei ole elämäänsä halunnut, on joutunut luopumaan myös yhdessä koetusta hyvästä.

Tässä vaikeassa paikassa olisi hyvä yrittää ymmärtää, että toinenkin osapuoli on todennäköisesti ryhtynyt suhteeseen omista syistään.

– Onhan aivan todennäköistä, että hänenkin mieltään painavat koetut menetykset, joiden vaikutukset hänessä elävät. Aikuismaisesti pitäisi yrittää hyväksyä sekin, että toisella on oikeus omiin valintoihin ja ominaisuuksiin.

Miten se menikään?

Kun lohturakastumisesta alkaa olla aikaa, pystyy taas omienkin mielentilojensa erittelyyn, hyväksyy sen, ettei juttu onnistunut. Tajuaa, että omat tarpeet ja kaipaukset muokkasivat rakkauden kohteen joksikin, mitä hän ei ollut.

Itsetutkiskelu voi myös johtaa siihen epämukavaan havaintoon, että olikin itse halpamainen. Silloin joutuu myöntämään vaikkapa, että on käyttänyt toista hyväkseen, kuten näyttääkseen eksälleen, että kelpaa kyllä muillekin.

Olisi inhimillistä tunnustaa motiivinsa myös hyväksikäytetylle ja pyytää anteeksi.

Myrskyisinkin, motiiveiltaan kummallinen rakkaustarina pitäisi saattaa päätökseensä toista tai itseään rikkomatta.

– Tilanteen tasaannuttua, kenties vasta vuosien päästä, voisi käydä vastapuolen kanssa taannoista romanssia läpi. Ei pahitteeksi, vaikka hyväntahtoisesti hymyillen ja huumorilla.

Suoraankin voi viimeistään siinä vaiheessa sanoa, miksi suhde oli omasta näkökulmasta mahdoton:

”Olet kuule ihana ihminen, mutta minulle ihan liian nuori” tai ”eihän siitä mitään tullut, koska eletään kokonaan eri maailmoissa.”

Rauhanomaisesta loppuratkaisusta seuraa yleensä pelkkää hyvää. Sen myötä koettu asettuu muistoksi muistojen joukkoon, osaksi elämäntarinaa.

– Entiset lohturakastuneet voivat ehkä sitten jatkaa hyvinä kavereina. ●