Rakastuminen myllää kaiken ajatuksista aivotoimintaan – ja salamarakkaus varsinkin.Voiko yllättävän tunnemyrskyn uhriksi joutua kuka ja koska tahansa? Kolme asiantuntijaa vastaa.

Psykiatrian professori Hasse Karlsson:

”Mitä rakastumisen mekanismeista aivoissa, hermosoluissa ja hormonitoiminnassa tapahtuvista muutoksista tiedetään, menee pitkälti yksiin sen kanssa, mikä näkyy rakastuneen käyttäytymisessä.

Järjettömästi rakastuneen aivoja ei tietääkseni ole tutkittu, mutta valaisevia tuloksia on saatu muuta kautta. Kun äiti katsoo lapsensa tai vastarakastunut lemmittynsä kuvaa, aivoissa näkyy, miten positiivisia tunnekokemuksia välittävät aivoalueet aktivoituvat ja harkintaa välittävät passivoituvat. Näin ei käy, jos kuvan henkilö on katsojalle neutraali.

Rakastuneena ei toimi kyky asettua toisen asemaan tai harkita, mitä toinen ajattelee. Tämä toiminto ikään kuin menee pois päältä. Tavanomainen harkintakyky ei toimi, vaan rakkauden kohteen näkee hyvin idealisoituneena, eri valossa kuin miltä hän näyttää rakastumisen tasaannuttua.

Rakastuminen vaikuttaa myös neurokemiallisesti. Se saa hoivakäyttäytymistä lisäävän oksitosiinija
vasopressiinihormonin erityksen lisääntymään. Välittäjäaine serotoniinin tasoa rakastuminen sitä vastoin laskee.

Samoin käy, jos ihminen sairastaa pakko-oireista psykiatrista häiriötä. Rakastuminenkin on tavallaan pakkomielle, pakottaahan se ajattelemaan rakastettua tauotta. Johtopäätös saattaa tosin olla rohkea, koska pakko-oireiseen häiriöön liittyy myös negatiivisia tunteita, kuten ahdistusta, rakastumiseen taas ei.

Eikä rakastuminen ole mielenterveyden häiriö. Aivojen mielihyväkokemuksissa aktivoituvat palkkiojärjestelmät aktivoituvat myös rakastumiskokemuksen aikana. Näin käy myös päihteitä käytettäessä.

Kummassakin tilanteessa välittäjäaine dopamiinin eritys lisääntyy huomattavasti. Päihdeongelmasta toipuminen on vaikeaa ehkä juuri siksi, että herkistynyt mielihyväjärjestelmä vaatii aina uutta  päihdeannosta, jos vastaavaa mielihyvää ei opita saamaan jostain muualta. Kenties osittain samasta on kysymys silloin, kun ihmiselle kehittyy tarve rakastua yhä uudelleen.

Joka tapauksessa rakastumisessa löytyy jonkinlainen yhteys siis myös biologisiin, evolutiivisesti varhaisiin mielihyväjärjestelmiin, joilla on keskeinen rooli henkiinjäämisen kannalta.

Yleisin järjettömän rakastumisen taustatekijä lienee perusturvallisuuden järkkyminen. Varsinkin yksipuolisissa rakastumisissa illuusiona voi olla, että turvallisuus ja mielihyvä palautuu, kun on suhteessa toiseen."

Perheterapeutti Sinikka Kumpula:

”Kun pariskunnan toinen osapuoli rakastuu yllättäen ulkopuoliseen, tavallisin syy on rakastuneen oma henkilökohtainen kriisi. Rakastumista on saattanut edeltää masentuneisuus tai esimerkiksi työuupumus.
Salamarakastuminen saattaa kohentaa itsetuntoa.

Ei siis aina pidä paikkaansa, että jos liitossa toinen pettää, syytä on kummassakin.

Rakastumisia sattuu usein myös silloin, kun suhteessa tulee tarve itsenäistyä. Näin varsinkin, jos itsenäisyyteen ei ole koskaan elämässä ennen ollut mahdollisuutta. Sivusuhde saattaa tuoda pettäjästä esiin jonkun aivan uuden puolen: kiltistä ja alistuvasta voi tulla luova ja innostunut seikkailija.

Tietysti parisuhteessa on voinut olla pitkään vaikeaa tai rakastunut osapuoli on jostain syystä kyennyt ilmaisemaan huonosti tarpeitaan ja toiveitaan.

Voi myös olla, että kumppani on niin vaativa ja dominoiva, ettei toinen tunne tulevansa kuulluksi. Houkutus on suuri, jos silloin törmää ihmiseen, jonka kokee ymmärtävän, kuuntelevan ja olevan
samalla aaltopituudella. Nämä ovat kovin surullisia salamarakkaus?

Harvemmin näen salamarakastumisia tilanteissa, joissa liitossa on ollut pitkään vaikeuksia, mutta
kumpikin osapuoli on tiennyt ja käsitellyt niitä tasavertaisesti. Ulkopuoliseen rakastuminen ei silti
aina tarkoita sitä, että parisuhde olisi huono tai ettei kumppani olisi tärkeä.

Moni rakastaa kahta eikä halua luopua kummastakaan. Jotkut petetyt sietävät tällaista vuosikausiakin, mutta tilanne nakertaa aina sietäjän itsetuntoa.

Salamarakastumisia tuntuu sattuvan enemmän naisille kuin miehille, ainakin niissä tapauksissa, jotka päätyvät vastaanotolle. Miesten taas on vaikeampi kestää niitä.

On hämmästyttävää, miten paljon ihmiset voivat salamarakastumisten jälkeen suhdettaan korjata, jos halua on. Korjaantuminen edellyttää sivusuhteen lopettamista ehdottomasti ja luottamuksen palauttamista, mikä ei yleensä ole ollenkaan helppoa.

Pitää oppia puhumaan suhteen kannalta tärkeistä asioista ja ottamaan toinen oikeasti huomioon.
Lisäksi on opittava käsittelemään ja sietämään toisen aiheuttamia pettymyksiä ja loukkaantumisia.
Ilman ulkopuolista apua onnistumisen mahdollisuudet ovat vähäiset.”

Psykoanalyytikko Aira Laine:

”Yllättävä ja järjetön rakastuminen tuntuu olevan yleisintä keski-iässä. Usein sitä edeltää jokin suuri menetys tai menetyksenä koettu tapahtuma: lapset lähtevät kotoa, jompikumpi omista vanhemmista
kuolee tai tulee vaikka töistä potkut.

Rakastumisen avulla yritetään selvitä menetyksestä tai loukkauksesta, aloittaa kaikki vielä kerran
uudestaan, etsiä elämään uutta sisältöä tai turvaa. Keski-ikäinen mies rakastuu tässä elämänvaiheessa
yleensä huomattavasti nuorempaan naiseen, nainen itsensä ikäiseen mieheen. Rakastumisen tunne valtaa mielen kokonaan, nostaa siiville. Realiteetit katoavat.

Rakastuminen on kuin pakkomielle: toista ei saa hetkeksikään mielestä. Rakkauden kohde nähdään ainoana ihmisenä, sielunveljenä tai -sisarena, joka häntä palvovalle on tarkoitettu. Puoliso alkaa tuntua entisen itsensä vastakohdalta, ei lainkaan sellaiselta, jonka kanssa olisi kannattanut mennä yhteen.

Toistuvasti rakastuvan ihmisen mielenmaisema näyttää liittyvän lapsen normaaliin oidipaaliseen kehitysvaiheeseen eli kolmiosuhteeseen. Tämä myöhemmän elämän kannalta erittäin tärkeä vaihe
on noin neljä–viisivuotiaana, jolloin lapsi rakastuu vastakkaista sukupuolta olevaan vanhempaansa.
Hän saattaa selvin sanoin esittää aikeensa mennä tämän kanssa naimisiin ja toivoa toisen vanhemman
katoavan tai peräti kuolevan.

Lapsen tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että aikuinen suhtautuu kypsästi näihin puheisiin: lasta pitäisi ehdottomasti auttaa siinä surussa, joka syntyy, kun hän huomaa, ettei toive voi toteutua. Häntä pitäisi rohkaista uskomaan, että myöhemmin aikuisena hän voi löytää itselleen sopivan kumppanin. Missään nimessä lasta ei saa pilkata, kuten usein todellisuudessa tapahtuu.

Aikuinen toistaa omaa kohtaloaan: hän on aikanaan itsekin tullut pilkatuksi ja loukatuksi omissa lapsuuden haaveissaan.

Jos lapsen suruprosessi jää pahasti kesken, hän on aikuisena altis etsimään rakastettua lakkaamatta.
Hän ei kuitenkaan löydä toiveidensa täyttymystä vaan rakastuu turhaan yhä uudestaan. Ainoa oikea kun oli oma mielikuva isästä tai äidistä.

Kun työssäni kohtaan näitä tilanteita, tärkeintä on voittaa aikaa. Uusi rakkaus ei ehkä sittenkään
osoittaudu ainoaksi oikeaksi, vaan myös oman kumppanin kanssa olisi voinut jatkaa. Totta kai on
myös päinvastaisia tilanteita, mutta niissä ratkaisu ei yleensä perustu äkkirakastumiseen.”

Lue lisää parisuhteen haasteista.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.