Jenni ja Tomi menettivät Olivia-tyttärensä vain kymmenen päivän ikäisenä. Syvimmän surun läpi auttoi puhuminen sekä luottamus siihen, että vielä tapahtuu hyvääkin.

Kevään vihreys näkyi ikkunasta Turun yliopistollisen keskussairaalan synnytysvuodeosastolle, jossa Jenni, 29, odotti synnytyksen käynnistämistä. Ajatukset olivat tiiviisti vauvassa, jonka Jenni pian saisi syliinsä. Raskaus oli ollut vaikea, ja Jennillä oli ollut pahoinvointia ja verenvuotoa, mutta vauvalla oli ollut kaikki hyvin jokaisessa tutkimuksessa. Nyt oltiin onneksi jo aivan loppusuoralla.

Synnytys käynnistyi lopulta itsestään toukokuisena lauantaina. Neljä tuntia lapsiveden menosta syntyi Olivia. Jenni sai hänet syliinsä, ja tyttö alkoi heti imeä rintaa. Jennin puoliso Tomi, 31, seurasi tapahtumia tunnekuohun vallassa. Hänestä oli tullut ensimmäistä kertaa isä.

Pari tuntia myöhemmin Jenniä alkoi heikottaa. Hän oli menettänyt synnytyksessä runsaasti verta, ja nyt hän menetti tajuntansa. Samaan aikaan kätilö huomasi, että vauvan happisaturaatioarvot olivat aivan liian alhaiset. Oliviaa lähdettiin viemään keskolaan.

– Kun tulin tajuihini, minulle sanottiin, että mitään suu­rempaa murhetta ei ollut. Vauva vain saisi vähän lisähappea, Jenni muistelee.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jonkin ajan kuluttua sydänkardiologi tuli synnytyssaliin, jossa Jenni ja Tomi odottivat uutisia vauvastaan. Hän kertoi asian, jota oli mahdoton sisäistää: Olivialla oli vakava sydänvika. Tyksin osaaminen ja hoito eivät riittäneet, joten vauva vietäisiin Helsinkiin.

– Olin vielä sekaisin synnytyksestä ja sen jälkeisistä tapahtumista. Muistan sanoneeni, että puhutaan tästä myö­hemmin, Jenni kertoo.

Tomi ei voinut käsittää, mitä tapahtui. Hehän olivat odottaneet tervettä vauvaa.

”Sen muistan, että oloni oli täysin tyhjä.”

Olivia lähti keskoskaapissa ambulanssikyydillä Helsinkiin, jossa määränpäänä oli Lastenklinikan teho-osasto. Jenni ja Tomi jäivät Turkuun, sillä Jennin vointi ei vielä sallinut sairaalasta poistumista.

Illalla Tomi palasi yksin tyhjään kotiin. Hän irrotti perheen autosta turvakaukalon, jonka oli yhdessä Jennin kanssa asentanut autoon Oliviaa varten.

– Muistikuvani siltä illalta ovat aika sekavat – päivään mahtui niin paljon tapahtumia ja tunteita. Sen muistan, että oloni oli täysin tyhjä. En pystynyt tekemään kotona muuta kuin odottelemaan lisätietoja Oliviasta. Unta sain vasta kahden jälkeen yöllä.

Sunnuntaina lääkäri soitti Helsingistä ja kertoi, että Olivialla oli harvinainen sydänvika, jollainen löytyy yhdeltä vauvalta viidestäkymmenestätuhannesta. Vajaakehittyneen oikean sydänpuoliskon oireyhtymä tarkoitti, että Olivian sydän oli käytännössä yksikammioinen. Lisäksi Olivialla oli keuhkovaltimoläpän synnynnäinen ahtauma.

Kun Jenni seuraavana päivänä pääsi pois sairaalasta, hän ja Tomi ajoivat Helsinkiin. Mukana oli myös Jennin viisivuotias esikoispoika Kasper, joka oli odottanut pikkusisarta kovasti. Nyt hänelle kerrottiin, että sisko oli vakavasti sairas. Häntä saisi katsoa ja koskea, mutta syliin siskoa ei voisi ottaa.

– Olin itsekin odottanut kovasti, että saisin lapsen syliini, mutta nyt hän makasi läpinäkyvässä laatikossa kiinni lukuisissa piuhoissa, Tomi kertaa.

Jennille ja Tomille oli järkytys nähdä, kuinka sairas heidän vauvansa oli. Toivoon oli silti helppo tukeutua, sillä hoitotiimin mukaan Olivian ennuste näytti hyvältä – olihan hänen vointinsa pysynyt vakaana koko ajan. Kuuden päivän iässä Olivialle tehtiin avosydänleikkaus, joka sujui hyvin.

– Meille sanottiin, että poliisia tytöstä ei tulisi, mutta hänestä voisi varttua aivan normaalisti elämässä pärjäävä aikuinen. Olin toiveikas, vaikka pelko lapsen puolesta olikin kova, Tomi kertoo.

Pari päivää myöhemmin Olivian tila kuitenkin huononi äkisti. Suunnitelma siirtyä sairaalan toiselle osastolle, jolla vanhemmat saisivat osallistua vauvan hoitoon enemmän, kuivui kasaan. Olivia ei pärjännyt ilman hengityskonetta. Jenni päätti varautua pahimpaan.

– Olen nähnyt työssäni erityislasten parissa monenlaista, ja kun Olivian tila huononi, asennoiduin siihen, että tässä voi käydä ikävästi. Mietin paljon kaikenlaista, myös kuolemaa, ja yritin jotenkin valmistautua siihen.

Jenni pohti leikkauksia ja toimenpiteitä, joita Olivia joutuisi käymään läpi.

Voisiko kuolema olla helpotus. Oli kamalaa ajatella niin omasta lapsesta.

Mutta Olivia oli sinnikäs, ja pian hänen tilansa oli jälleen vakaa. Tutkimuksissa kaikki näytti olosuhteet huomioon ottaen hyvältä. Perhe päätti ajaa Turkuun, sillä Jennin oli määrä käydä Tyksissä synnytyksen jälkeisen kohtutulehduksen vuoksi. Kasperilla oli tiedossa päiväkotiryhmän kevätretki, ja kotoa voisi hakea lisää tavaroita Helsingissä oleskelun ajaksi.

Paluuta Olivian vuoteen vierelle ei kuitenkaan tullut. Jenni oli lähdössä viemään Kasperia päiväkotiin, kun Lastenklinikalta soitettiin. Kymmenen päivän ikäisen Olivian vointi oli romahtanut varhain aamulla täysin yllättäen. Häntä ei saatu pelastettua elvyttämällä eikä hätäleikkauksella.

– Ensimmäinen ajatukseni oli, että se ei voi olla totta, Jenni muistaa.

Surun tunkeutuessa tajuntaan Jenni laittoi päiväkotiin viestin, ettei Kasper osallistuisikaan retkelle. Sen jälkeen hän soitti äidilleen. Tomi ei muista hetkestä juuri mitään.

– Kaikki oli ohi neljässä minuutissa. Se oli elämäni kauhein puhelu. Yhtäkkiä kerrottiin, ettei ole enää mitään.

Muisto tuo edelleen kyyneleet silmiin.

Seuraavat viikot Jenni ja Tomi elivät kuin automaattiohjauksella. Piti järjestää Olivialle hautajaiset, selvittää Kelan kanssa äitiys- ja isyysloma kuolemantapauksessa, osallistua Tyksissä tapaamisiin, joissa selviteltiin tapahtunutta.

Jennillä oli valtava tarve saada vastauksia kysymyksiin. Mitä oikein tapahtui? Miksi raskausaikana luultiin, että vauvalla oli kaikki hyvin? Miksi näin kävi?

Jenni kävi tapahtumia läpi yhä uudelleen Olivian hoitotiimin lääkäreiden ja kirurgien, sosiaalityöntekijöiden ja sairaalapastorin kanssa. Hän suorastaan janosi tietoa ja käsitteli tapahtunutta sen avulla.

Tomi ei ehtinyt saada tytärtään syliinsä.

Lopulta selvisi, että rakenneultrassa vauvan sydämen oikea puolisko oli näkynyt sumeana, mutta ultrannut lääkäri oli silti merkinnyt sydämen terveeksi.

– Olemme miettineet paljon, olisiko tieto tästä muuttanut asioita. Toki olisimme halunneet kuulla sydänviasta jo odotusaikana, jolloin olisimme voineet valmistautua tulevaan, Jenni miettii.

Tomi puolestaan kävi asiaa läpi hiljaa mielessään. Tomi ei tiennyt, tuntuiko hänestä isältä – eihän hän ollut koskaan aiemmin elänyt isyyttä, ja nyt lapsi oli kuollut. Mitä isyydelle tapahtuu, kun lapsen elämä päättyy, ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan? Tomi ei ehtinyt saada tytärtään edes syliinsä.

Kesäkuussa Jenni ja Tomi ajoivat Helsinkiin hakemaan Oliviaa. Sairaalan pienessä kappelissa he saivat pidellä lastaan, kun sairaalapastori siunasi tämän.

Olivia oli puettu persikanväriseen tunikaan ja pitsiseen hiuspantaan, jotka Kasper oli valinnut pikkusiskolleen. Asu oli ollut tarkoitus antaa siskolle silloin, kun isoveli tuli katsomaan häntä syntymän jälkeen.

Jenni ja Tomi laskivat Olivian pikkuruiseen arkkuun ja asettivat hänen vierelleen tutin ja Kasperin eläinpiirustuksen, johon tämä oli kirjoittanut omansa ja pikkusiskon nimet.

– Olin odottanut kauan, että saisin Olivian syliini. Oli outo ja raskas kokemus pidellä kuollutta lasta. Silti se jotenkin helpotti oloa. Aiemmin olin nähnyt Olivian aina kiinni laitteissa ja piuhoissa, mutta nyt hän oli siinä ilman mitään ylimääräistä, sanoo Tomi.

Jenni mietti, miten vauvaan ehtikään kiintyä jo lyhyessä ajassa. Miten raskaalta menetys olisikaan tuntunut, jos Olivia olisi ehtinyt kotiin heidän kanssaan.

Jennin ystäväpiiriin syntyi samana keväänä ja kesänä seitsemän vauvaa.

Miksi juuri meille kävi näin, Jenni ajatteli, kun Olivian ristiäisten suunnittelu vaihtui hautajaisten järjestämiseen.

Oman lapsen hautaaminen oli äärettömän raskas kokemus, mutta sitä helpotti hieman se, että perheellä oli nyt paikka, jossa käydä muistelemassa Oliviaa.

Jenni ja Tomi puhuivat ja puhuivat: pihalla, autossa, kotona, kauppareissulla. Kasperin mentyä nukkumaan he istuivat pitkiä iltoja olohuoneen sohvalla. Puhuminen auttoi parhaiten käsittelemään tapahtunutta. Myös siitä oli apua, että he saivat tietoa Olivian sairaudesta. Jenni on käsitellyt menetystä myös pohtimalla, millaista vaikeasti sydänsairaan lapsen elämä olisi voinut pahimmillaan olla.

– Kun ajattelen, että Olivia olisi voinut joutua elämään laitoksessa hengityslaitteeseen kytkettynä, minusta tuntuu, ettei se välttämättä olisi ollut elämisen arvoista.

Oman surunsa keskellä Jenni ja Tomi yrittivät selittää pikkusiskon kuolemaa Kasperille. Saman kesän aikana myös Kasperin isopappa menehtyi, ja sen jälkeen perhe menetti lemmikkikilpikonnan ja koiran. Kasper kysyi, miksi kaikki kuolevat. Jenni ja Tomi yrittivät vastata lapsentasoisesti hänen kysymyksiinsä esimerkiksi siitä, mihin kuolleet menevät.

Kun Kasper syksyllä aloitti esikoulun, arki toi hänelle vähitellen muuta ajateltavaa. Rutiinit helpottivat myös Jennin ja Tomin oloa.

– Normaalia päiväjärjestystä oli pakko alkaa noudattaa, siirtyä kuolemasta arkeen. Emme voineet jäädä sängynpohjalle miettimään, miksi tämä tapahtui juuri meille, Jenni sanoo.

Jenni ja Tomi olivat yhtä mieltä siitä, että uusi raskaus saisi alkaa mahdollisimman pian. Syli tuntui tyhjältä.

– Halusin, että meille kävisi paremmin, Tomi kuvailee.

Jenni tuli raskaaksi puolen vuoden kuluttua Olivian kuolemasta. Ensin Jenniä ja Tomia pelotti: mitä jos jotakin kamalaa tapahtuu jälleen? Jostain kumpusi kuitenkin myös toiveikkuus raskautta ja elämää kohtaan. Tämän vauvan saamme pitää, Jenni halusi ajatella.

Raskautta seurattiin tarkasti, ja vauvan sydän tutkittiin perusteellisesti rakenneultrassa. Mitään poikkeavaa ei löytynyt.

Amanda syntyi syyskuussa 2018, vuosi ja neljä kuukautta isosiskonsa jälkeen.

– Yksi lapsi ei korvaa toista, mutta kyllä Amandan syntymä ja varttuminen ovat olleet korjaavia kokemuksia. En osaa kuvitella millaista olisi, jos Amandaa ei olisi, Tomi sanoo.

Aivan helppoa vauva-arki ei ole ollut. Kahdeksan kuukauden ikään mennessä Amandalla on todettu vaikea maitoallergia, atooppinen ihottuma sekä refluksitauti. Korvatulehduskierre johti korvien putkitukseen poikkeuksellisen varhaisessa iässä. Vastikään neurologi totesi Amandan lihasjäntevyydessä poikkeavuutta, jonka vuoksi motorinen kehitys on tavanomaista hitaampaa.

Jenni suhtautuu asioihin rauhallisesti: Amandalla ei ole mitään sellaista vaivaa, jonka kanssa ei pärjäisi. Tomi sanoo, että Amanda viedään erikoislääkärin vastaanotolle herkemmin kuin ehkä tulisi tehtyä ilman taustalla olevaa menetystä, mutta huoli ei kuitenkaan hallitse arkea.

Elämä on juuri nyt aika onnellista. Amandan tarttuva kikatus tekee kaikesta jollain lailla kevyempää.

– Amanda on ihanan aito. Häneltä saatu hymy ja nauru ovat rehellistä palautetta. On hauska seurata, kun hän touhottaa pieniä omia juttujaan, Tomi hymyilee.

Olohuoneen hyllyllä on vaaleanpunaisissa kehyksissä kuva, jossa Olivia lepää teho-osastolla. Suunnitelmissa on teettää myös kuva, jossa Jenni ja Tomi pitävät vauvaansa kädestä hetkeä ennen arkkuun laskemista. Jenni ja Tomi puhuvat Oliviasta paljon Kasperin kanssa ja kertovat Amandallekin aikanaan isosiskosta. Jenni ja Tomi sanovat vauvan menetyksen hitsanneen heitä entistä tiukemmin yhteen.

– Olivian kuolema on kasvattanut miettimään, mitä kaikkea elämässä voi tapahtua. En enää murehdi ja vatvo pikkuasioita, Jenni pohtii.

– Kokemus on saanut ajattelemaan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, ja mihin kannattaa keskittyä. Perhe on minulle kaikki kaikessa, sanoo Tomi.

Olivian kuoleman jälkeisinä viikkoina Tomi ei tiennyt, tuntuuko hänestä isältä. Amandan hymyyn vastatessa tunteesta ei ole epäilystä.

– Minulla on kaksi lasta, toinen vain ei ole enää täällä.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Kuvat
Suvi Elo