Entinen koulukiusaaja: ”Olen yrittänyt ottaa yhteyttä heihin, joita kiusasin”

Isiä ette vie. Lause on tatuoitunut Mikon, 32, mieleen. Kolmevuotias tytär käveli isänsä perässä kotiportailta poliisiauton ovelle. Vaaleatukkainen tyttö oli kesäkuun illassa kuin enkeli, yöpaidassa ja paljain jaloin. Hän otti siviilipoliisia lahkeesta kiinni ja sanoi: Ette vie.

Iltapala jäi kesken, murot ja maidot pöydälle.

– Siinä hetkessä ajatukset pysähtyivät. Ne sanat upposivat jonnekin todella syvälle. Päätin, että tämän tuomion jälkeen entinen elämä on eletty, Mikko sanoo ja katsoo pirtinpenkillä vieressään istuvaa, nyt 12-vuotiasta tytärtään.

Mikko oli tuolloin 23-vuotias, ja hänellä oli takanaan vuosien rikoskierre varkauksista omaisuusrikoksiin, pahoinpitelyistä huumeisiin. Edessä oli toinen, kaksi vuotta kestävä vankilatuomio. Kiinnijäämisen yhteydessä Mikko oli saanut sovittua poliisien kanssa, että saisi vielä tavata tyttärensä.

– Silitin tyttöä ja sanoin, että isi tekee tämän yhden matkan vielä. Sen jälkeen kukaan ei vie minua pois.

Tyttären sanat olivat tärkein motivaatio, kun Mikko vieroittautui vankilassa huumeista, opiskeli ammatin ja jätti rikollisen elämän taakseen.

Toisen kerran tytär sai isänsä pysähtymään ja katsomaan peiliin muutamaa vuotta myöhemmin. Mikon oli tunnustettava, että hän oli ollut lapsena koulukiusaaja.

”Näimme läheltä myös elämän nurjaa puolta.”

Ensimmäiseksi rappusissa näkyi kiväärin piippu. Sitten koko ase ja sitä kantanut lihava mies. Häntä seurasivat toinen laihempi ja kolmas nuorempi. Tämä on kuin elokuvista, ovenraosta rappukäytävään katsellut kahdeksanvuotias Mikko ajatteli.

Äiti huusi poikaa sisälle asuntoon: Pane se ovi kiinni! Ovi kiinni nyt!

Mutta Mikko ei halunnut sulkea ovea eikä silmiään. Nythän tämä vasta alkaa! Miehet runnoivat tiensä naapuriasuntoon. Alkoi huuto, riita ja käsirysy. Seinät kolahtelivat. Kohta paikalla oli poliiseja ja ambulanssi.

Mikko kasvoi pikkukaupungin lähiössä äidin ja pikkuveljen kanssa. Äiti ja isä olivat eronneet Mikon ollessa alle kouluikäinen. Mikon mukaan koti oli turvallinen ja tasapainoinen – mutta kulmat, joilla he asuivat, eivät niinkään.

– Lähiössä pienetkin lapset näkivät kaikenlaista. Tavallaan se oli hyvä korttelipihapiiri, kavereita löytyi ja tekemistä. Mutta näimme läheltä myös elämän nurjaa puolta, Mikko muistelee.

– Se oli koukuttavaa.

Mikko oli vilkas ja energinen. Sellainen poika, jota olisi pitänyt kuljettaa treeneistä toisiin, kiekkokaukalosta jalkapallokentille ja motocross-radoille. Äiti piti parhaansa mukaan huolen pojasta, mutta tavallinen arki ei riittänyt tyydyttämään Mikon jännityksen nälkää.

”Luulen, että yritin kaikella pahanteolla paikata erilaisuuttani.”

Kaveriporukasta muodostui pian toisiaan erilaisiin tihutöihin yllyttävä jengi. Jälkikäteen Mikko on pohtinut, miksi pahanteko ja vaaran tunne houkuttelivat häntä niin paljon.

– Olin kooltani muita poikia pienempi, ja perheeni oli erilainen kuin muilla. Luulen, että yritin kaikella pahanteolla paikata erilaisuuttani. Jotenkin sain itsevarmuutta kaikesta rötöstelystä, härnäämisestä ja häiritsemisestä, Mikko pohtii.

Koulussa hän pärjäsi aluksi hyvin. Ensimmäinen ja toinen luokka innostivat vilkasta ja uteliasta poikaa. Mutta kolmannella luokalla tunnelma taittui. Siihen vuoteen Mikko itse ajoittaa hetken, kun uhma koulua, aikuisia ja koko yhteiskuntaa kohtaan syttyi.

– Olimme painineet toisen oppilaan kanssa, kun tilanteeseen tullut opettaja nappasi meidät kirjaimellisesti niskasta kiinni, raahasi vessaan ja nosti rinnuksesta pitkin kaakeliseiniä, Mikko kuvailee.

– Muistan turvattomuuden tunteen. Ja sen, miten vessa kaikui ja miltä kaakeli tuntui takaraivoa vasten.

”Ajattelin, että olen yksin maailmaa vastaan.”

Nyt jälkikäteen Mikko ajattelee, että tuo hetki murensi hänen uskonsa turvallisiin aikuisiin. Luotettavan ammattilaisen reaktio tuntui kohtuuttomalta.

– Ajattelin, että olen yksin maailmaa vastaan ja tuo maailma tuolla ei välitä minusta.

Mikko alkoi käyttää aikansa oppilaiden ja opettajien kiusaamiseen. Hän oli häirikkö ja kiusaaja vielä ammattikoulussakin.

– Tein hallaa myös itselleni, mutta en osannut purkaa pahaa oloani ja turhautumistani.

Erityisesti yksi tapaus ala-asteelta on jäänyt Mikon mieleen. Jälki-istunnon jälkeen hän lähti kavereidensa kanssa ajamaan takaa heitä pienempää poikaa, joka juoksi talvipakkasessa ilman kenkiä kotiin saakka.

– Poika juoksi. Minä nauroin.

Nyt sitä tuntuu erityisen pahalta ajatella, kun oma tytär on koululainen.

– Ei kukaan vanhempi halua lapsensa olevan kiusattu. Tai kiusaaja – sitäkin kannattaa miettiä, Mikko sanoo.

Päihteet tulivat Mikon elämään pian kiusaamisen perässä. Ne turruttivat turhautumista ja toisaalta auttoivat kokemaan uutta ja jännää.

Ensimmäisen kerran Mikko varasti kavereidensa kanssa kaljaa ja tupakkaa 12-vuotiaana. Huumekokeilut alkoivat 13-vuotiaana.

Pian Mikko oli koukussa sekä aineisiin että adrenaliiniin. Pelko ja jännitys olivat kuin huumetta, jota hän tarvitsi tunteakseen olevansa elossa. Harvoin niihin sekoittui huonoa omaatuntoa tai tunnetta oikeasta ja väärästä.

Kerran kadutti. Mökki oli nätti, terassilla pelargonioita ja postikortteja läheisiltä. Greetings from Greece.

– Kun murtauduimme sisään eteiseen, muistan ajatelleeni, että tämä on jonkun turvallinen paikka. Joku on täällä aina rauhassa. Paitsi että enää ei ole.

”Tulin vankilasta ulos muuttuneena miehenä.”

Jännitystä Mikko rakastaa edelleen, mutta nyt riittää jännitys, jonka hän saa kuntonyrkkeilystä, salilta tai elokuvista.

– Eilenkin lojuttiin kaikki sohvalla pitkään ja katsottiin yhdessä leffaa, hän kuvailee.

– Paitsi iskä, tytär huikkaa väliin.

– Sää kyllä nukahdit kesken.

Tyttö tekee pirtinpöydän ääressä läksyjään ja kuuntelee isän tarinaa. Tarina on tuttu. Koulukavereille sitä ei kerrota ensimmäisenä, mutta ei siinä mitään hävettävääkään ole. Iskästä vaan tulee mieleen niin paljon muita asioita ennen menneisyyttä.

– Se on esimerkiksi tosi hyvä auttamaan läksyissä.

Tyttären syntymän aikaan Mikko eli vielä jengissään eikä juuri keskittynyt tuoreen perheensä alkuvaiheisiin. Ensimmäiset vuodet menivät kuin sumussa.

Päihteet jäivät vankilavuosien aikana.

– Tulin ulos muuttuneena miehenä.

Mikko vapautui vankilasta asteittain. Ensin suljetusta laitoksesta avovankilaan, avovankilasta hän puolen vuoden koevapauteen.

Arkeen palaamisessa auttoivat vankilan terapeutti sekä hyvät tukiverkostot. Mikon isä, äiti ja sisarukset olivat aktiivisesti tukena muutoksessa.

– Sain vankilassa todella hyvää apua. Lapseni sanat olivat tärkein motivaationi, ja terapeuttini otti muutoshaluni tosissaan. Hän jaksoi kuunnella ja kysyä oikeita kysymyksiä. Päätin, että tämä on tilaisuuteni muuttua.

Mikko tapasi tytärtään säännöllisesti myös vankila-aikana. Niistä ajoista tyttö ei muista mitään, mutta Mikko sen, miten liikuttavaa oli nähdä enkelikasvoinen tytär vankilan perhehuoneen ruskealla nahkasohvalla takkuinen barbie sylissään.

Mikko ja tyttären äiti erosivat jo ennen vankila-aikaa. Nykyään tyttö asuu isällään, ja kaksikon suhde on tiivis. Kesäisin he tekevät prätkäreissuja kahdestaan.

”Vain olemalla itse avoin voin lisätä luottamusta.”

Mikko kehuu tytärtään tuon tuosta. Tämän englanninkielen taitoa, koko perhettä yhdistävää kilpa-aerobic-harrastusta, avoimuutta, valoisuutta, keskustelutaitoja ja empaattisuutta.

– Hän tietää, mitä olen tehnyt ja kokenut ja miten asiat on käsitelty. Uskon, että vain olemalla itse avoin voin lisätä turvallisuuden tunnetta ja luottamusta.

Vankilatuomion jälkeen Mikko teki ammattikouluopinnot loppuun ja pääsi lisäksi opiskelemaan oppisopimuksella nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi.

Vähitellen elämä eteni kohti onnistumisia. Hän rakastui. Uusperheeseen kuuluu nyt myös nuorisotyöntekijänä työskentelevä puoliso sekä kaksivuotias taapero.

Pikkuinen yrittää kiivetä pirtinpenkille isän ja isosiskon väliin. Isosisko nostaa pienen penkille ja kysyy, mitä kuuluu. Pikkusisko on ollut mummilassa yökylässä ja hamuaa nyt muun perheen lähelle.

– Tällainen perhe me ollaan. Yleensä jotenkin läjässä, Mikko nauraa.

Hän nousee lämmittämään kuopukselle puuroa ja pohtii samalla, miten arvokasta ihan tavallinen arki on.

– Ei ole itsestään selvää, että minuun luotetaan. Esimerkiksi kotimme vuokranantaja on ihana ihminen, joka ei yhtään kammoksunut tarinaani. On niitäkin ihmisiä, joiden mielestä kerran rikollinen on aina vähän rikollinen.

Ensimmäisen lauseen jälkeen puhelimen toisessa päässä oli hiljaista. Sitten tuli vaivautunutta hyminää. Anteeksi kuka? Anteeksi mitä?

Olen Mikko. Haluaisin jutella siitä, miten väärin sinua kohtaan toimin.

Vankilasta päästyään Mikko alkoi ottaa yhteyttä myös kiusaamiinsa luokkatovereihin.

– En sen takia, että hakisin itselleni jotakin sovitusta, vaan siksi, että menneisyys pitää kohdata, jos meinaa mennä eteenpäin. Monet asiat ovat vaivanneet mieltä.

Numeroita oli helppo löytää, sillä moni kiusatuista jäi tutulle paikkakunnalle.

”Jotkut ovat sanoneet suoraan, että minun takiani heitä pelotti tulla kouluun.”

Mikko ei ole halunnut pyytää anteeksi vain puhelimessa, vaan on sopinut tapaamisia kasvokkain. Vain siten tunne voi välittyä aidosti. Kohtaamisissa reaktiot ovat vaihdelleet.

– Jotkut ovat kertoneet, etteivät he edes ajatelleet tapahtuneita kiusaamisena. Toiset ovat sanoneet suoraan, että minun takiani heitä pelotti tulla kouluun ja että tilanteista on jäänyt pahoja muistoja aikuisuuteen saakka.

Sitä yhtä poikaa, joka juoksi itkien ilman kenkiä kotiinsa, Mikko ei ole tavoittanut.

– Haluaisin pyytää häneltä anteeksi. Haluaisin selittää, miksi käyttäydyin kuten käyttäydyin ja toivoa hänelle kaikkea hyvää.

”Käytin päihteitä niin nuoresta, että minulta jäivät normaalit kasvuvaiheet kokematta.”

Kuka jätti astiat tiskipöydälle? Miksi aina on kiire? Eikö täällä muilla ole mielipiteitä? Pitääkö mun aina kaikki itse hoitaa?

– Ei minusta vieläkään mitään pyhimystä ole tullut, Mikko sanoo.

Nuoruuden päihteiden käyttö näkyy käytöksessä edelleen lyhytpinnaisuutena.

– Käytin päihteitä niin nuoresta, että käytännössä minulta jäivät murrosikä ja normaalit kasvuvaiheet kokematta. Olen opetellut erilaisten tunteiden kanssa elämistä vasta nyt, kolmikymppisenä. Saatan itkeä yhtäkkiä. Pinna palaa sekunnissa, ja käyttäydyn kuin lapsi.

Nyt hän yrittää ajatella, että kiistat kotitöistä ja muut perhe-elämän tavalliset arkiset ärsyttävyydet ovat mahdollisuus harjoitella vähä vähältä paremmaksi ihmiseksi ja isäksi.

– Olennaista on ymmärtää, miksi ja miten käyttäytyy. Meillä on kaikilla kasvamista, myös aikuisena.

Kasvattamista Mikko tekee nyt myös työkseen, sillä hän on nuorten erityisohjaaja ja auttaa syrjäytyneitä ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria takaisin oikealle tielle.

– Olen tavoitettavissa kellon ympäri. Haluan olla. Avun tarve ei ole virka-aikaan sidottua. Yllättävän paljon pikkukaupungissakin on nuorilla hätää.

Menneisyydestä on Mikon mielestä etua työssä, jossa hän kohtaa päihdeongelmien kanssa painivia nuoria.

– Isäni sanoi minulle vankilassa, että käännä Mikko tämä voitoksesi. Jos voit joskus käyttää menneisyyttäsi hyväksesi, käytä sitä. Niin olen yrittänyt tehdä.

Meidän Perhe, 12/2017