Yksi vaikeimpia asioita isyydessä on se, että lapsi kumoaa kaikki miehisen maailman lait, Ile Uusivuori kirjoittaa.
Eteisessä nelivuotiaani huitoo, kirkuu ja sekoilee. Siinä ei ole mitään uutta, mutta juuri tänä lauantaiaamuna se tuntuu erityisen kohtuuttomalta, koska olen tehnyt kaiken oikein: Lapsella on yllään lempivaatteet. Menemme puistoon, jonka hän on itse valinnut. Lounaaksi on tulossa spagettia ja illaksi on luvassa futistreenit, joita hän rakastaa.
Asiat ovat siis nelivuotiaan mittakaavassa mukavasti. Silti huuto eteisessä jatkuu, eikä siihen auta syli eikä loputon lohduttelu. Rauhaisaa aamua eivät varmista pitkät yöunet eikä runsas aamiainen.
Sekös syö miestä.
Olen aina rakastanut kausaalisuutta – sitä yksinkertaista ajatusta, jonka ääressä jo Aristoteles aikoinaan itseään viihdytti. Ihan sama, mistä putkiaivohommasta tämä on peräisin. Ehkä nautinnollisinta elämässä on se yksinkertainen ajatus, että kun toimin tietyllä tavalla, saavutan tietyn lopputuloksen. Kun öljyän saranan, se lopettaa vinkumisen. Kun yöllä paleltaa ja vedän peiton korville, lämpenen. Kun järkkään unelmien treffi-illan, saan saletisti ainakin pusun.
Syy-seuraussuhde katoaa samalla sekunnilla, kun taloon tulee lapsi.
Valitettavasti tämä elämän peruslainalaisuus lorahti vessanpönttöön vaimon lapsivesien mukana: vanhemmuudessa ei ole kausaliteettia. Seuraukset eivät enää ole syistä riippuvaisia. Oikeastaan niillä ei ole mitään tekemistä keskenään. Kausaliteetti katoaa samalla sekunnilla, kun taloon tulee lapsi, ja samalla perinteisen miehisen maailman lait romuttuvat. Rohkenen väittää, että tätä erityisesti miesten on vaikea sietää.
Omassa isyydessäni syy-seuraussuhteen puuttuminen on ollut yksi vaikeimmista asioista ymmärtää. Se on tehnyt myös mahdottomaksi hahmottaa omaa onnistumistaan vanhempana. Kun vein lapseni hänen hänen toiveestaan Linnanmäelle, hän raivosi koko tuon ajan, ei suostunut yhteenkään laitteeseen ja heitti huvipuistomaskottia jäätelöllä kylkeen. Tunsin epäonnistuneeni, vaikka mikään, mitä olisin tehnyt, ei välttämättä olisi estänyt näitä asioita tapahtumasta.
Isänä tehtäväni on toimia tunteiden tyynynä, joka toruu ja halaa tarvittaessa.
Minua on syvästi helpottanut se, etten enää odota minkäänlaista lopputulosta omasta toiminnastani vanhempana. Makaronilaatikkopäivinäkään en tuudittaudu ajatukseen, että ruokapöydässä kaikki menee hyvin. En vaadi, että leikit sujuvat, vaikka olen rakentanut legoista lastenhuoneen lattialle ilmiömäisen insinöörisuorituksen vaatineen junaradan.
On vain hetkiä, tunnelmien ja tunteiden vaihteluita, jotka tulevat ja menevät. Isänä tehtäväni on toimia eräänlaisena tunteiden tyynynä, joka toruu ja halaa tarvittaessa ja pyrkii menemään elämässä eteenpäin.
Neuvoni on, että unohda jo hyvä mies se jeppismeininki, että tekemilläsi asioilla olisi suora vaikutus eri tilanteiden tunnelmaan. ”Tee näin, niin tapahtuu näin.” Voit olla satavarma, että ei muuten tapahdu. Loogisen tylsyyden ajat ovat ohi. Me elämme nyt reunalla.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
