Voiko uskottomuuden unohtaa?

Olen tuntenut mieheni 35 vuotta, naimisissa olemme olleet 25 vuotta. Mieheni petti minua ensimmäisen kerran odottaessani toista lastamme. Hän oli silloin Leningradissa työmatkalla. Mieheni väitti, ettei ollut tämän naisen kanssa yhdynnässä mutta harrasti tämän kanssa kaikkea muuta: tanssi, suuteli ja hyväili.

Mieheni ei mielestään ollut minulle uskoton, vaikka olemme keskustelleet ettei tällainen ole sopivaa käytöstä suhteessamme. Hän vähätteli tekoaan eikä suostunut käsittelemään asiaa. Lapset olivat pieniä, työ raskasta ja velkaa paljon. En uskaltanut erota. Luottamus mieheeni meni, eikä sukupuolielämämme enää palautunut ennalleen. En pystynyt enää nauttimaan mieheni kosketuksesta ja tuntui vastenmieliseltä hyväillä miestäni. Mieheni ei suostunut näkemään tilanteen vakavuutta. Hänen mielestään kaikki oli hyvin.

Sitten tapasin harrastukseni piirissä miehen, jolla oli kotona samanlaisia ongelmia. Sain purettu tätä ”mustaa möykkyä” sisältäni, ja se helpotti oloani. Suhteemme tuntui tämän jälkeen paranevan.

Kaksi vuotta sitten mieheni muuttui jotenkin umpimieliseksi, muita ihmisiä vähätteleväksi ja ylpeäksi. Hän oli niin omituinen, että arvelin hänen olevan psyykkisesti sairas. Sitten paljastui, että hänellä oli ollut suhde toisen naisen kanssa noin vuoden ajan. Tälle naiselle miehelläni riitti aikaa, ja hän jaksoi ajaa 500 km edestakaisin tapaamaan tätä naista. Mieheni vietti lyhyen kesälomansakin naisen kanssa. Minulle hän uskotteli olleensa työmatkoilla. Mieheni työkaveri tiesi asiasta mutta ei kertonut minulle. Minä sain tietää asiasta viimeisenä.

Mieheni kehui tätä naista hyväksi keskustelukumppaniksi ja yhdynnät tämän naisen kanssa olivat olleet ihania. Mieheni tai vieras nainen lopetti suhteen reilu vuosi sitten. Syy? Mieheni sanoo lopettaneensa, koska tunsi tekevänsä väärin.

Reilun vuoden olemme nyt yrittäneet selvittää asiaa. Mieheni väittää välittävänsä vain minusta ja haluavansa jatkaa avioliittoa kanssani. Minä tunnen edelleenkin syvää vihaa ja inhoa miestäni kohtaan. En pysty sietämään hänen kosketustaan enkä olemaan yhdynnässä hänen kanssaan, koska ajatukset ja muistot näistä vieraista naisista piinaavat. En halua enkä pysty antamaan näitä tekoja anteeksi. Yöunetkin ovat menneet ja tunnen itseni masentuneeksi. Haluaisin jotenkin rangaista miestäni ja toivoisin, että hän joutuisi elämään samanlaisessa helvetissä, jonka on minulle aiheuttanut. Toisaalta välitän yhä jollain tasolla miehestäni ja haluaisin vielä yrittää yhdessä olemista.

Tunnen että minulle olisi hyötyä siitä, että saisin käsitellä asiaa niin paljon kuin haluan. Mieheni ei kuitenkaan hyväksy tätä, vaan asia pitäisi jo unohtaa ja jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mielestäni pettämiset tulevat olemaan osa avioliittoamme aina eikä niitä voi koskaan unohtaa. Ehkä niiden kanssa voi oppia vielä joskus elämään. Voiko tällaisesta toipumiselle asetta aikarajaa kuten mieheni vaatii? Palaavatko syvällisemmät tunteeni miestäni kohtaan koskaan?

Lehteemme tulee aika usein kysymyksiä, jotka liittyvät uskottomuuteen. Myös nettisivuilla ja muissa lehdissä aihetta käsitellään tuon tuostakin. Julkisuuden henkilöiden rakkauselämä kiinnostaa koko kansaa ja nostattaa voimakkaita tunteita. Tämän takia käsittelen aihetta nyt paitsi sinua ajatellen myös yleisemmällä tasolla.

Uskottomuutta on ollut kautta aikojen, se ole vain meidän aikamme ilmiö. Jokainen yhteisö, uskonto ja kulttuuri määrittelee yleiset normit, jotka säätelevät ihmisten käyttäytymistä. Joinakin aikoina rakastajatar/rakastaja on ollut yleinen järjestely. Joissakin kulttuureissa miehellä saattaa olla edelleen monta vaimoa, joissakin aviorikoksen tehnyt vaimo saatetaan edelleen kivittää kuoliaaksi.

Luottamusta tai ei

Itse olet elänyt pitkässä parisuhteessa yli 30 vuotta. Rakkauttanne on varjostanut uskottomuuden varjo, kun miehesi on pettänyt sinua jo suhteenne alkutaipaleella. Tämä on jäänyt kaivertamaan mieltäsi, mikä ei ole ihmekään. On vaikea unohtaa ja antaa anteeksi toisen tekoa, kun se haavoittaa niin syvältä.

Vaikka miehesi ei olisikaan ollut naisen kanssa yhdynnässä, hän on tehnyt jotain sellaista mikä ei kuulu läheisen ihmissuhteen pelisääntöihin. Jokainen pari sopii keskenään, mitkä ovat pelisäännöt, ja vaikka puhutaankin avoimista liitoista, joissa molemmilla on vapaus tehdä mitä mieli tekee, kokemus on osoittanut, ettei tämä suinkaan vahvista keskinäistä luottamusta eikä rakenna suhdetta kestävälle pohjalle. Näin on käynyt myös teille.

Luottamus mieheesi meni, ja vaikka päätittekin jatkaa yhdessä, rakkauselämänne ei palautunut koskaan ennalleen. Et pystynyt enää nauttimaan läheisyydestä ja miehesi hyväilystä, et myöskään itse halunnut enää hyväillä miestäsi. Näin oli siis luotu pohja välien viilenemiselle ja suhteen rakoilemiselle.

Kertominen haavoittaa

Koska parisuhteeseen kuuluu läheisyys ja seksuaalisuus, on vaikea kuvitella, miten suhde voisi kestää ja tyydyttää molempia osapuolia, jos tämä läheisyys puuttuu. Pari vuotta sitten pettämistilanne teidän kohdallanne uusiutuikin. Sait selville, että miehelläsi on toinen nainen.

Itse ihmettelen kovasti miehesi motiiveja: Miksi hän on kertonut sinulle kaiken ja kuvaillut niin yksityiskohtaisesti, mitä hän on tehnyt toisen naisen kanssa. Onko hän yrittänyt helpottaa omaa syyllisyyttään vai halunnut loukata sinua? Tuntuu kohtuuttomalta ja julmalta ylistää toista naista omalle vaimolle. Sitä ei avaramielisinkään nainen – tuskin mieskään – sulata.

Näissä asioissa tinkimätön rehellisyys ja kaiken kertominen ei suinkaan helpota toisen tuskaa vaan lisää sitä entisestään. Se haavoittaa niin syvältä ja herkältä alueelta, että on vaikea unohtaa mitä toinen on kertonut. Se voi lietsoa myös omia fantasioita: mieli kehittää vielä lisää ahdistavia mielikuvia siitä, mitä oma kumppani on tehnyt toisen kanssa.
Sinuakin nämä mielikuvat ahdistavat ja valvottavat.

Huumaa vai rakkautta?

Uskollisuus on hieno valinta, sillä se mahdollistaa toveruuden ja läheisyyden säilymisen ja luo pohjan kestävälle suhteelle. Se ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys eikä aina helppoakaan. Uskollisuus saattaa olla vaikea valinta niin kauan kun ihminen ei ole sopusoinnussa itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa. Tällöin hän voi yrittää ratkaista omia tiedostamattomia ongelmiaan hakeutumalla ulkopuoliseen suhteeseen.

Jotkut ovat herkkiä ihastumaan toistuvasti, jopa rakastumaankin. Ihastuminen ja rakastuminen eivät ole samoja asioita, mutta molempiin voi jäädä koukkuun. Rakastuminen on paljon voimakkaampi tunne ja parhaimmillaan minuutta eheyttävä kokemus: paluu varhaisen lapsuuden ajattoman aistillisiin hetkiin.

Kun ihastuminen ehtii muuttua rakastumiseksi, sitä on vaikea enää pysäyttää, sillä tunnevyöry voi olla niin valtava että ihminen on valmis uhraamaan kaiken muun sen takia. Rakastuminen on kuitenkin vain väliaikaista, huumaa kestää jonkin aikaa mutta vasta sitten suhde punnitaan. Kasvaako siitä koskaan todellista kestävää rakkautta, onkin jo toinen asia.

Halu uskoa ja omistaa

Mietin hieman tuota uskottomuus sanaa. Mihin suhteessa uskoo, mihin ei? Mitkä ovat ne yhteiset arvot ja periaatteet, joiden varaan yhteiselämä rakennetaan? Ja kenelle lopulta on valmis uskomaan herkimmät, syvimmät ja kipeimmät tuntonsa?

Paras kuulija ei välttämättä aina olekaan oma puoliso, vaan esimerkiksi hyvä ystävä, terapeutti tai joskus vieras mies tai nainen. Usein on sanottu, että naiselle kumppanin henkinen uskottomuus on pahempaa ja vaikeampi antaa anteeksi kuin fyysinen uskottomuus, miehelle taas toisinpäin. Tämän taustalla on ajatus siitä, että mies haluaa omistaa naisen ruumiin, nainen puolestaan miehen sielun.

Vaikkei toista koskaan voi omistaa, kaipuu siitä että toinen on kokonaan oma, sieluineen ja ruumiineen, elää kai meissä jossain hyvin syvällä. Se, että joutuisimme jakamaan tuon omaksi luulemamme, on tuskallinen ajatus, saati sitten kun siitä tulee omalla kohdalla totta.

Mitä vieraista haetaan?

Haluan kuitenkin tarkastella asiaa myös toisesta näkökulmasta. Usein uskottomuuden taustalla on monimutkaisempi vuorovaikutuskuvio kuin päältäpäin näyttää. Pari on saattanut kärsiä vuosia kommunikaatio-ongelmista tai seksuaalisista vaikeuksista. Voidaankin kysyä, mitä lopulta haetaan ja kaivataan kun hakeudutaan vieraisiin? Onko kyse vain seksistä vai onko taustalla muutakin?

Osa ulkopuolisista suhteista on varmasti vain seikkailunhalua ja oman nautinnon hakemista. Lyhytaikainen nautinto johtaa ennen pitkää siihen, että joku tai ehkäpä kaikki kärsivät. Petetty osapuoli kärsii loukatuksi tulemisesta, pettäjä syyllisyydestä ja joskus jopa julkisesta häpeästä. Kolmas osapuoli joutuu helposti syntipukiksi, vaikkei tilanne yksin hänen syytään olisikaan.

On varmaan niitäkin, jotka yrittävät todistaa itselleen olevansa haluttavia ja kykeneviä. Kyse on tällöin itsetunnon hauraudesta ja minän vahvistamisesta. Ihmisellä on monenlaisia tarpeita, ja kenties on niin, että janoamme eniten sitä minkä joudumme jostain syystä tukahduttamaan.

Monet ovat kertoneet kärsineensä liitossaan kylmyydestä ja etäisyydestä niin paljon, että läheisyyden, hellyyden ja rakastetuksi tulemisen kaipuu on kasvanut lopulta niin suureksi, että he ovat hakeneet lohtua ulkopuolisesta suhteesta.
Joskus taas vierasta osapuolta käytetään apuna irrottautumiseen omasta epätyydyttävästä suhteesta, joka ei toimi mutta josta ei pysty muuten lähtemään. Tällöin uudesta suhteesta ei välttämättä muodostu pitkää suhdetta vaan väliaikainen ratkaisu omaan elämäntilanteeseen.

Etsi kuunteleva korva

Se että tässä tilanteessa tunnet syvää vihaa ja inhoa miestäsi kohtaan on luonnollista ja usein väistämätöntäkin. Sisälläsi myllertää varmaan monia muitakin tunteita ja ajatuksia ja niiden käsitteleminen on tärkeää oman selviytymisesi kannalta.
Miten olet asiaa ja tunteitasi käsitellyt: oletko vain miettinyt niitä omassa mielessäsi tai puhunut miehesi kanssa?

Tällaisessa tilanteessa hyvääkin tarkoittavat keskusteluyritykset oman puolison kanssa voivat johtaa vain kehään, missä jumiudutaan syyllinen pettäjä – syytön uhri asetelmaan. Harvoin päästään avoimeen vuorovaikutukseen, josta voisi lähteä rakentamaan uudelleen yhteistä pohjaa suhteelle. Ja vaikka syyllisyydentunteet väistämättä kuuluvat tähän tilanteeseen, vian hakeminen itsestä tai toisen syyttäminen ei lopultakaan ratkaise tilannetta.

Sinulle voisikin olla hyväksi selvitellä ajatuksiasi ulkopuolisen asiantuntijan kanssa, joka pystyy ottamaan vastaan kaiken sen vihan, inhon ja loukatuksi tulemisen tuskan, mitä tällä hetkellä kannat sisälläsi.

Toivottavasti sinulla on myös omia tukijoukkoja tai ainakin pari hyvää ystävää, jotka jaksavat kuunnella ja kannustaa sinua. Ja vaikka halusi rangaista miestäsi ja panna hänet vuorollaan kärsimään onkin luonnollista, ei kostaminen ehkä kuitenkaan auta mitään. Joskus pariterapeutit ehdottavat tällaisessa tilanteessa hyvitysrituaalia: tuleeko itsellesi mieleen mitään millä miehesi voisi sovittaa tekonsa niin, että voisit antaa hänelle anteeksi?

Käsittele loppuun asti

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta voit itse vaikuttaa, miten jatkat tästä eteenpäin. Tärkeää onkin löytää itsellesi sopivia ja toimivia selviytymiskeinoja, muuten vaarana on masentuminen.

Kerrot ettei miehesi ymmärrä sitä, kuinka paljon tämä on sinua haavoittanut. Ehkei ymmärräkään, ja kenties se on hänen suojautumistaan omalta syyllisyydeltä. Toisen uskottomuutta ei varmaan koskaan unohda, eri asia on, voiko sitä antaa anteeksi. Toiset pystyvät antamaan anteeksi, toiset eivät ehkä koskaan.

Vuosi on lyhyt aika ihmisen elämässä, joten anna itsellesi aikaa. Jossain vaiheessa kuitenkin tulee eteen hetki, jolloin sinun täytyy päättää, voitko vielä aidosti itse sitoutua suhteeseenne ja alkaa rakentaa sitä uudelta pohjalta. Jos ette pysty käsittelemään asiaa kunnolla, se jää kaihertamaan suhdetta lopuksi ikää ja kasvattaa välillenne syntynyttä juopaa edelleen. Tällöin edessä voi olla katkeroituminen, mikä vie elämästä sen vähänkin onnen ja ilon, mitä siinä vielä on jäljellä.

Jos et pysty tai edes halua jättää asiaa taaksesi, voi uuden luottamuksen rakentaminen ja yhteisen tulevaisuuden luominen olla vaikeaa.

Kirjavinkkejä: Sesse Koiviston Kevät tuli elokuussa, Merete Mazzarellan Uskottomuuden houkutus, Päivi Lipposen ja Pirjo Wesaniemen Nainen ja ero sekä Mies ja ero.

Psykologi Teija Jokipii