Soittaminen on helppoa ja yksinkertaista. Eikö? Vaikeissa asioissa ja ihmissuhteissa puhelin muuttuu möröksi. Ahdistaa vastata. Hirvittää soittaa.

Äiti soittaa, sydän hakkaa... Onko taas jokin katastrofi päällä... En halua tietää!

Emme aina ilahdu, kun puhelin soi. Emmekä aina vastaa. Tai siirrämme hankalaa puhelua ja annamme asian kalvaa mieltä.

On ymmärrettävää ahdistua puhelimesta, jos ex-puoliso vainoaa, velkoja perää saataviaan, omainen makaa heikkona sairaalassa tai vakavan sairauden tutkimustuloksista ilmoitetaan.

– Jos soittaminen tai puhelimeen vastaaminen pelottaa, taustalla on aina jotain muuta pelottavaa tai ahdistavaa, psykologi Teemu Ollikainen sanoo.

Puhelin ei ole ongelman alkusyy vaan ehkä sosiaalinen epävarmuus. Tai psyykkistä kuormaa on kertynyt liikaa.

– Usein vaikeudet ovat ihmissuhteissa. Ne näyttäytyvät, kun pitäisi soittaa tälle ihmiselle tai vastata hänen puheluunsa, Ollikainen sanoo.

Olet minulle olemassa

Puhelin on mitä kätevin väline hoitaa ja vaalia suhteita omaisiin ja ystäviin, jotka ovat matkan päässä. Soittamalla muistutamme itsestämme ja kerromme toiselle, että hän on tärkeä. Rupattelemme niitä näitä, teemme treffejä, kutsumme kylään, suunnittelemme yhteistä. Vahvistamme suhdettamme.

– Puhelimella on helppo ottaa yhteyttä, mutta yhtä helppo on olla ottamatta, Teemu Ollikainen toteaa.

Jos haluamme vältellä ahdistavaa kontaktia, emme soita tai emme vastaa. Silloin ei tarvitse kuulla huonoja uutisia, kiusallisia kysymyksiä tai rasittavia pyyntöjä. Ei tarvitse kokea omaa epävarmuutta tai epämukavia tunteita kuten vihaa, surua ja pettymystä, joita kokemuksesta osaamme odottaa.

– Jos ongelma on pieni, sitä voi olla ajattelematta. Välttelemällä ei kuitenkaan pääse eroon todellisista ongelmista, Teemu Ollikainen sanoo.

Stressaavassa työ- tai elämäntilanteessa puhelin edustaa vaatimuksia: taas minulta vaaditaan jotain liikaa.

Puhelin häiritsee ketä tahansa, kun tärkeä työ on kesken. Puhelin keskeyttää aina jotain. Sen voi sulkea tai laittaa äänettömälle, mutta yhtä kaikki: yhteydenotoista jää jälki, joka vaatii ottamaan kantaa.

En halua tyrkyttäytyä

Hiljainen ja arka sanoo, että häntä pelottavat lähes kaikki puhelut, jos hän on se, joka soittaa ja pyytää, tarjoaa tai ehdottaa toiselle ihmiselle jotain. Hänestä tuntuu, että hän tyrkyttää itseään. Epävarmuutta aiheuttaa, miten toinen suhtautuu hänen soittoonsa.

– Puhelimessa ei voi nähdä toisen sanattomia viestejä, ilmeitä ja eleitä, joita luemme toisistamme kaikessa keskustelussa. Kasvokkain jutellessa voi varmistua siitä, tuleeko ymmärretyksi, Teemu Ollikainen sanoo.

Myös masentunut ihminen saattaa pelätä, että hänet ymmärretään väärin tai torjutaan. Soittaminen voi tuntua ylivoimaiselta.

Se joka pelkää hylkäämistä, ei halua soittaa sellaiselle, joka on aina kiireinen. Henkilö, joka haluaa aina olla saavutettavissa, ei pidä koskaan puhelinta kiinni. Hänen kohdallaan psykologi puhuu erillisyyden vaikeudesta.

Lankapuhelimen aikaan tiesimme, että henkilö on kotona, kun hän vastasi puhelimeen. Kännykän kantajasta ei voi tietää, missä se kulkee: kaupan kassalla, kylvyssä vai kampaajalla. Sekin lisää epävarmuutta siitä, miten puhelu vastaanotetaan.

Teemu Ollikainen pohtii, että lankapuhelimen aikaan tunteitakin pidäteltiin ja seulottiin pidemmän aikaa. Kännykkä houkuttelee vuodattamaan tunteet piittaamatta toisen tilanteesta.

Kammoksi asti

Soittamisen tai puhelimeen vastaamisen pelko voi kehittyä fobiaksi, hallitsemattomaksi, järjettömäksi peloksi, kuten hämähäkit, koirat, ahtaat paikat tai bakteerit.

– Fobioille on tyypillistä, että ne kohdistuvat johonkin tarkasti rajattuun. Kun pelkää hämähäkkejä, ei tarvitse pelätä kaikkea mahdollista elämässä, Teemu Ollikainen sanoo.

Hänen mukaansa puhelinkammo on yleisempää kuin luullaankaan. Se pysyy piilossa, kuten monet muutkin fobiat, koska sitä hävetään.

– Puhelinfobiasta on kyse, jos soittaminen tai puhelimeen vastaaminen koskee kaikkia puheluita. Syy pelkoon ja ahdistukseen tulee muualta, puhelin antaa pelolle muodon, Ollikainen sanoo.

Puhelinpelko haittaa elämää monin tavoin. Asioiden hoito monimutkaistuu tai jää hunningolle, ihmissuhteet häviävät.

Fobioiden hoitoon käytetään samoja hyviksi havaittuja psykoterapian keinoja kuin ahdistuksen hoitamiseen.  

– Erityisesti kiinnostaa, esiintyykö ongelmaa tietyn ihmisen suhteen tai tietyissä tilanteissa. Samalla pyritään muodostamaan kuva siitä, mitkä ajattelutavat, tunteet, motiivit ja pelot ovat tälle ihmiselle ominaisia, Ollikainen sanoo.

Hoidon jatkuessa mennään yhä syvemmälle pelon sisältöihin: Mistä tämä pelko muistuttaa? Onko henkilö joskus aiemmin kokenut vastaavaa? Yhdistyykö ongelma muihin ratkaisemattomiin ristiriitoihin?

Hoidossa psykoterapeutti voi keskittyä haitallisiin uskomuksiin tai automaattisiin ajatuksiin, joita puhelimessa puhuminen herättää. Tai voidaan käsitellä vaikeita kokemuksia ihmissuhteissa, jotka ovat synnyttäneet pelkoa.

– Selittämättömään pelkoon liittyy aina jotain, mitä ihminen ei itse näe, Teemu Ollikainen sanoo.

Lue lisää: Pelko paloiksi ja pinoon

”Tyttäreni elämässä tapahtuu säännöllisesti jokin katastrofi. Kun puhelin soi, alan pelolla ounastella, että taas hän on vaikeuksissa: menettänyt työnsä, vammautunut, sairaalassa, velkaantunut, pahoinpidelty, ryypännyt... Itse siirrän soittamista, koska en haluaisi kuulla huonoja uutisia. Soitan, kun paine käy sietämättömäksi. Jos hän ei vastaa puhelimeen, totean, että arvasinhan minä: huonosti ovat taas asiat. Tunnen kuitenkin huojennusta siitä, että olen ainakin soittanut.” OILI, 59

Psykologi vastaa: Voimattomuuden ja avuttomuuden tunne kuormittaa raskaasti silloin, kun läheisellä menee huonosti, eikä voi auttaa.

On hyvä, jos jaksat säilyttää kontaktin. Hänen puolestaan et voi kuitenkaan parantua, eikä sinun tarvitse olla sosiaalityöntekijä, terapeutti tai lainatoimisto.

Ihminen, jonka elämä on epävakaata, tarvitsee sitä, että hänen elämässään on vakaita ihmisiä, jotka eivät ole manipuloitavissa ja jotka eivät katoa hänen elämästään, vaikka hän kiroaisi heidät pois elämästään. Pidä kontaktia yllä, mutta tee se oman jaksamisesi mukaan ja rajoistasi huolehtien. Huolehdi myös ihmissuhteista, joista iloitset ja saat voimaa.

Psykoterapia tai yksittäiset käynnit mielenterveysalan ammattilaisella voivat olla tärkeänä lisänä.

Vierailija

Ahdistaa vastata, hirvittää soittaa - mikä puhelimessa pelottaa?

Tunnistan itseni! Puhelimen vastaamista vältän viimeiseen asti. Soittaminen myös vaikeaa, koska en vaan uskalla, kun luulen että vastaanottaja ei halua puhua minulle! Ei ole tullut soitettua oikein kenellekään, koska luulen, että he kaikki ovat jo minut hylänneet. Ja aina kun puhelin soi, minua alkaa ahidsttaa kysymys, kuka siellä nyt taas soittelee. En muutenkaan tykkää puhumisesta, koska mua alkaa ahdistaa helposti se, että mitä vastaanottaja miettii sanoistani ja luulen että he myös puhuvat...
Lue kommentti
Jos parisuhdeneuvoja saisi päättää, hän istuttaisi kaikki eronneet surutyöhön.
Jos parisuhdeneuvoja saisi päättää, hän istuttaisi kaikki eronneet surutyöhön.

Jos eroryhmiä vetävä Marianna Stolbow eroaisi nyt, hän ei vaatisi itseltään mitään vuoteen. Eikä hän olisi reipas.

Kun avioero on saatu päätökseen, omaisuus jaettu ja uusi kotikin hohtaa lupaavissa väreissä, alkaa uusi elämä. Helpottaisi. Niinhän sitä ajatteli. Uusi elämänvaihe alkoikin, kunnes alkoi tuntua, että vanha seuraa tiiviisti mukana. Se tunkee esiin lipsahduksina lauseissa, kohtaamisina unissa ja alakulona mielessä.

Kuinka ihmeessä ihminen voi kuvitella, että kymmenien vuosien yhteiselämä eksän kanssa voisi haihtua unohduksiin? Silloinhan pitäisi syntyä uudelleen!

Eroryhmiä vetävä Marianna Stolbow nyökkää ymmärtäväisesti tarinalle ja hahmottelee yhden yleisistä eronneen mielenmaisemista.

– Ajattelitko ulkoisia puitteita muuttamalla päästä kriisistä? Kun järjestäisit itse elämäsi, kaikki ratkeaisi, eikä tarvitsisi enää miettiä menneitä, Stolbow sanoo.

– En ole vielä kuullut niin huonosta liitosta, etteikö sen päättyminen toisi isoa pettymystä ja surua. Jossain vaiheessa ne on vain elettävä läpi.

Jos parisuhdeneuvoja saisi päättää, hän istuttaisi kaikki eronneet surutyöhön. Tietysti voi mennä deittipalstoillekin, mutta ei kannata yllättyä, jos pettymyksiä tulee lisää. Vain vähän kärjistäen: mitä pidempi liitto takana, sitä pidempään vie erosta toipuminen.

Mutta erosta sentään toipuu, niinkö? Stolbow on kirjoittanut kaksi kirjaa helpottamaan parisuhteen kriisitilanteita ja kehittänyt Suomalainen eroseminaari -auttamismallin. Se tukee sekä eronneita että eroa pohtivia. Hänen pitäisi tietää.

Eroryhmissä ei kuule yhtään tyypillistä tarinaa, korostaa Stolbow. Kolmekymppinen pienten lasten isä saattaa löytää kohtalotoverin kuusikymppisestä, koska molemmat tuntevat tulleensa jätetyiksi samasta syystä.

Tosin ryhmässä ei puhuta jätetyistä ja jättäjistä. Sellainen rajoittaa liikaa ajattelua. Jättäjäähän pidetään helposti pahiksena ja jätettyä säälitellään, vaikka eroon olisi johtanut juonirakenne, jossa tekijän ja uhrin roolit ovat vaihtuneet monta kertaa.

Myös sukupuoli kannattaa erokriiseistä puhuttaessa unohtaa. Naisilla ja miehillä on samanlaisia menetyksen tunteita ja kokemuksia huonosta kohtelusta. Vaikka naiset tutkimusten mukaan tekevät miehiä useammin lopullisen päätöksen lähteä liitosta, myös mies voi haluta eroa ilman että uutta, nuorempaa puolisoa olisi katsottuna – mikä klisee sekin!

Kun takana on kaksi-kolmekymmentä yhteistä vuotta, ilmassa on usein nyt tai ei koskaan -tempauksen tunnelmaa. Lähtijä on saattanut miettiä eroa pitkään, ehkä jo silloin, kun lapset olivat pieniä. Päätöstä on ollut vaikea tehdä ja lähtemisestä on seurannut syyllisyys, joka ei tunnu helpottavan. Eronneen elämä alkaa junnata menneen ympärillä ja tuntuu kuin ei pääsisi eteenpäin.

– Tyypillistä on vain se, että ne, jotka eivät olisi halunneet erota, hakevat apua nopeasti. Ne, jotka ovat itse aktiivisesti ajaneet eroa, tarvitsevat sitä myöhemmin. He ovat ehkä käyneet jo läpi uuden suhteen tai liiton, joka on ohi tai vaikeuksissa, Stolbow kertoo.

Ehkä eroa tehdessä jäi jotakin tajuamatta, miettii moni.

Niin kävi Stolbowillekin, kun hän erosi 29-vuotiaana.

Kello on viisi ja vasta eronnut Marianna harppoo päiväkodin pihan poikki hakemaan kolmevuotiasta tytärtään Barbaraa. He vetävät haalaria päälle eteisessä viimeisinä, taas kerran. Kotona Marianna nostaa ruokaa pöytään ja ruokailun jälkeen hän pitää tyttöä sylissään pitkään. Lapsi saa tankata äitiään.

Isä asuu muualla, nyt jo ulkomailla, eikä isän syliin pääsisi. Äiti on kuitenkin asettanut isän valokuvan Barbaran sängyn viereen.

Kun lapsi nukahtaa yöunille, Marianna antaa itselleen luvan itkeä. Vuoden ajan. Hän asuu lapsen kanssa Tukholmassa, jossa on myös työpaikka. Lähellä ei ole ystäviä eikä sukulaisia, eikä hän oikeastaan kaipaakaan ketään, jonka kanssa puida eron syitä ja seurauksia. Tämä kaikki oli odotettavissa.

– Olin lähtenyt nuorena seurustelusuhteista aika nopeasti, koska suhteethan päättyvät ennemmin tai myöhemmin huonosti. Kun lähtee etukäteen, ei satu niin paljon, Stolbow kertoo.

Hänen vanhempansa erosivat, kun Marianna oli 13-vuotias. Kaikki kolme lasta olivat ainoastaan helpottuneita. Vanhempien kovaääninen riitely loppui ja perheenjäsenten tapa kommunikoida toisilleen huutamalla alkoi normalisoitua.

Marianna kiirehtii kuitenkin uudelleen naimisiin jo kahden vuoden kuluttua erostaan. Tyttökaverit vitsailevat, että aiotko tehdä elisabethtaylorit!

Morsiamesta tuntuu, ettei Barbara saisi kelvollista elämää, jos ei lapsella olisi sisaruksia. Mies on löytynyt työpaikalta. Hän on Mariannan esimies, ja molemmat tuntevat toistensa tavat.

Sulhanen on sitä mieltä, että he voisivat Mariannan kanssa yrittää avioliittoa, jos hän kelpaisi sellaisena kuin on. Jos on yksikin asia, jonka Marianna haluaa miehessä muuttaa, ei kannata edes yrittää. Tämä mielessä Stolbow lähtee uuteen yritykseen.

Syntyy tytär, ja pian perään poika. Molemmista tuntuu hyvältä tehdä lapsia rauhalliseen ja turvalliseen liittoon. Perhe muuttaa miehen työn vuoksi maasta toiseen, ja kotiäitinä viihtyvä Marianna alkaa edustaa miehensä rinnalla. Keskenjääneet historian opinnotkin tulee suoritettua.

Ex-miehensä kanssa Marianna joutuu kuitenkin napit vastakkain vielä viisi vuotta liiton päättymisen jälkeen. Sota leimahtaa lapsen tapaamisiin liittyvistä asioista, ja Marianna havahtuu. Repisikö hän eksänsä takia hiuksia päästään lopun elämää?

– En halunnut kompastella uudessa liitossa niin kuin olin tehnyt edellisessä. Ainahan pariskunnille kärhämää tulee, mutta varmasti löytyisi muitakin keinoja ratkaista ongelmia kuin ero. Miten muuten jotkut liitot pysyivät kasassa?

Oli parasta alkaa kerätä määrätietoisesti tietotaitoa kärhämätilanteita varten, lukea alan kirjallisuutta.

Vuonna 2005 perhe muuttaa Suomeen. Mariannaa alkaa kotimaahan palattua mietityttää, miksi omassa suvussa on niin paljon eronneita. Molemmat sisaruksetkin ovat eronneet – onko se periytyvää? Hän aloittaa vertaistukihenkilönä Lastensuojelun keskusliiton Neuvoprojektissa, koska tuntee voivansa olla avuksi eroperheille.

– Halusin ottaa selvää mekanismista, joka voi pitää parisuhteen koossa, vaikka siinä on kaksi jatkuvasti muuttuvaa ihmistä. Kasvoimme erilleen, siis sitähän kuulee, mutta mitä kliseen takana on?

Erokriisin käsittelyyn saatiin Suomessa 1990-luvulla uusi työkalu, kun psykologi Kari Kiianmaa toi Yhdysvalloista Bruce Fisherin kehittämän apumenetelmän. Stolbow kiinnostui menetelmästä, jossa erokriisin väistämättömät tunteet käydään vaiheittain läpi ryhmässä. Oleellista on oivaltaa päättyneen parisuhteen luonne tutkimalla sitä, miksi pari alunperin päätyi yhteen. Se, mihin toisissanne rakastuitte ja mitä toisiltanne odotitte, kääntyykin ajan myötä suhteen haasteeksi ja voi hajottaa sen.

Stolbow kouluttautui Kiianmaan opissa, mutta on sittemmin kehittänyt oman mallinsa eroseminaarille. Viime aikoina häntä on kiinnostanut erityisesti lapsuudenkodista opittu parisuhteen prototyyppi. Hän kannustaa puolisoita miettimään, kuinka omat vanhemmat osoittivat rakkautta toisilleen, kuinka he ratkaisivat kiistansa?

– Kun molemmat tuovat liittoon omat paineensa, voi jossakin vaiheessa räjähtää, ellei paineiden vaikutuksia mietitä, Stolbow sanoo.

Jokaisen eronneen elämää helpottaa, kun oman parisuhteen käsikirjoitus puretaan osiin.

– Eronneilla on kova tarve käsittää, miksi heidän liittonsa päättyi. He miettivät, mitä oikeastaan tapahtui ja miksi nyt tuntuu niin pahalta.

– Kaikkien pitää tarkistaa oma roolinsa parisuhteessa, katsella sitä etäämmältä. Ehkä odotit liitolta epärealistisia asioita. Ennen kaikkea vaikutit itsekin vahvasti siihen, millainen ilmapiiri kotona oli.

Kun Marianna Stolbow näkee kaksi vanhaa yhdessä kävelyllä käsi kädessä, hänessä herää kunnioitus. Hän ei ajattele, että onpa noilla käynyt tuuri. Hän ajattelee, että ovatpa nuo selvittäneet tiensä monista mutkista. Vanhempieni kaltainen -kirjaa (WSOY) varten Stolbow haastatteli viittäkymmentä aikuista, joista viisi kertoi, että omilla vanhemmilla oli ollut hyvä ja onnellinen liitto. Noin puolella vanhemmat olivat eronneet. Vain pienellä vähemmistöllä on kotoa saatu toimiva malli parisuhteen ylläpitoon.

– Turha ruoskia itseään, jos epäonnistui. Mutta eronneet ruoskivat. Pettymys ja suru nostattavat vihaa samaan tapaan kuin jos puoliso kuolee yllättäen tai sairastuu niin, että elämä pitää järjestää uudelleen. Vereslihalla olevan itsesyytöksille ei tunnu tulevan loppua. Joku kyselee, miksi ihmeessä en pääse syyttelystä, toinen uskoo solahtavansa pian alakulosta masennukseen.

– Menetyksen tunteita ei pidä haudata eikä vihaansa silotella. Parasta on löytää purkautumisväyliä tunteille ja surra niin kauan kuin tuntuu tarpeelliselta.

”Vihatynnyriään” voi tyhjentää monella tavalla. Erään eronneen keski-ikäisen ystävät alkoivat ihmetellä, kuinka nainen jaksaa aina vaan puurtaa pihalla multasäkkien kanssa. Puutarhassa ei ensimmäisenä erokesänä ollut yhtään rikkaruohoa! Joku aloittaa säännöllisen kuntoilun, jossa saa hakata säkkiä. Voi myös kirjoittaa kirjeitä, joita ei lähetä kenellekään, ja niissä kuuluu vuodattaa.

Mitä pitäisi kirjoittaa itsestään netin deittipalstalle, miettii erotoipilas? Stolbowin vakioneuvo on, että jos tuntee itsensä toipilaaksi, niin siitä pitää kertoa uudelle nettikontaktille. Kumppaninhakupalstoilla on myös ihmisiä, jotka eivät usko koskaan paria löytävänsäkään. He lähinnä käsittelevät erojaan, mikä voi yllättää uuden kasvon.

– Tietysti voi myös kirjoittaa kaverille, että ”olethan käsitellyt jo oman erosi?”

Jos Stolbow eroaisi nyt, missä kohdissa hän toimisi toisin kuin erotessaan 29-vuotiaana?

– Avaisin itseni täydellisesti kumppanille. Ei olisi asiaa, jota häpeäisin hänen edessään. Kertoisin miksi haluan erota, mitä minulta liitossa puuttuu ja mihin olen ollut tyytyväinen. Pyytäisin puolisoani kertomaan samoista asioista.

Jos puoliso olisi yhtä avoin, voisi esiin joku uusi puoli tai paljastus, joka vielä kääntäisi suhteen suunnan.

Jos ero tulisi, Stolbow ei vaatisi itseltään mitään vuoteen. Hän ei olisi reipas eikä kiirehtisi elämässä eteenpäin. Olisi hyvä hetki hemmotella itseään ja etsiä keinoja purkaa pettymyksen tuomaa vihaa. Itsensä soimaamiseen hän panisi stopin. ●

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Vatsa on yhteydessä tunteisiin. Kun rauhoitat vatsahermon, olokin helpottaa. Tässä neljä nopeaa keinoa pudottaa kierroksia.

  1. KASTA KASVOT VETEEN Jos upottaa kasvonsa viileään veteen, voi nopeasti stimuloida kiertäjähermoa, aktivoida ruoansulatusta ja immuunijärjestelmää. Silmämunan takana on alue, joka on erityisen herkkä vyöhyke hermoärsytykselle.
  2. OPETTELE SYVÄHENGITYS Hengitä sisään nenän kautta ja ulos suun kautta. Kokeile tehdä noin 5–7 hengitystä minuutissa. Syvä palleahengitys, jossa korostuu pitkä uloshengitys, vaikuttaa kiertäjähermoon ja laskee tätä kautta sykettä ja verenpainetta.
  3. JOOGAA JA HARJOITA VOIMAA Voit tukea optimaalista virettä myös voimaharjoittelulla ja joogalla, sillä ne harmonisoivat hormoneiden ja välittäjäaineiden toimintaa. Jooga-asennot vapauttavat hermosäikeitä puristustiloilta.
  4. VÄLTÄ VATSAN YLITYÖTÄ Verensokerin laskua on hyvä välttää, joten syö pienehköjä aterioita 3–4 tunnin välein. Etenkin aamupala on tärkeä. Suuret annokset vaativat paljon verta mahalaukkuun, jolloin kiertäjähermo alkaa toimia ylivilkkaasti ruoan sulattamiseksi.

Asiantuntija: Pippa Laukka, liikuntalääketieteen erikoislääkäri, Mehiläinen.