Soittaminen on helppoa ja yksinkertaista. Eikö? Vaikeissa asioissa ja ihmissuhteissa puhelin muuttuu möröksi. Ahdistaa vastata. Hirvittää soittaa.

Äiti soittaa, sydän hakkaa... Onko taas jokin katastrofi päällä... En halua tietää!

Emme aina ilahdu, kun puhelin soi. Emmekä aina vastaa. Tai siirrämme hankalaa puhelua ja annamme asian kalvaa mieltä.

On ymmärrettävää ahdistua puhelimesta, jos ex-puoliso vainoaa, velkoja perää saataviaan, omainen makaa heikkona sairaalassa tai vakavan sairauden tutkimustuloksista ilmoitetaan.

– Jos soittaminen tai puhelimeen vastaaminen pelottaa, taustalla on aina jotain muuta pelottavaa tai ahdistavaa, psykologi Teemu Ollikainen sanoo.

Puhelin ei ole ongelman alkusyy vaan ehkä sosiaalinen epävarmuus. Tai psyykkistä kuormaa on kertynyt liikaa.

– Usein vaikeudet ovat ihmissuhteissa. Ne näyttäytyvät, kun pitäisi soittaa tälle ihmiselle tai vastata hänen puheluunsa, Ollikainen sanoo.

Olet minulle olemassa

Puhelin on mitä kätevin väline hoitaa ja vaalia suhteita omaisiin ja ystäviin, jotka ovat matkan päässä. Soittamalla muistutamme itsestämme ja kerromme toiselle, että hän on tärkeä. Rupattelemme niitä näitä, teemme treffejä, kutsumme kylään, suunnittelemme yhteistä. Vahvistamme suhdettamme.

– Puhelimella on helppo ottaa yhteyttä, mutta yhtä helppo on olla ottamatta, Teemu Ollikainen toteaa.

Jos haluamme vältellä ahdistavaa kontaktia, emme soita tai emme vastaa. Silloin ei tarvitse kuulla huonoja uutisia, kiusallisia kysymyksiä tai rasittavia pyyntöjä. Ei tarvitse kokea omaa epävarmuutta tai epämukavia tunteita kuten vihaa, surua ja pettymystä, joita kokemuksesta osaamme odottaa.

– Jos ongelma on pieni, sitä voi olla ajattelematta. Välttelemällä ei kuitenkaan pääse eroon todellisista ongelmista, Teemu Ollikainen sanoo.

Stressaavassa työ- tai elämäntilanteessa puhelin edustaa vaatimuksia: taas minulta vaaditaan jotain liikaa.

Puhelin häiritsee ketä tahansa, kun tärkeä työ on kesken. Puhelin keskeyttää aina jotain. Sen voi sulkea tai laittaa äänettömälle, mutta yhtä kaikki: yhteydenotoista jää jälki, joka vaatii ottamaan kantaa.

En halua tyrkyttäytyä

Hiljainen ja arka sanoo, että häntä pelottavat lähes kaikki puhelut, jos hän on se, joka soittaa ja pyytää, tarjoaa tai ehdottaa toiselle ihmiselle jotain. Hänestä tuntuu, että hän tyrkyttää itseään. Epävarmuutta aiheuttaa, miten toinen suhtautuu hänen soittoonsa.

– Puhelimessa ei voi nähdä toisen sanattomia viestejä, ilmeitä ja eleitä, joita luemme toisistamme kaikessa keskustelussa. Kasvokkain jutellessa voi varmistua siitä, tuleeko ymmärretyksi, Teemu Ollikainen sanoo.

Myös masentunut ihminen saattaa pelätä, että hänet ymmärretään väärin tai torjutaan. Soittaminen voi tuntua ylivoimaiselta.

Se joka pelkää hylkäämistä, ei halua soittaa sellaiselle, joka on aina kiireinen. Henkilö, joka haluaa aina olla saavutettavissa, ei pidä koskaan puhelinta kiinni. Hänen kohdallaan psykologi puhuu erillisyyden vaikeudesta.

Lankapuhelimen aikaan tiesimme, että henkilö on kotona, kun hän vastasi puhelimeen. Kännykän kantajasta ei voi tietää, missä se kulkee: kaupan kassalla, kylvyssä vai kampaajalla. Sekin lisää epävarmuutta siitä, miten puhelu vastaanotetaan.

Teemu Ollikainen pohtii, että lankapuhelimen aikaan tunteitakin pidäteltiin ja seulottiin pidemmän aikaa. Kännykkä houkuttelee vuodattamaan tunteet piittaamatta toisen tilanteesta.

Kammoksi asti

Soittamisen tai puhelimeen vastaamisen pelko voi kehittyä fobiaksi, hallitsemattomaksi, järjettömäksi peloksi, kuten hämähäkit, koirat, ahtaat paikat tai bakteerit.

– Fobioille on tyypillistä, että ne kohdistuvat johonkin tarkasti rajattuun. Kun pelkää hämähäkkejä, ei tarvitse pelätä kaikkea mahdollista elämässä, Teemu Ollikainen sanoo.

Hänen mukaansa puhelinkammo on yleisempää kuin luullaankaan. Se pysyy piilossa, kuten monet muutkin fobiat, koska sitä hävetään.

– Puhelinfobiasta on kyse, jos soittaminen tai puhelimeen vastaaminen koskee kaikkia puheluita. Syy pelkoon ja ahdistukseen tulee muualta, puhelin antaa pelolle muodon, Ollikainen sanoo.

Puhelinpelko haittaa elämää monin tavoin. Asioiden hoito monimutkaistuu tai jää hunningolle, ihmissuhteet häviävät.

Fobioiden hoitoon käytetään samoja hyviksi havaittuja psykoterapian keinoja kuin ahdistuksen hoitamiseen.  

– Erityisesti kiinnostaa, esiintyykö ongelmaa tietyn ihmisen suhteen tai tietyissä tilanteissa. Samalla pyritään muodostamaan kuva siitä, mitkä ajattelutavat, tunteet, motiivit ja pelot ovat tälle ihmiselle ominaisia, Ollikainen sanoo.

Hoidon jatkuessa mennään yhä syvemmälle pelon sisältöihin: Mistä tämä pelko muistuttaa? Onko henkilö joskus aiemmin kokenut vastaavaa? Yhdistyykö ongelma muihin ratkaisemattomiin ristiriitoihin?

Hoidossa psykoterapeutti voi keskittyä haitallisiin uskomuksiin tai automaattisiin ajatuksiin, joita puhelimessa puhuminen herättää. Tai voidaan käsitellä vaikeita kokemuksia ihmissuhteissa, jotka ovat synnyttäneet pelkoa.

– Selittämättömään pelkoon liittyy aina jotain, mitä ihminen ei itse näe, Teemu Ollikainen sanoo.

Lue lisää: Pelko paloiksi ja pinoon

”Tyttäreni elämässä tapahtuu säännöllisesti jokin katastrofi. Kun puhelin soi, alan pelolla ounastella, että taas hän on vaikeuksissa: menettänyt työnsä, vammautunut, sairaalassa, velkaantunut, pahoinpidelty, ryypännyt... Itse siirrän soittamista, koska en haluaisi kuulla huonoja uutisia. Soitan, kun paine käy sietämättömäksi. Jos hän ei vastaa puhelimeen, totean, että arvasinhan minä: huonosti ovat taas asiat. Tunnen kuitenkin huojennusta siitä, että olen ainakin soittanut.” OILI, 59

Psykologi vastaa: Voimattomuuden ja avuttomuuden tunne kuormittaa raskaasti silloin, kun läheisellä menee huonosti, eikä voi auttaa.

On hyvä, jos jaksat säilyttää kontaktin. Hänen puolestaan et voi kuitenkaan parantua, eikä sinun tarvitse olla sosiaalityöntekijä, terapeutti tai lainatoimisto.

Ihminen, jonka elämä on epävakaata, tarvitsee sitä, että hänen elämässään on vakaita ihmisiä, jotka eivät ole manipuloitavissa ja jotka eivät katoa hänen elämästään, vaikka hän kiroaisi heidät pois elämästään. Pidä kontaktia yllä, mutta tee se oman jaksamisesi mukaan ja rajoistasi huolehtien. Huolehdi myös ihmissuhteista, joista iloitset ja saat voimaa.

Psykoterapia tai yksittäiset käynnit mielenterveysalan ammattilaisella voivat olla tärkeänä lisänä.

Vierailija

Ahdistaa vastata, hirvittää soittaa - mikä puhelimessa pelottaa?

Tunnistan itseni! Puhelimen vastaamista vältän viimeiseen asti. Soittaminen myös vaikeaa, koska en vaan uskalla, kun luulen että vastaanottaja ei halua puhua minulle! Ei ole tullut soitettua oikein kenellekään, koska luulen, että he kaikki ovat jo minut hylänneet. Ja aina kun puhelin soi, minua alkaa ahidsttaa kysymys, kuka siellä nyt taas soittelee. En muutenkaan tykkää puhumisesta, koska mua alkaa ahdistaa helposti se, että mitä vastaanottaja miettii sanoistani ja luulen että he myös puhuvat...
Lue kommentti
Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

Kun puoliso sairastuu tai vammautuu, kyseessä on iso kriisi. Arki muuttuu, sairastunut oireilee ja talous temppuilee. Kaikki pyörii sairauden ympärillä.

Miten ihmeessä terve puoliso jaksaa?

Se on kysymys, jota juuri kukaan ei muista kysyä. Olettamus on, että hän jaksaa, mutta kuinka kauan?

– Alkuun terve puoliso jaksaakin tsempata. Mutta jos tilanne jatkuu pitkään tai uusiutuu,  voimat vähenevät. Moni pari jää liian yksin, toteaa Liisa Välilä, Parisuhdekeskus Kataja ry:n toiminnanjohtaja ja psykoterapeutti.

Liisa Välilä tietää, mistä puhuu, sillä hän on pitkään taistellut puolisonsa Juhan erilaisten sairauksien keskellä.

– Kunpa joku kysyisi, miten terve puoliso jaksaa, Liisa Välilä summaa sekä omaa että kanssasiskojen kokemusta.

– Aina kysytään sairaan vointia, mutta terveen voimia harvoin tiedustellaan.

– Suomessa sairaus kyllä hoidetaan, mutta henkinen puoli jää valitettavasti usein huoltamatta, Välilä toteaa.

Tämän vuoksi Parisuhdekeskus Kataja on käynnistänyt laajan yhteistyön eri potilasjärjestöjen kanssa. Heillä on meneillään hanke Kun puoliso sairastuu, jossa koulutetaan ja kannustetaan terveydenhuollon ammattilaisia huomaamaan parisuhde ja perhe.

– Teetimme aiheesta myös kyselyn. Tuloksen voi  summata juuri tuohon toiveeseen: ”Kunpa joku kysyisi, miten siellä kotona menee!” Välilä jatkaa.

Miten suhteessa on puhuttu?

Liisa Välilä ymmärtää hyvin, että akuutin sairauden tullen voimat menevät arjesta selviämiseen. Silti puhuminen ja omien tunteiden tunnistaminen olisi paras lääke yhteyden säilyttämiseen.

– Sairastumistilanteessa korostuu, millainen on ollut pariskunnan puhumisen kulttuuri. Kaikille puhuminen ei ole yhtä luontevaa. Jos puhuminen on vaikeaa, asiantuntijan avusta olisi hyötyä.

– Lääkäreidenkin olisi hyvä kysyä, mikä on henkinen vointi ja mikä kannattelee.

Eri sairaudet tuovat erilaiset tunteet pintaan. Monissa tilanteissa sairastuneen toimintakyky saattaa muuttua, seksuaalisuus vähentyä ja mieliala vaihtelee. Voimat menevät sairauden kanssa kamppailuun.

– Täysin ymmärrettävää on, ettei sairastunut ihminen näe itseään realistisesti. Harva hoksaa olevansa hankala tai kiukkuinen kumppani, josta on vaivaa. Tästäkin olisi hyvä avoimesti puhua, Välilä sanoo.

Terve parisuhde perustuu vastavuoroisuuteen. Oleellista on edelleen muistaa kysyä, mikä antaa toisella kokemuksen rakastetuksi tulemisesta.

– Sitoutuminen ja rakkaus kantavat toivottavasti  vaikeassakin tilanteessa. Kannattaakin miettiä, mitä vielä voimme tehdä yhdessä  näillä mahdollisuuksi Ja kannattaa myös  etsiä ammattiapua suhteen tueksi.

Hyödyksi olisi myös sen keskusteleminen, onko pariskunta naimisissa sairauden kanssa vai toistensa kanssa. Eletäänkö elämää vain sairauden ehdoilla? Vaatiiko sairas osapuoli, että toinenkin luopuu elämästään?

– Paljon riippuu siitä, millaista perinnettä itse kantaa. Ääriesimerkki ovat huolenkantajat, ehkä useimmiten naiset, jotka kokevat, että sairastuneelle on omistauduttava ja luovuttava kaikesta muusta.

Muista hoitaa myös itseäsi

Joskus käy myös niin, että sairastunut osapuoli tulee hyvin mustasukkaiseksi. Kun hän ei pääse minnekään, toinenkaan ei saa nauttia elämästä.

– Tai saattaahan sairastunut ihminen joskus vaipua itsesääliin ja kokea olevansa uhri, jonka elämä on ohi.

Liisa Väliä muistuttaa, että harva on alun perin mennyt naimisiin sairauden kanssa. Koska kyseessä on uusi tilanne, myös pelisäännöt on syytä päivittää.

Jos terve osapuoli luopuu oman itsensä hoitamisesta, vaarana on uupuminen. Tuolloin ollaan tilanteessa, että raikasta happea ja uutta virtaa suhteeseen ei tule mistään.

– Terveen puolison kannattaa miettiä, miten hän tankkaa itseään. Liian usein käy niin, että pariskunta sinnittelee äärirajoille asti. Avuntarve uskalletaan tuoda esiin vasta romahtamispisteessä.

Siksi hyvässä vaiheessa ja terveenä ollessa kannattaisi keskustella tulevista haasteista: Jos jompikumpi sairastuu, mitä toiselta toivotaan?  Saako puoliso viedä intervallishoitoon, vaikka hän vastustelisi? Mitä toiselta toivoo sairauden tullen. Hoitotahtokin selkeyttää tilannetta.

Asiantuntijana toiminnanjohtaja, psykoterapeutti Liisa Välilä Parisuhdekeskus Kataja ry:stä. Lisätietoa hankkeesta Kun puoliso sairastuu.

Lue lisää Hyvä terveys 5/18, jossa on muotoilija Päivi Rintaniemen ja insinööri Markku Rintaniemen tarina, kun Markku sairastui vaikeahoitoiseen glaukoomaan. Tilaajana voit lukea koko lehden maksutta digilehdet.fi-palvelusta.

Helena Kuntsia viemässä tanssinopettaja Petri Kokko.
Helena Kuntsia viemässä tanssinopettaja Petri Kokko.

Viisikymppisenä elämä voi saada yllättävän käänteen. Työ menee tai ero tulee, ja elämän käsikirjoitus notkahtaa. Alkusokin jälkeen siitä kannattaa ottaa kaikki ilo irti. Helena Kuntsi rohkaistui ja meni eron jälkeen paritanssin alkeistunneille.

Erikoiseläinlääkäri Helena Kuntsin, 55, elämän käsikirjoitus meni avioeron myötä uusiksi. Omia vapaampia kuvioita hän hakee nyt tanssikengät jalassa:

”Myin nettikirpparilla tavaroita avioeroni jälkeen kaksi vuotta sitten. Jäähdytyslaitteesta kiinnostunut soitti ja sanoi, että haluaisi tulla hakemaan laitteen heti, sillä illalla hän menee tanssimaan. Vastasin, että kuulostaa ihanalta! Minäkin haluaisin tanssia.

Elämäni oli ollut vuosia pelkkää työntekoa. Olin tavannut aviomieheni kaksikymppisenä ja uskonut, että vanhenemme yhdessä, mutta liitto päättyi eroon. Omistimme yhdessä perheyrityksen, ja kolme aikuista lastamme asuivat jo omillaan.

Avioero tarkoitti minulle valtavaa pettymystä. Menin aamuisin töihin, operoin klinikalla eläinpotilaita ja mietin iltaisin, miten selviytyisin uudessa tilanteessa ja kaikista haasteista. Onneksi sain pidettyä yritykseni elinvoimaisena.

Ajatus tanssimisesta antoi toivoa.

Olisin halunnut harrastaa lavatansseja jo aiemmin, mutta en saanut miestä innostumaan.

Erottuani kuuntelin melkein kadehtien äitini juttuja tanssikeikoilta. Hän aloitti tanssimisen kahdeksankymppisenä, kun isäni kuoli. Päätin, etten jää haikailemaan haaveeni perään niin pitkään.

Ilmoittauduin tanssikouluun, vaikka minulla ei ollut tanssiparia, mutta ei sitä vaadittukaan. Pari löytyi koulun kautta, ja nykyisin käyn tunneilla kolmena iltana viikossa. Lavoillakin olen tanssinut, vaikka aluksi pelotti.

Kuinka selviytyisin, kun vieras mies tulee enemmänkin kuin lähelle, kiinni?

Teen yhä töitä relatakseni ja irrottaakseni keskisormet housun sivusaumoilta – on henkisesti iso juttu, että kaltaiseni tunnollinen suorittaja antautuu luottavaisin mielin vietäväksi ja nojautuu tuntemattomaan. Äskettäin irrottelin tangoa ventovieraan kanssa, mitä en olisi uskonut koskaan tapahtuvan.

Elämälläni ei enää ole vakiokäsikirjoitusta, jonka mukaisesti edetä. Kukaan ei odota minun toimivan tietyn kaavan mukaisesti – mikä onkin tuntunut paitsi vapauttavalta myös haastavalta! Liikun maastossa, joka on kuin näyttöpäätteen taustakuva: vihreitä kumpuja suuren taivaan alla. Kummun takaa voi ilmestyä mitä vaan, ja saan vapaasti päättää, mitä sen kanssa teen vai teenkö mitään.

Miten suoriudutaan viisikymppisen sinkun roolista?

Vaikka tähän tyyliin. En ota enää vastaan huonoa kohtelua ja vältän altistumista negatiiviselle energialle. Haluan antaa liekkini loistaa!

Ero rapisti itsetuntoa naisena, mutta tilanne on korjaantunut vaihtamalla vanhat verkkarit ja gore-tex-kengät tanssikenkiin. Saatan treenata yksin kotona yläselän kiertoja ja lantion liikkeitä, sillä tuntuu mukavalta huomata kropan toimivan.

Viisikymppisenä ajattelee helposti, että osaa jo kaiken tarvittavan tai tyytyy siihen, että osaa sen, mitä muut minulta vaativat. On ihanaa huomata, että on monia asioita, jotka voivat näyttää mahdottoman hankalilta mutta eivät sitä ole. Siis vau, ihmeellistä, opin ja kehityn!

Ja jos kuviot eivät jonkun parin kanssa ihan onnistukaan, niin se ei ole vakavaa. Voin hymyillä ja sanoa, että sorry, ei lähtenyt. Ehkä ensi kerralla.

Välillä en saa ilon virnettä pois naamaltani, vaikka tanssit ovat ohi. Niin ihmeellisen keveä on olo.”

Lisää uuden polun löytäneitä Hyvän terveyden 50+ekstarassa.Tilaajana voit lukea lehden maksutta digilehdet.fi-pavelusta.