Astiat lentävät ja syytökset raikuvat, kun parisuhteet purkautuvat. Näinkö sen on pakko mennä, vai löytyisikö parempia tapoja erota?

1. ”Mitä näitä eron syitä enää vatvomaan, kun ero on jo selvä.”

On tavallista, että toinen päättää erosta ja toinen joutuu suostumaan eron. Se osapuoli, joka ei olisi toivonut eroa, jää yleensä kaipaamaan vastauksia eron syihin. Tyydyttäviä vastauksia kuitenkaan on harvoin.

Minä-viestit saattavat auttaa keskustelun alkuun. Kerro toiselle, miltä sinusta tuntuu, mikä tuntuu pahalta, mikä pelottaa ja surettaa. Miksi-kysymyksiä kannattaa sen sijaan varoa. Ne sisältävät usein piiloteltua aggressiota ja sellainen saa toisen puolustautumaan ja pakenemaan.

Eroa haluavan on hyvä tehdä itselleen selväksi, että hänellä on oikeus erota. Eropäätöksen kertominen kannattaa ajoittaa hyvään kohtaan: esimerkiksi lasten asiat eivät häiritse keskustelua tai työkiireet paina päälle. Kannattaa varoittaa toista siitä, että ”mulla on ikävää asiaa”.

Varaudu toisen pahan olon purkauksiin. Ne kuuluvat asiaan. Pahoittelut ja anteeksipyynnöt sekä empaattinen reagointi toisen tuskaan auttavat eroprosessia eteenpäin.

Jos keskusteleminen on kahden kesken vaikeaa, kannattaa hakeutua ammattiauttajan luokse. Eräässä pettämiseen kaatuneessa liitossa pariskunta purki tunteitaan rajusti ja pitkään terapeutin pakeilla, mutta tunteiden laannuttua pari alkoi saada sopimuksia aikaiseksi.

2. ”Mun ystävät on sitten mun ystäviä, sinä et niitä tapaa.”

Erossa ihmissuhteet muuttuvat, se on pakko hyväksyä. Kun ero pelottaa, pelko voi näkyä yrityksenä omia ystäviä. Yleensä ystävät eivät halua asettua selkeästi kummankaan puolelle, vaan aika näyttää, miten ihmissuhteet muovautuvat ja millaisia yhteisiä asioita tai kiinnostuksen kohteita löytyy jatkossa. Osasta ystävistä tulee entistä läheisempiä, osa sen sijaan etääntyy, jopa häipyy kokonaan.

Ystävääkin kannattaa valmistella eroon: ”Voidaanko me mennä kaljalle, mulla olisi asioita, joista haluaisin puhua rauhassa, ikäviä asioita…” Vaikeat asiat vaativat aina hyvät olosuhteet, osallistujilla on hyvä olla aikaa ja mahdollisuus puhua asioista rauhassa.

Ystäväsi voivat olla erityisen suureksi avuksi erokriisissä. Mikset tunnustaisi pelkoasi ystävälle:”Mua pelottaa, että tää vaikuttaa myös meidän suhteisiin tai että mä saatan sut vaikeaan asemaan.”

3. ”Pysytäänkö me ystävinä eron jälkeenkin?”

Ero on ennen muuta luopumista. Luovuttaessa parisuhteesta luovutaan myös ystävyydestä kumppaniin. On hyvin tavallista, että se osapuoli, joka ei ole eroa toivonut ei pysty ainakaan eron alkuaikoina ajattelemaan toista ystävänä. Luopumisen tuskan vuoksi tapaamiset ja keskustelut voivat tuntua ylivoimaiselta.

On aivan inhimillistä korostaa eroamista ystävinä saadakseen kipeä ero näyttämään tai tuntumaan helpommalta. Harvoin ystävyys on kuitenkaan mahdollista.

Jos eroavilla on lapsia, kannattaisi mieluummin etsiä luontevaa tapaa puhua asiallisesti lasten asioita, sillä yhteistyö jatkuu erosta huolimatta.

4. ”Et takuulla vie sitä suolasirotinta, se on yhteisillä rahoilla ostettu!”

Eniten parit riitelevät niistä tavaroista, joihin molemmilla liittyy runsaimmin tunteita ja yhteisiä muistoja. Ykkösriidankohteet ovat kirjat ja levyt.

Ne tavarat, joista ei päästä suosiolla yksimielisyyteen, kannattaisi jakaa tasavertaisiin kasoihin ja kasat arpoa. Tavaroiden jakaminen voidaan myös jättää hautumaan pahimman kriisin yli, kunnes tunteet tasoittuvat.

5. ”Sun uudella kumppanilla ei sitten ole mitään tekemistä meidän lasten kanssa.”

Loukatuksi tulemisen tunteet pitäisi pitää erillään lasten tulevaisuuteen liittyvistä asioita, eikä kummallakaan vanhemmalla ole oikeutta kontrolloida lasten elämää toisen vanhemman luona. Muista kuitenkin, että lapsi tarvitsee aikaa totutella uuteen tilanteeseen ja liian nopea eteneminen uuteen suhteeseen voi saada lapsen hämilleen.

Kun toinen esittää vaatimuksia tai uhkauksia, jotka tuntuvat kohtuuttomilta, kannattaa ensiksi ottaa aikalisä. Jos ero on tullut nopeasti, kestää yleensä pitkään ennen kuin tilanne on sellaisella mallilla, että myös jätetty osapuoli rauhoittuu.

6. ”Sinä siis olet mennyt tuhoamaan minun levykokoelmani, törkeän lapsellista!”

Paha mieli siirtyy usein tavaroihin. Tuntuu auttavan, kun saa jotain rikottua. Se, jonka levykokoelma on rikottu, tekee toiselle suuren palveluksen, jos ymmärtää katsoa tekoa läpi sormien. Vaikka kiukuttaa, niin on hyvä muistaa, että ero tuo monesti mukanaan myös näinkin rajua toimintaa.

Kertaluontoiset raivoneleet olisi järkevintä vain niellä ja sanoa siihen, että ”sulla taitaa olla niin paha mieli, että menit rikkomaan mun levykokoelmani... Voitaisko me puhua näistä kipeistä tunteista?”

Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse sietää jatkuvaa riehumista tai sitä, että toinen osapuoli hakemalla hakee rajoja röyhkeälle käyttäytymiselleen. Voit sanoa silloin, että nyt riitti, lopeta!

7. ”Tämä on kaikki sen toisen naisen syytä, meillä olisi kaikki ihan hyvin ilman sitä narttua.”

Kolmannen osapuolen mukanaan tuoma ero on yleensä kaikkein vaikein eroamisen muoto. Tällaisella tavalla erota on huomattavan ikävät ja pitkäaikaiset seuraukset jokaiseen perheenjäseneen. Ei ole mitenkään harvinaista, että petetyn ja yllättäen jätetyn itsetunto luhistuu ja itsetuhoinen käytös saa valtaa.

Jätetyn pitäisi saada tällaisessa tapauksessa ammattiapua mahdollisimman pian. Hakeudu ainakin eri puolilla maata järjestettäviin eroryhmiin, joissa kohtaat muita saman kohtalon kokeneita. Tai etsi apua vaikkapa netin kautta: www.eroperhe.netwww.eroneuvo.fi tai www.vaestoliitto.fi.

Sano itsellesi useaan kertaan, ettei pettäminen ollut sinun syysi ja että kyllä sinä tästä selviät. Sillä vaikka siltä ei tuntuisi, niin kuitenkin käy. Vertaistuki on hyväksymisprosessissa erinomaiseksi avuksi.

8. ”Vien jokaisen asian oikeuteen, sinä et tästä erosta helpolla selviä. Minulle kuuluu lasten yksinhuoltajuus.”

Tunteista puhuminen vie asiaa enemmän eteenpäin kuin uhkaileminen. Voisitko uhkailun sijaan kuvitella sanovasi puolisollesi: ”Tuntuu niin pahalta ajatella elämää ilman sinua tai on niin vaikea nähdä lasten ikävöivän perääsi…”

Jos aikuiset eivät osaa tai pysty käsittelemään omia tunteitaan eroprosessin aikana, niiden käsittely siirtyy usein taisteluksi lapsista. Tärkeintä olisi jotenkin päästä käsiksi valtaviin surun, luopumisen tuskan ja syyllisyyden tunteisiin, jotka usein ovat aggressioiden takana.

Etsi uhkailemisen sijaan tapoja, joilla voit purkaa pahaa oloasi. Soita kaverille tai auttavaan puhelimeen tai järjestä vaikkapa erojuhlat. Rituaalit rauhoittavat: joku eroava pariskunta on tehnyt niinkin, että on pyytänyt vihkipappiaan kotiinsa siunaamaan eronsa. Silloin eron työstämisprosessissa on tosin jo päästy pitkälle.

9. ”Vaadin, että lapset ovat joka toinen viikko minun luonani, vähempään en tyydy.”

Tiukkojen vaatimusten esittäminen voi joskus olla välttämätöntä, että saa erotilanteessa äänensä kuuluviin. Usein ukaasit ovat kuitenkin merkki loukatuista tunteista, pelosta ja hädästä.

Ottakaa tilanteeseen ulkopuolinen sovittelija, esimerkiksi psykologi tai perheterapeutti. Kuntien sosiaalitoimet antavat perheasioiden sovittelua, jossa eroavilla vanhemmilla on mahdollisuus selvittää keskinäisiä erimielisyyksiään.

Huoltajuus- ja tapaamisoikeusasioiden ratkettua perheen olisi hyvä kokoontua edes kerran yhteen sovittelijan pakeilla, jotta lapsetkin näkisivät, että vanhempien yhteistyö lasten asioissa jatkuu erosta huolimatta.

10. ”Jos ilmestyt uuden kumppanisi kanssa meidän Mikon rippijuhliin, niin minä jään niistä juhlista pois.”

Lapsen juhlatilanteisiin joudutaan eron jälkeen laatimaan aivan omat pelisääntönsä. Niistä kannattaa ruveta neuvottelemaan ajoissa, jopa vuotta ennen tapahtumaa.

Jos ero on niin tuore, että juhlia ei ehditä suunnitella kunnolla, kannattaa joko uuden kumppanin jäädä pois tilaisuudesta tai lapselle olisi järjestettävä kahdet juhlat.

Lapsen kannalta tärkeintä on sopuisa juhla ja että hän tuntee olevansa juhlakalu. Jos toinen osapuoli pelkää ikäviä tilanteita, hänen kannattaa harkita jättäytymistä juhlista. Kerro silloin lapselle kahden kesken, että jäät pois siksi, ettet halua ottaa riskiä siitä, että juhlissa syntyisi riitaa, vaan haluat, että lapsen juhlat sujuisivat kivasti.

Silti aikuisen kannattaisi yrittää niellä mielipahansa tällaisen tilanteen tähden. Onnistuisiko, jos yrittäisit parhaasi?

Asiantuntijoina psykologi, pari- ja perheterapeutti Vuokko Malinen Väestöliitosta sekä psykologi Virpi Lahtiharju Lastensuojelun keskusliitosta.

Lue lisää erosta.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.