Perfektionisti asettaa tavoitteensa pilviin, saavuttaa haluamansa ja on silti jääräpäisen tyytymätön itseensä. Onneksi tervettä löysäilyä ja itsensä arvostamista voi harjoitella.

Täydellisyyden tavoittelijoita on kaikentyyppisissä ihmisissä. Annamari Heikkilä tapaa ja auttaa heitä opintopsykologina Helsingin yliopistossa.

– Perfektionistin mielestä on ihme, että hän on tähän asti selviytynyt kaikesta. Hän uskoo seuraavalla kerralla mokaavansa varmasti, jolloin kupla puhkeaa ja totuus punnitaan. Näin siitä huolimatta, että hänen menneisyytensä on täynnä onnistumisia, Heikkilä luonnehtii.

Hän kertoo esimerkin loistavasti menestyneestä opiskelijasta, joka on jo suorittanut yhden vaativan yliopistotutkinnontutkinnon ja viimeistelee toista. Kun ohjauksessa keskusteltiin täydellisyyteen pyrkimisen pakosta, tämä mahdottomien tavoitteidensa takia uupunut nuori mies tavoitti varhaisen muiston.

– Hän oppi omin päin lukemaan paljon ennen kouluikää, mutta kukaan ei kehunut häntä siitä. Hän ei myöskään saanut kertoa taidostaan muille.

Muisto herätti hänessä hirmuisen vihan, jonka avulla hän oppi näkemään, että on aina pyrkinyt asettamaan itselleen yhä korkeampia tavoitteita. Ehkä siinä toivossa, että saisi lopulta kiitosta.

Positiivisen palautteen puute onkin Annamari Heikkilän mielestä keskeinen syy, kun aletaan haikailla kuuta taivaalta eikä mikään riitä.

Jumissa vähättelyyn

Annamari Heikkilän mukaan opimme asettamaan rimoja itsellemme pikkulapsi-iästä alkaen. Ajatusten ankaruus riippuu siitä miten lapselle tärkeät aikuiset, ensin isä ja äiti, myöhemmin muun muassa opettajat ja harrastusten vetäjät, suhtautuvat häneen ja mitä he vaativat itseltään.

Ohjaustyössään Heikkilä ei erityisemmin kysele opiskelijoiden vanhoista asioista, mutta usein nämä alkavat kertoa, minkälaista kotona oli.

Koska perfektionisti ei ole koskaan tyytyväinen saavutuksiinsa, kaikkea hänen  toimintaansa leimaa tyytymättömyys.

– Vaikka muut kuinka ihailisivat hänen hienoja saavutuksiaan, hänelle itselleen ne eivät ole mitään. Muiden vakuuttelut eivät auta, koska hän on jumittunut itsensä vähättelyyn. Järki ei kohtaa tunteita, joita ankaruus itseä kohtaan synnyttää.

Myös elämän hallitsemisen tarve on täydellisyyden tavoittelijalle tärkeää. Hänellä on monesti suunnitelma B valmiina siltä varalta, että A ei toimi. Hän varautuu epäonnistumisiin koko ajan.

– Tällöin esimerkiksi luova toiminta estyy. Sille ei jää tilaa eikä joutilasta aikaa, Heikkilä sanoo.

Tarve voittaa muut

Kohtuuttomilla tavoitteilla on taipumus laajentua kaikille elämän osa-alueille. Ulkonäön pitäisi olla täydellinen, harrastusten äärimmäisen tavoitteellisia.

Moni perfektionisti vähättelee muiden saavutuksia tyyliin ”Tuo nyt sai tuollaisen työpaikan. Mutta kun minä menen työmarkkinoille, aloitan niin korkealta, ettei kukaan muu pysty vastaavaan.”

Pohjimmiltaan tällainen ajattelu ja kilpailemisen tarve voi johtua myös valtavasta alemmuudentunteesta. Sekin on voinut saada alkunsa kovin kauan sitten.

– Eräs opiskelija kertoi, miten hän koululaisena meni onnellisena kertomaan isälle, että sai kokeista kymmenen miinus. Isä reagoi vain kysymällä mistä se miinus tuli.

Pelko jarruttaa opintoja

Suhteettomat tavoitteet vaikeuttavat myös opinnoissa etenemistä.

– Töihin ryhtymisen kynnys on korkea ja aloittamista lykätään kaikin mahdollisin tekosyin. Perfektionisti on sitä mieltä, ettei työ koskaan voi tulla täydellisen valmiiksi.

Stressaantumisen syynä ovat yleensä tekemättömät työt, ei se, että työtä on paljon. Vetkutellessa oppiminenkin jää vaillinaiseksi. Asioita, kuten opiskelijalla gradun tekemistä, ei voi oppia tekemättä sitä.
Tentteihin lukeminenkin vaikeutuu, koska opiskelija pelkää, ettei opi tarpeeksi hyvin.

– Tässä pelossa perfektionisti onkin oikeassa: oppiminen todella jää vajaaksi, kun epäonnistumisen pelko ja ahdistuneisuus valtaavat mielen. Ahdistuksen käsittelyyn menee paljon psyykkistä voimaa, eikä sitä riitä opiskelun vaatimaan aivovoimisteluun.

Loputonta hiomista

Sen lisäksi että perfektionistin on vaikea aloittaa mitään, hän ei haluaisi päästää mitään käsistään. Hän hioo loputtomasti eikä voi näyttää keskeneräistä muille. Silloin hän ei myöskään saa neuvoja tai uusia näkökulmia.

Jos haluaa päästä sen lähteille, miksi kaikesta pitää suoriutua erinomaisesti, on aloitettava itsetuntemuksen lisäämisestä. Kun katsoo totuutta silmiin, oppii vähitellen näkemään, mistä oma ajattelu rakentuu.

– Voi vaikka kirjata parin viikon ajan muistiin, minkälaisissa tilanteissa tulee ahdistusta ja ajatuksia omasta riittämättömyydestä. Seuraavaksi on hyvä tutkia, ovatko ajatukset realistisia.

Annamari Heikkilä on kuullut tällaisen pohdinnan jälkeen opiskelijoiden oivalluksia: olisihan se ihan kamalaa, jos kaikki ihmiset ajattelisivat näin.

– Tämän tapaisen oivalluksen tehtyään voikin siirtyä ajattelemaan, miksi juuri asianomaisen pitää olla itselleen niin ankara. Kysymykseen on löydettävä vastaus itse, omasta mielestä. Ei auta, jos muut vakuuttavat, että vähempikin riittää.

Kriitikko väijyy päässä

Asenteita omaa itseä kohtaan ei vähällä muuteta, jos ne ovat automatisoituneet vuosien tai vuosikymmenien kuluessa. Luopuminen merkitsee identiteetin muutosta.

– Omia ajatuksia puolustellaan vaikkapa sanomalla ”perfektionisti minussa sanoo, etten voi tyytyä vähempään”. Lopulta voi kuitenkin havahtua siihen, että omaa toimintaansa terrorisoikin ihan itse, jos ei suostu kokeilemaan eikä muuttamaan mitään. Monesti kriitikot väijyvät vain omassa päässä.

Usein Annamari Heikkilä kysyykin ohjattavalta, miltä tulevaisuus näyttää, jos elämää jatkaa omaksumaansa tapaan.

– Vastaus voi olla, että en minä kyllä tuollaista elämää halua enkä jaksakaan.

Monelle on lohdullista huomata, että itseen kohdistuvat vaatimukset ovat vain ajatuksia, eivät totta.

– Ajatuksiin ja sitä kautta tunteisiin voi vaikuttaa. Nehän ovat opittuja ja niiden muuttaminen mahdollista, kun tämän ymmärtää.

Kokeile epätäydellisyyttä

Ja kyllä elämäkin opettaa. Onneksi on asioita, jotka on kerta kaikkiaan vain tehtävä tiettyyn päivään mennessä. Ja kun tekee ehtimättä saavuttaa aivan täydellistä, huomaa, ettei vajavaisemmastakaan seurannut katastrofia.

Mitä saa tilalle, jos lakkaa vaatimasta itseltään mahdottomia?

– Paremman elämän, tasapainoisemman ja lempeämmän suhtautumisen itseen, laajemman näkökulman asioihin. Psyykkisiä voimia vapautuu ja voi tehdä entistä useammanlaisia asioita, kun ei kaikkea tarvitse osata täydellisesti. Muiden ihmistenkin kanssa ehtii olla enemmän, kun kaikki aika ei mene suorittamiseen, Annamari Heikkilä luettelee.

Jos haluat päästää itsesi helpommalla, mieti

  • Mistä ankara asenne itseäsi kohtaan on saanut alkunsa?
  • Minkälainen olisi kohtuullinen vaatimustaso?
  • Miksi juuri sinun pitää vaatia itseltäsi niin paljon?
  • Miltä tulevaisuus näyttää, jos jatkat elämääsi entiseen tapaan?

Lue lisää
Tunnista stressityyppisi ja löydä apu
Rentoutumisesta

Vaadit itseltäsi liikaa, jos

  • Asetat itsellesi yhä korkeampia tavoitteita.
  • Olet enimmäkseen tyytymätön saavutuksiisi.
  • Pelkäät epäonnistumisia.
  • Varaudut jatkuvasti vastoinkäymisiin.
  • Pelkäät uusiin tehtäviin ryhtymistä.
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.