Tutkimusten mukaan myönteinen mieli lisää hyvinvointia. Pessimisti saa ankeamman ja jopa 15 vuotta lyhyemmän elämän.

Nukut pommiin ja myöhästyt tärkeästä palaverista. Lounaalla valkoiselle mekolle läikkyy tomaattikastiketta. Puoliso ilmoittaa jäävänsä ylitöihin, vaikka olitte sopineet teatteri-illasta. Perkele! sanoo pessimisti sinussa ja mököttää loppuillan. Pahus! sanoo optimisti sinussa ja lähtee lenkille.

Kumpikin reagointitapa on yhtä mahdollinen, sillä emme ole perusluonteeltamme positiivisia tai negatiivisia. Asenne on aina valinta. Teemme useita kertoja päivässä saman valinnan: nurisenko vai enkö? Moni tahtoo nurista.

— Jos pitäytyy toistuvasti negatiivisuudessa, kannattaa miettiä, mitä tarvetta itsessä se palvelee. Saako sillä huomiota tai sympatiaa muilta vai mistä on kyse? Myönteisyys olisi terveellisempää, stressitutkija ja lääketieteen tohtori Heimo Langinvainio pohtii.

Langinvainio ei latele mitään amerikkalaista positiivisuushöttöä vaan tuhtia tiedettä. Hän on huolissaan pessimisteistä, sillä tutkimusten mukaan he ovat vaarassa kuolla optimisteja aikaisemmin: negatiivisuus lyhentää elinikää jopa 5—15 vuodella. Valittajilla on myös muita useammin väsymystä, päänsärkyä, flunssaa, stressioireita sekä vakavia sairauksia.

— On näyttöä siitä, että kielteinen ajattelu lisää voimakkaasti riskiä sairastua syöpiin, sepelvaltimotautiin, sydän- ja verisuonitauteihin ja diabetekseen. Se myös laukaisee sydäninfarkteja ja aivoverenkierron häiriöitä ja hidastaa sairauksista toipumista, Langinvainio sanoo.

Sairauksien riski selittyy muun muassa sillä, että ärsyyntyminen lisää stressiä. Elimistön vastustuskyky laskee, verenpaine nousee, ruoansulatus hidastuu, uniongelmat yleistyvät. Jos stressi jatkuu pitkään, keho on jatkuvassa tulehdustilassa ja kaikki energia kuluu arjesta selviämiseen.

Hymyilläkö pitäisi, kun asiat ovat päin helvettiä?

Jos optimistiksi olisi helppo tulla, olisimme kaikki sellaisia. Mutta jos on tottunut ajattelemaan, että mistään ei tule mitään ja kaikki menee pieleen, kielteisyydestä on saattanut tulla osa identiteettiä. Se on kuin turvallinen kävelykeppi, josta ei osaa luopua, vaikka ilmankin pärjäisi.

Asenteiden yhteyttä terveyteen tutkineen sisätautien erikoislääkärin Jussi Huttusen mukaan myönteiseksi voi kuitenkin muuttua.

— Optimismia ja pessimismiä pidetään usein pysyvinä ominaisuuksina, joihin ei voi vaikuttaa. Muutama vuosi sitten julkaistun kaksostutkimuksen mukaan optimismi on kuitenkin pääosin opittu ominaisuus, Huttunen sanoo.

Ja kun jonkin reagointitavan oppii, siitä voi myös oppia pois.

Heimo Langinvainio on samoilla linjoilla mutta myöntää, että negatiivisuudesta irrottautuminen ei käy hetkessä. Asenteiden muuttaminen vaatii kovaa työtä ja tahtoa.

— Masentunut kokee varmasti, että turha tulla mua neuvomaan, et tiedä elämästäni mitään. Että hymyilläkö pitäisi, vaikka asiani ovat päin helvettiä.

Siitä nimenomaan ei ole kyse. Langinvainio ei halua pakkosyöttää naminamia vaan muistuttaa, että takaiskuihin voi reagoida eri tavoin. Jokaisen elämä on vastoinkäymisten kertymä, mutta keskeistä on, miten vaikeuksiin suhtaudumme ja paljonko annamme niille valtaa. Jopa yksittäiset sanat ovat tärkeitä.

Jos parkkisakon saadessasi kiroilet ja rähiset, annat harmille enemmän painoarvoa kuin jos toteaisit, että nyt harmittaa. Ilmaisun voimakkuus vaikuttaa siihen, kuinka karvaana pettymyksen koet.

Itselleen tulisi myös olla armollinen. Kun mokaat ja paisuttelet epäonnistumisiasi, ne kasvavat niin, että täyttävät kohta koko pään. Virheet, ikävätkin, tulisi aina osata nähdä yksittäisinä mokina eikä niin, että on identiteetiltään epäonnistuja.

— Ennen uskottiin, että identiteetti on sementtiin lyöty ikuinen fakta. Se on harhaluulo. Jokaisessa on monia eri identiteettejä eri tilanteita varten. Välillä olemme hauskoja, välillä empaattisia, välillä surullisia.

Ei ole mitään syytä kiitollisuuteen, vai onko?

Myönteisen elämänasenteen opettelun voi aloittaa pienin askelin. Aluksi voi vaikka miettiä, mitkä asiat elämässä ovat hyvin. Pienetkin myönteiset havainnot tuovat tyytyväisyyttä, muokkaavat ajattelumme suuntaa ja mielentilaamme. Kun oivaltaa positiivisen ajattelun merkityksen, siitä voi tulla itseään toteuttava toimintamalli.

Joskus auttaa sekin, että vaihtaa näkökulmaa tai kuvittelee asiat vähän paremmiksi kuin ne ovat, huijaa itsensä hyvälle tuulelle.

— Jos päätät aamulla, että tänään hymyilet koko päivän, vaikka et ole mikään hymyilevä tyyppi, voit illalla huomata, että päivähän meni ihan kivasti. Havainto voi muuttaa kokemuksesi maailmasta, Heimo Langinvainio sanoo.

Onnellisuustutkijat ovat jo pitkään tienneet, että myönteisimmin elämään suhtautuvat osaavat kokea kiitollisuutta arkisista, pienistä asioista. Kiitollisuus
ruokkii meissä hyvää oloa ja edistää terveyttä. Se käy usein käsi kädessä empatian kanssa, sillä kiitollisena on helppo ajatella ja toimia pehmeästi.

Olenko huono vai toiminko vain tyhmästi?

Elimistölle empaattiset tuntemukset ovat hyväksi.

— Kun vaikka paijaat kissaa ja koet empatiaa ja hellyyttä, tuotat itsellesi mielihyvää. Tilanteessa ei ole mitään pakotettua, vaan olet rento, aito ja sisäisesti tyyni. On aivan selvä, että keho jaksaa paremmin, kun se saa tällaisen annoksen tyytyväisyyttä ja myönteistä energiaa, Heimo Langinvainio sanoo.

Kaiken ydin on itsensä ja oman kehonsa arvostaminen.

Langinvainio puhuu mielellään myös mielen näyttämö -metodista. Sen idea on yksinkertainen: ajattele menneitä epäonnistumisia ja vaikeita hetkiä elokuvamaisina jaksoina ja sijoita itsesi näyttämölle erilaisina hahmoina.

Esimerkiksi jos työhaastattelussa mokasit, koska olit liian hermostunut, ajattele kohtaus uudestaan niin, että olet rauhallinen ja saat työpaikan. Tämä auttaa  näkemään, että ratkaisun avaimet ovat omissa käsissä. Oma minä ei ole huono  tai heikko, vaan itsessä on vahvuutta toimia niin, että lopputulos tyydyttää.

— Elämässä on aina meneillään jokin tilanne, jossa voi toimia eri tavalla. Ratkaisu riippuu siitä, minkä tavan valitsemme. Jokaisen kohtauksen voi ottaa mielessään uusiksi ja miettiä, miten toimisi seuraavalla kerralla. Tämä on iso mahdollisuus. Olemme itse elämämme ohjaajia ja näyttelijöitä.

Miksi aina minä joudun kärsimään?

— Elämä tuottaa jatkuvasti vastoinkäymisiä, odotukset eivät täyty. Tärkeintä olisikin näiden negatiivisten tunteiden sietäminen, suhteuttaminen ja hallitseminen. Jos tapahtuu jotain epämieluisaa, mitä siitä seuraa?

Tunteiden hallinta on yhteydessä minäkuvaan. Tasapainoinen ja hyvän itsetuntemuksen omaava ihminen on usein paremmin selvillä tunteistaan ja syistä tunteiden takana. Hän osaa myös käsitellä tuntemuksiaan paremmin.

— Kun tuntee itsensä, osaa asettaa asioita mittasuhteisiin ja valmistautua mahdollisiin vastoinkäymisiin jo ennalta. Sitten, kun ne tulevat, ne eivät vie tolaltaan, Heimo Langinvainio pohtii.

Virheistä ja takapakeista oppiminen tarkoittaa sitä, että kantaa vastuuta itsestään ja elämästään. Sen sijaan, että syyttää ärsyyntymisestään olosuhteita tai muita, tulisi ymmärtää oma osuutensa siihen, miksi mieli on matala. Kun ohjakset ovat omissa käsissä, elämä tuntuu mielekkäämmältä.

— Jos jokin menee mönkään ja pystyt sanomaan, että se oli oma syyni, se kertoo, että sinulla on resursseja käsitellä mokaasi ja enemmän hallintaa omaan elämääsi.

Lue lisää
Asenneremontti auttaa jaksamaan
Ole järkevä, elät pitempään

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.

Ymmärrä menetystäsi

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?
"Luonteeni on niin melankolinen, että yritän välttää melankoliaa", Kjell sanoo.

Kun uupumus iskee ja keho ja mieli kaipaavat rentoutusta, Kjellillä on konstit valmiina.

Kirjailija Kjell Westön kulunut vuosi on ollut kiireinen: heinäkuussa ilmestyi seitsemäs romaani Rikinkeltainen taivas. Kiireen mukana tulee usein stressi, vaikka sitä yrittäisi kuinka välttää.

Westö tunnistaa stressin siitä, että aivot raksuttavat tuhatta ja sataa ja päässä sihisee kuin ampiaispesässä. Silloin hän yrittää painaa jarrua ja hengittää syvään. Siten voi löytää keskittymiskykynsä uudelleen.

Keino toimi vastikään, kun Westö oli työmatkalla Ruotsissa. Yhdeksän päivän työreissu päättyi Huskvarnan kaupunkiin, jonne Westö tuli läkähtyneenä ja aika ahdistuneena.

– Minun oli määrä esiintyä siellä eräässä metodistikirkossa ja kävi ilmi, että kirkon perällä, lähes pimeässä huoneessa, oli piano. En osaa soittaa pianolla kuin muutaman kappaleen, muu on lähes pimputusta, mutta ennen esiintymistä istuin pimeässä huoneessa ja soitin puoli tuntia. Voimat palautuivat ja keikasta tuli yllättävän hyvä.

Stressi oireilee kehossa

Jos Kjell ei saa stressiä kitkettyä, se voi kääntyä ahdistukseksi ja apatiaksi ja oireilla myös kehossa.

– Joskus saan vatsakipuja ja toisinaan myös lihaskipuja. Mutta jos näin käy, pitää olla itselleen armollinen. Itsesyytökset johtavat helposti siihen, että huono kierre vain syvenee.

Joulustressiä Kjell Westö ei enää pode. Toista oli silloin, kun lapset olivat pieniä – silloin stressi oli tuttu seuralainen.

– Joulun kulutusluonteeseen kuului, että lahjojen kuului olla juuri oikeanlaiset. Nyt ei ole sellaista. Olen oppinut, että jos täydellistä lahjaa ei löydy, sen voi yrittää korvata lämmöllä ja läsnäololla. Jos joulustressi kuitenkin iskee, takuuvarma keino irtaantua siitä on kuunnella gospelia, vaikken olekaan uskovainen. Esimerkiksi Mahalia Jacksonin tai Elvis Presleyn joulugospelit suojaavat stressiltä.

Kjell Westön vinkit stressaaviin tilanteisiin

  1. Liiku. Kuntoilu on tehokas rentouttaja ja stressinpoistaja. En lähde vuorokautta pitemmälle matkalle ilman lenkki- tai salivaatteita. Toinen hyvä keino on livahtaa elokuviin ihan ex tempore, mielellään sateisena iltana. Yritän myös ehtiä soittaa kitaraa ainakin hetken ajan joka päivä. Se rentouttaa kummasti.
  2. Ota päiväunet. Löysin voimanokoset viitisentoista vuotta sitten. Ne virkistävät kummasti ja saavat aivot toimimaan hyvin. Mutta nokosten on oltava tarpeeksi lyhyet. 10–12 minuuttia on optimini, 15 minuuttia jo riskirajoilla. Nuorempana, kun oli univelkaa, saatoin nukkua liikaa. Sen seurauksena tylsistyin loppupäiväksi.
  3. Opettele stressinhallintaa. Yksi niksi esimerkiksi työstressin kitkemiseen on tämä: Nouki yksi tehtävä kerrallaan, tee se niin hyvin kuin pystyt äläkä sillä aikaa ajattele muita edessä olevia töitä. Jos käy niin, että jokin työ myöhästyy, pyydä anteeksi ja hyväksy nöyrästi se, että tässä en onnistunut.