Psykologi laati lyhyen selviämisoppaan niin potkuja pelkäävälle kuin potkut saaneelle.

Jos pelkäätkö potkuja, laadi suunnitelma

Kun odottaa, saako potkut vai ei, tunne on samantapainen kuin öisellä sivukujalla kulkiessa, vertaa psykologi Tuomo Tikkanen.

– Epävarmuus saa autonomisen hermoston reagoimaan. Tulee psykosomaattisia oireita, kuten ahdistuneisuutta, päänsärkyä, vatsakipua, unettomuutta. Näitä kehon reaktioita ei pysty hallitsemaan, eikä niitä voi järkeillä pois.

Uhan alla eläessä tunteet voivat ailahdella lamaannuksesta tyrmistykseen, surusta raivoon. Joku tuntee itsensä hylätyksi tavalla, jolle ei ole sanoja. Irtisanomisuhka voi tuntua itseen kohdistuvalta loukkaukselta, vaikka tietäisi, ettei siinä ole mitään henkilökohtaista.

Rajut tunteet ovat tarkoituksenmukaisia mahdollista iskua odotettaessa. Hälytystilassa oleminen on keholle kuitenkin uuvuttavaa. Silti jotkut pystyvät luottavaiseen tyyneyteen ja murehtivat vasta sitten, jos tosiaan käy huonosti. Tällaista asennetta voi opetellakin, mutta yleisin reaktio on kuitenkin ahdistuneisuus.

– Sitä ei kannata yrittää tukahduttaa tai selittää pois, Tikkanen neuvoo.
Paha olo lieventyy, jos sen aiheuttajaa jäsentää: jos toteutuu vaihtoehto A, toimin näin, jos taas vaihtoehto B, toimin noin.

Epävarmuuden aikoina jokainen meistä tarvitsee tavallista enemmän muiden tukea. Jos tuntee tarvitsevansa lääkärin tai vaikkapa psykologin apua, siihen kannattaa turvautua.

– Ei ole syytä ajatella, että on prakaamassa vaikeuksien alla. Esimerkiksi unettomuudesta ei kannata ruveta kärsimään, vaan kysyä lääkäriltä, miten sitä olisi viisainta hoitaa.

Jos sait potkut, pidä kiinni arjesta

Kun saa potkut, voi tuntua kummalta, että ahdistus vähenee. Sille on kuitenkin selitys.

– Kun epävarmuus loppuu, herää tulevaisuuden turvaamisen tarve. Mielessä alkaa syntyä suunnitelmia: ”Jumankauta, jouduin ulos. Nyt pitää alkaa äkkiä hakea uutta työtä.”

Näin toimii varsinkin nuorehkon, mahdollisuuksiinsa uskovan ihmisen mieli. Yli viisikymppisten kohtaloa Tuomo Tikkanen kuitenkin suree. Kun työ menee, uutta voi olla todella vaikea saada ja eläkeikään on vielä vuosia.

Kaikkia työnsä menettäneitä hän kuitenkin neuvoo periaatteessa samoin.
Pidä huolta siitä, että arjen rakenne säilyy. Kun yhtäkkiä ei tarvitsekaan lähteä minnekään, ei saisi mennä kahta viikkoa maatessa. Huolehdi siis siitä, että lähdet joka päivä jonnekin tekemään jotain mielekästä. Harrasta liikuntaa, syö ruoka-aikoina. Älä päästä itseäsi putoamaan tyhjään aukkoon.

Tee toimintasuunnitelma, ota yhteyttä työttömyyskassaan, ammattiliittoosi, mahdollisiin verkostoihin, joiden kautta töitä voisi saada. Tee aikataulu näille toimille. Älä hukuta iltaisin murheita juomiseen, äläkä valvo öitä. Tee suunnitelma myös sille ehkä pitkällekin ajalle, joka kuluu uutta työpaikkaa tai asioiden muuta järjestymistä odotellessa. Mieti mitä sinun täytyy, voit ja haluat tehdä. Et voi tehdä enempää kuin parhaasi.

Pyri puheisiin ihmisten kanssa, kerro vaikeista tunteistasi. Elämässäsi on stressitilanne, turvaudu nytkin asiantuntijan apuun, jos se tuntuu tarpeelliselta.

Asiantuntija Tuomo Tikkanen, psykologi, Psykologiliitto

Lue lisää Irtisanominen: katastrofi vai onnenpotku?

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.