Kriisin jälkeen iskee alakulo. Auttaako myönteinen ajattelu? Voiko olotila kääntyä masennukseksi? Entä miksi arjen rutiinit ovatkin hyvä asia?

Pertti ja Martti ovat jääneet työttömiksi. Irtisanominen ahdistaa kumpaakin, mutta toisin kuin Pertillä, Martin alakulo tuntuu tulleen jäädäkseen ja ahdistus sen kun kasvaa. Martti koettaa lievittää pahaa oloaan alkoholilla, eikä hän halua puhua tuntemuksistaan kenellekään. Martti eristäytyy ja häpeää yksinään - paha olo jumittuu osaksi Martin arkea.

Pertti ottaa työttömyyteen alusta lähtien hieman erilaisen näkökulman. Hän käy toki samat tuntemukset läpi kuin Marttikin, mutta Pertti alkaa melko pian suunnitella tulevaisuuttaan ja etsiä uutta työtä. Alavireisenä ja surevanakin hän jatkaa mieluisien harrastustensa parissa, vaikka ne eivät häntä tässä elämäntilanteessa isommin lohdutakaan.

Ja mikä tärkeintä, Pertti puhuu pahasta olostaan läheisilleen ja hyvälle ystävälleen. Pertti ymmärtää, ettei irtisanominen ole henkilökohtaisen häpeän paikka, eikä hän tunne Martin tapaan sisimmässään kaikenkattavaa kelpaamattomuutta.

- Pertti on kenties luonnostaan selviytyjätyyppiä, mutta ei välttämättä. Jokaiselle tulee vastaan elämänkriisejä, joista selviytyminen riippuu pitkälti oppimistamme keinoista selviytyä. Murehtiminen ja vatvominen kuuluvat asiaan, mutta eivät kuukausikaupalla ja niin, että syyllistäisimme kriiseissä itseämme, sanoo psykologi ja psykoterapeutti Arto Pietikäinen.

Kriiseissäkin on eroja

Vakavimmat kriisit aiheutuvat traumoista, kuten läheisen ihmisen väkivaltaisesta kuolemasta tai itsemurhasta, onnettomuuteen joutumisesta tai raiskauksesta. Elämänkriiseissä on kyse traumaattisia kriisejä astetta lievemmistä vastoinkäymisistä, vaikka vaikea avioero tai työttömäksi jääminen satuttaa kokijaansa usein pitkään ja pahasti.

- Sitten on vielä kehityskriisejä, joista murrosikä lienee tunnetuin, Pietikäinen kertoo.

Psykologiassa on tutkittu paljon sitä, mitkä tekijät vaikuttavat kriisistä selviytymiseen. Yksilölliset erot ovat huomattavia: jos tutkisimme tarkemmin Pertin ja Martin tapauksia, huomaisimme, että miesten reaktioissa irtisanomisiin on osin kyse myös heidän elämäntilanteistaan.

- Toisella voi olla taloudellisesti asiat kunnossa, toinen on puilla paljailla. Toisella on vaimo ja ystäviä, toinen on yksin. Toisella on taustalla aiempia masennusjaksoja, mutta toinen on mieleltään tasaisempi.

Kummankin irtisanotun on pahan olonsa mustimmassa vaiheessa luultavasti vaikea uskoa, että kriisin voi lopulta kääntää edukseen. Arto Pietikäinen muistuttaa, että jokainen kokemamme kriisi varustaa meitä tulevien vastoinkäymisten varalle, jos vain olemme malttaneet surra aiempia menetyksiämme rauhassa, tunnustaneet itsellemme ja läheiselle kurjat tuntemuksemme ja katsoneet ahdistuksen lievityttyä elämässä eteenpäin.

- Kun Pertti, ja toivottavasti Marttikin, ajan oloon työllistyy uudelleen, läpikäyty työttömyyskriisi näyttäytyy heille jo voimavarana. Kokemukset siitä, että minä selvisin, vahvistavat heidän selviytymisstrategioitaan eikä seuraavaa kriisiä tai traumaa ole niin vaikea kestää.

Alakuloa vai masennusta?

Mutta missä vaiheessa kriisin mukanaan tuoma paha olo kääntyy masennukseksi? Missä kulkee normaalin suremisen ja hälyttävän alakulon raja?

- Siinä, kun vetämättömyys, ankea olo ja surullinen mieli ovat kestäneet pari, kolme kuukautta, eikä vointi ole helpottanut. Samoin on syytä huolestua, jos tuossa ajassa mikään ei edelleenkään huvita tai iloa tuottaneet asiat tuntuvat kadonneen kuin harmaaseen sumuun.

Jos siis alakulo tulee jäädäkseen, matalapaine on kääntynyt masennukseksi.
- Masentua voi kuka tahansa, mutta herkemmässä riskissä on Martin tapainen eristäytyvä ja aiempia masennuskausia läpikäynyt persoona, kuvaa Pietikäinen.

Kun masennukseen sitten havahtuu, on potilaalla puhti jo tyystin kadoksissa. Harrastukset ovat jääneet, kontaktit kavereihin, lähimpiinkin, supistuneet tai kuihtuneet pois. Sellaiset arjen askareet, jotka ennen on tehnyt melkeinpä huomaamattaan, tuntuvat nyt ikäviltä ja työläiltä.

- Silloin kannattaa sopia itsensä kanssa, että panenpa vähän puhtia pesään. Käyttäytymisen aktivoiminen lisää todetusti ja parhaiten lievästi masentuneen hyvinvointia ja ehkäisee masennusta vakavoitumasta. Toinen ihminen ei voi tokaista masentuneelle, että otapa itseäsi nyt niskasta kiinni, mutta masentunut itse voi kannustaa itseään liikkeelle.

Lempeä ote synkkiin ajatuksiin

Suurista ei tarvitse aloittaa. Masennuksen suosta noustaan psykoterapeutin mukaan pienin askelin, arjen tavallisia tekemisiä toteuttamalla ja rutiinihommia hoitamalla.

- Masentunut jää helposti sohvan syliin tuijottamaan telkkaria, murehtii murehtimistaan ja moni yrittää nostaa mielialaansa alkoholilla. Nämä keinot ovat tuhannesti koeteltuja tapoja lievittää masennusta, mutta yhtä usein huonoksi havaittuja. Yksinäisyys ja hermolepokaan eivät pidemmän päälle voitele alakuloista mieltä, vaan muiden ihmisten seurassa ja aktiivisuuden kohentuessa vointi alkaa kohota.

Synkkiin ja negatiivisiin ajatuksiin masentuneen kannattaa suhtautua kuin mihin tahansa liioitteleviin ja yksipuolisiin väitteisiin, jotka eivät ole kovin osuvia. Pietikäinen kehottaa masentunutta ottamaan itseinhoiset ja soimaavat ajatukset pelkkinä ajatuksina, ei faktoina.

- Ei pidä heittäytyä tekopositiiviseksi saati kieltää olotilaansa, mutta hitusen kriittinen kannattaa synkille mielikuvilleen olla. Kielteisten ajatusten ja murehtimisen kehä täytyy saada poikki, jotta toipuminen voi alkaa. Lievässä masennuksessa itsensä helliminen ja hyvää mieltä tuottavien juttujen tekeminen palkitsee, Pietikäinen lupaa.

Uskalla sanoa ääneen

Itsetutkiskeluitta yksikään masentunut ei lamastaan irrottaudu. Masentuneen on välttämätöntä kysyä itseltään, mistä masennukseni johtuu, mitä se minulle kertoo. Teenkö työtä, jota en haluaisi tehdä, elänkö parisuhteessa, jossa en oikeasti haluaisi olla tai onko menneisyydessäni ikäviä asioita, jotka olen haudannut käsittelemättöminä mieleni perukoille?

- Viimeistään masentuneena ihminen joutuu vastatuksin sellaisten juttujen kanssa, jotka hänen olisi ratkottava, jotta elämässä pääsisi eteenpäin. Ja jos omat voimat eivät riitä, keskusteluapua kannattaa ehdottomasti hakea.

Psykiatri ja psykoterapeutti Matti Huttunen muistuttaa, ettei lievä masennus ole suinkaan aina merkki mielen sairaudesta. Masennukseen viittaava pidempikestoinen alakulo ja lamaantuminen ovat ihmisen luontaisia keinoja sopeutua elämänkulkua uhkaaviin tilanteisiin.

- Alakulo viestittää kanssaihmisille avun ja turvan tarvetta. Kyyneleet ja lievä depressiivisyys herättävät useimmissa ihmisissä myötätuntoa ja halua huolehtia murehtivasta. Jos apua ja tukea ei saa, ihminen voi masentua syvemmin. Samoin käy, jos masentunut ei kykene tuntemaan hätää ja ilmaisemaan avuntarvettaan, hän sanoo.

Tavoitteet tasapainoon

Sosiaalinen vetäytyminen auttaa ensi alkuun luopumaan liian epärealistisista päämääristä. Kun kohtaamme vastustusta ja esteitä, muutumme aggressiivisemmiksi, mutta kun tavoitteemme osoittautuvat selkeästi toivottomiksi, muutumme kiukustuneesta alavireisiksi.

- Lievä masennus heijastaa sopeutumista tilanteeseen, jossa emme voi saavuttaa päämääriämme. Ohimenevä masennus estää vakavan masennuksen kehittymisen ja saamme sen vuoksi voimia keskittyä tavoitteisiin, jotka ovat ulottuvillamme, psykiatri sanoo.

Pysähtyminen ja lepo ovat Huttusen mukaan viisaita ratkaisuja elämän karikoissa, mutta täydellinen eristyneisyys pahentaa ja pitkittää huonoa oloa.

- Sairauslomaa voi toki hakea joksikin aikaa, mutta kuukausien pituinen poissaolo töistä tutkitusti usein vain lisää masennusta. Ihminen on sosiaalinen olento ja me tarvitsemme toistemme seuraa.

Masentuneen omaisia ja tuttavia psykiatri muistuttaa siitä, että masentunut kokee muiden silmissä olevansa huono ja kelpaamaton. Masentunut ei pysty aidosti vastaamaan toisen ihmisen iloon, eikä näe omassa tulevaisuudessaan paljonkaan toivoa tai mieltä.

- Masentunut voi vaikuttaa ärtyisältä, mutta oikeasti hän on häpeissään olostaan, eikä tarkoita loukata. Hän pelkää tulevansa torjutuksi ja pilkatuksi ja jäävänsä yksin. Hänellä voi olla keskittymis- ja muistivaikeuksia ja saattaa olla, ettei hän seuraavan kerran muista mistä kaverin kanssa viimeksi puhuttiin.

Huttunen kertoo kauniin vertauksen haavoittuneesta eläimestä, joka masentuneen tavoin haluaa aluksi piiloon, nuolemaan yksin haavojaan. Mutta kun laumatoverit saapuvat illan hämärissä saalistusmatkaltaan ja hiipivät haavoittuneen vierelle, loukkaantunut ilahtuu ja on kiitollinen.

- Siksi masentuneellekin on elintärkeää saada tuntea olevansa tärkeä paremmin voiville lajikumppaneilleen. Puhelinsoitto, tekstiviesti tai ystävän pyyntö saada masentuneelta pientä apua on kuin lääkettä depressoituneelle mielelle.

Lue lisää
Auttaako psykoterapia masennukseen?
Mielialalääkkeet auttavat masennukseen

Tunnista lievä masennus

  • Kuukausia jatkunutta alakuloa, vetäytyvyyttä ja passiivisuutta, surullisuutta ja ilottomuutta, huonommuuden tunteita ja jopa itsetuhoisia ajatuksia.
  • Kiinnostus entisiä mielihyvää tuottaneita asioita kohtaan katoaa ja ympäristön tapahtumat menettävät merkityksensä.
  • Ulkonäöstä ja hygieniasta huolehtiminen vähenee.
  • Mitä useampia oireita, sitä vakavampi masennus. Elleivät omat konstit, kuten liikunta ja ystävien kanssa keskustelu, riitä, kannattaa kääntyä lääkärin tai psykoterapeutin puoleen. Vakavamman masennuksen hoitokeinoja ovat muun muassa aivojen välittäjäaineita, kuten serotoniinin, takaisinottoa hermosoluun estävä masennuslääkitys ja keskusteluterapia

Auttaako positiivinen ajattelu?

  • Positiivinen ajattelu perusarjessa on hyvästä. Silloin, kun ihmisellä ei ole elämässään isompia stressinaiheita tai kriisejä, pieni tsemppaus ja itsensä kannustus toimii hyvin.
  • Kriisin tai trauman pahimmassa vaiheessa positiivisesta ajattelusta ei ole hyötyä vaan enemmänkin vahinkoa. Toipumiselle tekee hallaa, jos sitkeästi yrittää väittää itselleen, että ei tässä ole mitään surtavaa tai en minä pelkää. Pärjäämispakko on kriisin surutyövaiheessa yhtä lailla pakoa raskaista tuntemuksista kuin esimerkiksi liiallinen alkoholin käyttö.
  • Positiivisen ajattelun ansaan joutunut jumittuu ja ahdistuu. Ikävät ajatukset hyökkäävät esiin pitkienkin aikojen päästä. Menetyksen tuottaman surun ja pettymyksen voi haudata mielen perukoille, mutta ei pysyvästi. Seuraava kriisi voi laukaista helpommin masennuksen, jos ei ole uskaltanut myöntää aiemmassa kriisissä pelänneensä ja murehtineensa.
  • Kriisissä pitäisi puhua tuntemuksistaan jollekulle, vaikkapa ystävälle tai omaiselle.
Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.