Moni tuore äiti toivoo vertaistukea muilta vanhemmilta – mutta mistä apua voisi löytää? Kairi sai uuden ystävän äitimentori Laurasta. Riinan tärkein tukipilari on oma äiti.

Riina 27, istuu kerros­talokaksionsa pienen keittiönpöydän ää-ressä. Selän takana, tiskipöydän luona, häärii Riinan äiti Arja.

– Eivätkös asiat muutenkin mene meillä niin, että minä olen mukana takapiruna, Arja sanoo ja naurahtaa.

Asiat ovat menneet juuri niin. Riinalle tärkein tuki läpi raskauden ja pikkulapsiajan on ollut oma äiti.

Riina ja hänen poikansa Riiko, 3, sekä äitinsä Arja asuvat vierekkäisissä kerrostaloissa, muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan. Mikäli arkkitehti olisi pannut talot vastakkain, ikkunoista voisi katsella suoraan toisen kotiin.

Nykyisin Riina soittaa Arjalle vähintään joka toinen tai kolmas päivä. Arjalla on aikaa vastata, sillä hän on eläkkeellä. Naapurista pääsee nopeasti apuun: mukaan kauppaan, tilapäiseksi lapsenhoitajaksi tai vain seuraksi.

Tärkeintä Riinalle on kuitenkin ollut äidin henkinen tuki. Riina on yksinhuoltaja ja elää Riikon kanssa kaksin. Kotona ei ole toista aikuista, jolta kysyä näkemyksiä.

Kun Riiko oli puolitoista, Riina päätti muuttaa lähemmäs äitiä ja päätyi viereiseen taloon.

– Päätin muuttaa, kun soittelimme muutenkin niin usein.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Väsyneenä arki kaatui päälle

Tämä lapsi nukkuu repaleisia unia. Se selvisi Riinalle heti synnytyslaitoksella. Pieni heräili itkemään ainakin kerran tunnissa, eivätkä unet olleet parantuneet vielä yksivuotissynttäreihinkään mennessä.

– Kun en saanut nukuttua, tuntui siltä, että asiat ja arki kaatuvat päälle, Riina muistelee.

Pahinta ei silti ollut väsymys – vaan epävarmuus. Oli mahdotonta tietää, mikä pienen unta häiritsi.

Oliko itkuisuus merkki temperamentista, tahtoiästä vai fyysisestä vaivasta?

– Vaikka olin jo lopettanut imettämisen, lapsi huusi edelleen yöllä ja pyysi vettä, ruokaa ja syliä. En tiennyt, teenkö hänen kehitykselleen karhunpalveluksen, jos ryhdyn passaamaan. Riina sanoo.

Oma väsymys vaikeutti päätöksentekoa.

”Äidin tuki on saanut minut luottamaan enemmän omiin vaistoihini.”

Onneksi äiti oli saatavilla. Kyläilyt puolin ja toisin saattoivat kestää parikin viikkoa putkeen. Aina, kun nähtiin, Riinalla on valmiina koko joukko kysymyksiä. Entä, jos kyse olisi tahtomisesta ja rajojen kokeilusta? Mutta jos vesi ja ruoka helpottaisivatkin lapsen oloa?

Äiti kehotti vastaamaan lapsen tarpeisiin vuorokaudenajasta riippumatta.

– Äiti korosti, että lapselle ensiarvoisen tärkeää on aikuisen reagointi hänen hätäänsä, vaikken keksikään itkulle syytä.

Neuvoon luottaminen kannatti. Kun lapsi oli täyttänyt kaksi, lastenlääkäri teki tutkimusten päätteeksi diagnoosin refluksista.

– Riina opettelee lapsenlukutaitoa, ja tiukoissa paikoissa minä joskus vähän tulkkaan. En mielelläni anna suoria vastauksia. Ne vastaukset ovat Riinassa itsessään. Asian puimista voin avustaa, Arja tiivistää.

Äidin avulla itseluottamus vanhempana on vahvistunut, Riina kertoo.

– Hänen tukensa on saanut minut luottamaan enemmän omiin vaistoihini.

 

Jaettua arkea jaksaa paremmin

Vastaavaa tukea kaipaisi moni muukin tuore vanhempi. Kun Väestöliitto kysyi kymmenen vuotta sitten äitien kielletyistä tunteista, monessa vastauksessa nousi esiin erityisesti yksinäisyyden kokemus.

Tukijoukkojen kolmen kärjen muodostavat puoliso, neuvola ja ystävät, kertoo psykoterapeutti ja perhetutkimuksen dosentti Mirjam Kalland.

Puolisolta odotetaan ymmärrystä ja lohdutusta, ystäviltä arjen ja kokemusten jakamista. Tämä selvisi Kallandin parhaillaan valmistelemassa tutkimuksessa, johon vastasi tuhat suomalaista vanhempaa ympäri maata.

Jos ystävät puuttuvat, avuksi tarjoutuvat erilaiset palvelut, joita usea onneksi rohkenee käyttää.

– Moni tutkimukseemme vastannut kertoi kokevansa perhekahviloista ja muista palveluista saamansa tuen niin tärkeäksi, ettei esimerkiksi masennukseen tarvinnut enää hakea ammatillista apua. Vertaistuki oli riittänyt.

Puolisolta odotetaan ymmärrystä ja lohdutusta, ystäviltä arjen ja kokemusten jakamista.

Ystävien jälkeen tärkein tuki on oma lapsuudenperhe, eli useimmiten omat vanhemmat ja sisarukset.

Aiemmasta tutkimuksesta tiedetään, että jos kaikki energia kuluu yksinäisyydestä ja muista murheista selviytymiseen, voi olla vaikea jaksaa toimia lapsen tukena. Tukiverkostojen puute saattaa siis vaikuttaa vanhemmuuteen.

Myös Mirjam Kallandin mukaan muilta saatu tuki vaikuttaa nimenomaan pystyvyyden tunteeseen, eli käsitykseen omista voimavaroista vanhempana.

Vanhemmaksi kasvetaan kahta reittiä, Kalland selittää. Raskausaikana tulevat vanhemmat pohtivat, miten omat vanhemmat ovat toimineet ja millaiseksi vanhemmaksi tahtovat itse tulla.

– Toisaalta vanhemmuuteen opitaan myös havainnoimalla sitä, miten muut toimivat. Toisilta oppiminen on siis tärkeä osa vanhemmaksi kasvamista.

Tukijoukot turhan kaukana

Väsymys alkoi vasta, kun imetys päättyi. Puolisen vuotta Kairi, 37, heräili puolentoista tai kahden tunnin välein syöttämään tytärtään Emiliaa. Kiitos hormonien, energiaa tuntui kuitenkin riittävän.

Nykyään vuoden vanha Emilia on Kairin ja hänen puolisonsa esikoinen. Kairi ei ollut etukäteen arvannut, että imetyksen lopettaminen tuntuisi niin suurelta muutokselta. Yhtäkkiä piti keksiä uudet keinot lapsen lohduttamiseen ja nukuttamiseen.

Samaan syssyyn alkoi oma väsymys. Valvomishormonien cocktail oli ilmeisesti nautittu loppuun.

– Mietin, mistä voisin saada tukea uuteen tilanteeseen, Kairi kertoo.

Virossa kasvanut Kairi muutti Suomeen kahdeksan vuotta sitten. Sairaanhoitajana työskentelevällä Kairilla on töissä työkaverit ja kotona puoliso. Tukiverkko tuntui kuitenkin kaipaavan vielä yhtä lenkkiä.

Äiti- tai isämentori on koulutettu vapaaehtoinen, joka toimii toisen vanhemman henkisenä tukea.

Miten yövalvomisesta selviää ilman imetyksen mahdollisuutta? Entä kuinka uhmakohtauksiin on viisasta suhtautua? Onko kaksivuotiaan jäähy ok vai ei? Esimerkiksi tällaisia kysymyksiä Kairin mieleen on kertynyt oman lapsen kasvun myötä.

– Valitettavasti minulla ei ole äitiä. Anoppi asuu Lapissa. Siskollani ja vanhoilla kavereillani on lapsia, mutta he asuvat Virossa, Kairi kertoo.

Facebookissa silmiin osui HelsinkiMission, sosiaalialan järjestön, mainos mentoritoiminnasta. Äiti- tai isämentori on järjestön kouluttama vapaaehtoinen, joka toimii toisen vanhemman henkisenä tukea. Kairi soitti järjestöön ja pyysi mentoria.

Tärkein toive oli, että mentorilla olisi saman ikäinen lapsi kuin omassa perheessä.

Saako lapsen laittaa jäähylle?

Parin viikon päästä Kairin puhelin soi. Mentori oli löytynyt: Laurasta, 27, tuli Kairin tukihenkilö. Toive ikäerosta täyttyi juuri eikä melkein: Lauran Ainalla ja Kairin Emilialla on ikäeroa neljä päivää.

Kun Kairi ja Laura tapasivat ensi kerran, Kairi ei ollut koskaan käynyt lapsen kanssa leikkipuistossa.

– Minä tavallaan tutustutin Kairin ja Emilian puistojen maailmaan, Laura sanoo ja naurahtaa.

Vauva-arjen rytmi oli saanut Kairin vetäytymään omaan kuplaansa. Moneen muuhun pikkuiseen verrattuna Emilia heräsi aamuisin myöhään, kahdeksalta tai puoli yhdeksältä. Kun aamutoimet oli saatu hoidettua, aamupäivän vauvakerhot ja puistokokoontumiset alkoivat jo olla ohi.

– Kyllä, olin niihin aikoihin yksinäinen, Kairi sanoo.

Kaikki kaverit olivat Virossa, puhelimen tai viestiyhteyden päässä. Kairi olisi halunnut jutella jonkun kanssa kasvokkain.

Vauva-arjen rytmi oli saanut Kairin vetäytymään omaan kuplaansa.

Lauran kanssa juttu on luistanut. Kairi arvostaa erityisesti sitä, että Laura on kertonut mielipiteitään eri asioista. Laura on koulutukseltaan lastentarhanopettaja ja osaa siksi luovia kasvatusnäkemysten viidakossa, Kairi perustelee.

Vastikään Kairi esimerkiksi kyseli Lauralta, mitä kaksivuotiaan jäähypenkistä pitäisi ajatella.

– En tiennyt, onko jäähyn hyötyjä ja haittoja tutkittu ja mihin on päädytty, Kairi sanoo.

Vaikkei kaikesta tietäisikään kaikkea, jokaisen vanhemman on tehtävä päivittäin lukuisia valintoja. Valitseminen voi osoittautua vaikeaksi vaikkapa silloin, jos omasta lapsuudesta tutut keinot eivät tule kysymykseen. Kairi kasvoi neuvostoaikaisessa Virossa. Omassa päiväkodissa oli komero, johon huonosti käyttäytyneet tenavat pantiin miettimään tekosiaan.

Vanhanaikaisia kasvatusmenetelmiä oman perheen arkeen? Ei kiitos.

– Välillä tunnen olevani ihan hukassa eri vaihtoehtojen keskellä. Jos on yöllä valvonut, on varsinkin hukassa. Silloin on ihanaa, että elämässä on ihminen, joka voi kertoa omista näkemyksistään.

Jos äiti selviää, lapsikin selviää

Synnytyksessä äiti Arja täytti Riinan vesipullon kerta toisensa jälkeen. Uudelleen ja uudelleen. Äiti oli mukana koko 32 tuntia kestäneen urakan ajan.

Ponnistaa Riina tahtoi jakkaralla. Äiti istui selän takana keinutuolissa ja kannatteli tytärtä kainaloista. Kun Riiko viimein syntyi, Riina ajatteli, että äidin täytyi olla yhtä poikki kuin hänenkin.

Raskausaikana Riina ei kierrellyt kaupoissa hypistelemässä vauvanvaatteita. Tulevan vauva-arjen sijasta mieli pohti kehon tuntemuksia.

”Olen aina ajatellut niin, että jos äiti selviää, lapsikin selviää. Ja äiti selviää nimenomaan toisten naisten tuella.”

Vatsalihasten kipu ja vauvan liikkeet. Niistä Riina puheli Arjalle.

– Äidin antama henkinen tuki raskauden aikana perustui minun mielessäni siihen, että äidilläkin on kokemusta ensimmäisen lapsen saamisesta yksin, parisuhteen ulkopuolella, Riina sanoo.

Riina on Arjan viidestä lapsesta keskimmäinen.

– Vanhinta tytärtä odotin yksin. Minulla on tunne, että meidän perheemme elämänkatsomus on aika matriarkaalinen (eli äidin johtama), Arja sanoo.

– Olen aina ajatellut niin, että jos äiti selviää, lapsikin selviää. Ja äiti selviää nimenomaan toisten naisten tuella.

Kuunteleminen riittää

Vanhemmuus on laumajuttu, vahvistaa perhetutkimuksen dosentti Mirjam Kalland. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, ei etenkään silloin, kun perheessä on pieni vauva.

Eräässä seminaarissa Kalland johdatteli yleisön ajatusleikin äärelle. Hän kysyi, kumpi on ahdistavampi mielikuva: yksi itkevä vauva ja vanhempi – vai samassa tilassa kymmenen itkevää vauvaa ja kymmenen vanhempaa?

Ajatus kymmenestä parkuvasta pienokaisesta herätti lähinnä hilpeyttä, Kalland kertoo.

– Kun ympärillä on muita, toisiin on mahdollista tukeutua ja kysyä mielipiteitä siitäkin, mikähän omaa lasta mahtaa vaivata. Vanhemmuus on laumajuttu.

Riina mietti, onko hänessä vikaa, kun arki tuntuu paikoin pelkältä tuskalta. Eikö pikkulapsiajasta pitäisi osata nauttia?

Tukihenkilön ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä kuin itse. Riittää, että toinen kuuntelee. Taannoisessa jäähykeskustelussa Kairikin kyseli Lauralta rohkeasti miksi-kysymyksen toisensa perään.

– Kairi kyseenalaisti ja halusi kuulla lisää, Laura kertoo.

Yhdessä päädyttiin siihen, ettei ole yhtä tapaa kasvattaa.

Ylöstenkin perheessä on oltu eri linjoilla lapsen rajoittamisesta.

– Olen kysynyt äidiltä, miten toimia vaikkapa pukiessa, jos lapsi juoksee tilanteesta jatkuvasti pois, Riina kertoo.

Jos muu ei auta ja lähteä pitää, Riina pitää lapsesta kiinni ja vetää tälle sukkelasti vaatteet päälle. Ratkaisu kuulostaa Arjasta hyvältä. Hänen mielestään lapselle voi panna tiukatkin rajat, kunhan asian perustelee pienelle.

– Minua itseäni se on arveluttanut, kun kyseessä on kuitenkin voimakeino, Riina miettii.

Riitaa heille ei ole kasvatusasioista tullut. Varsinaisten neuvojen sijaan tuessa onkin kysymys jostain ihan muusta: hyväksytyksi tulemisesta.

Lapsen pahimpien uniongelmien aikoihin Riina mietti, onko hänessä vikaa, kun arki tuntuu paikoin pelkältä tuskalta. Päälle tuli syyllisyys: eikö pikkulapsiajasta pitäisi osata nauttia?

– Juuri äidin avulla olen ymmärtänyt, että on ok tuntea myös syyllisyyttä ja muita kielteisiksi luokiteltuja tunteita.

Riinan kaveripiirissä muita vanhempia on vain vähän. Joskus Riina on kysellyt näkemyksiä somen vanhemmuusryhmissä. Mutta äidin apu paras apu. Äidille voi paljastaa vaikeita tunteita vapaammin kuin tuntemattomille netissä.

– Tiedän, että voin kertoa asiani suoraan pelkäämättä, että hän tuomitsee, Riina sanoo.

– Ei ole hyviä ja huonoja äitejä, on vain erilaisia äitejä, Arja vastaa nyt, ja juuri niin hän sanoo Riinallekin tiukan paikan tullen.

Arjalla on tärkeä periaate: antaa Riina-tyttären elää omaa elämäänsä. Siksi mummo ei turhia soittele. Ei hänen tarvitsekaan. Riina soittaa usein – ja yhteyttä ottaa myös Riiko-poika.

– Jos olemme vaikka ulkoilemassa, tajuan välillä, että olemmekin kävelleet mummon parvekkeen alle, Riina kertoo.

Mummo, tule ikkunaan, poika huutaa siellä.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Teksti
Kuvat
Heli Blåfield ja Hannu Rissanen