Monet vanhemmat kokevat kohtukuoleman jälkeen vihaa, sumuisuutta ja surun tuskaa. Kuva: iStockphoto.
Monet vanhemmat kokevat kohtukuoleman jälkeen vihaa, sumuisuutta ja surun tuskaa. Kuva: iStockphoto.

Lapsen kohtukuoleman aiheuttamassa surussa tulisi olla tilaa niin toipumiseen kuin menetyksen käsittelyyn.

Hiljaisuuden salaliitto on edelleen hyvin tavallinen tapa suhtautua lapsen kuolemaan, surututkija ja pastori Juha Itkonen sanoo.

– Ajatellaan, että vanhemmat haluavat surra rauhassa, vaikka kohtukuoleman kokeneesta perheestä voi tuntua julmalta, kun kukaan ei ota yhteyttä.

Kohtukuoleman jälkeisestä surusta väitelleen Itkosen mukaan suremisessa tulee olla tilaa sekä suremiselle ja että surusta selviytymiselle. Hänen mukaansa monet vanhemmat kokivat selviytymisprosessin aikana vihaa, sumuisuutta ja surun tuskaa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Suru on aina yksilöllinen asia, mutta pahimman mahdollisen tragedian jälkeen vanhemmat eivät useinkaan halua jäädä yksin, vaan kaipaavat tukea.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos perheessä on jo muita lapsia, voi konkreettinen tuki – vaikkapa lasten kuskaaminen harrastukseen tai ruuan laittaminen – vapauttaa vanhemmille aikaa surra ja käydä läpi tapahtunutta.

Suru on aina yksilöllinen asia, mutta pahimman mahdollisen tragedian jälkeen vanhemmat eivät useinkaan halua jäädä yksin, vaan kaipaavat tukea.

Itkonen kehottaa ottamaan rohkeasti yhteyttä lapsensa menettäneisiin vanhempiin ja etenemään surevan ehdoilla: Anna surevalle tilaa, jos hän niin haluaa. Anna hänen itkeä tai puhua tai olla hiljaa, mutta tuo esiin, että olet läsnä ja valmis kuuntelemaan. On myös tärkeää, ettei lapsensa menettänyt joudu lohduttajan rooliin, vaan oma suru tapahtuneesta kannattaa puida muiden ihmisten kanssa, Itkonen neuvoo. 

– Voi vaikka kysyä suoraan, että voidaanko jutella tapahtuneesta. Jos kuolleen lapsen vanhempi on valmis puhumaan, kannattaa kysyä mahdollisimman avoimia kysymyksiä.

Jos toinen ei halua kertoa, niin lohduttajan pitää kunniottaa toivetta ja sietää hiljaisuutta, eikä täyttää sitä kertomalla vaikkapa oman isoäidin menetyksestä. Se voi tuntua surijasta kornilta.

– Lapsen kuolemaa ei myöskään pidä vähätellä sanomalla, että ei muuta kuin uutta putkeen tai että voisi tuntua vielä pahemmalta, jos lapsi olisi syntynyt elävänä ja kuollut sitten. Mikä muka voisi tuntua tämän pahemmalta, saattaa vanhempi ajatella, Itkonen kertoo.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla