Kun huono äitisuhde varjostaa – ”Päätin tehdä kaiken toisin kuin oma äitini”

Seison Kätilöopiston pihalla ja etsin puhelimeni yhteystiedoista äitini numeron. Painan vihreää luuria, ja vatsanpohjassani liitelee perhosia.

Soitan aina ensimmäisenä äidille, kun minulle tapahtuu jotain kivaa tai olen ylpeä itsestäni. Liian usein puhelut kuitenkin päättyvät pettymyksen kyyneliin. Nyt en kuitenkaan halua muistella niitä kertoja. Tähän ilouutiseen ei löytyisi mitään muttia.

Kannan kohdussani jotain sellaista, jota äitini on toivonut kaikki isosiskoni kolme raskautta. Saisin sukumme ensimmäisen tyttölapsen. Hänelle mummi voisi ostaa ranskalaisista putiikeista kauniita mekkoja, hänen tukkaansa letittää.

Luurista kuuluu kiireinen ääni.

No hei, äiti vastaa.

Äiti, arvaa mitä, me saamme tyttövauvan, kiljaisen.

Voi kuinka kiva, mutta kuinka voit olla siitä

varma, äiti tokaisee.

No en voikaan, mutta lääkäri sanoi sen näyttävän aika varmasti siltä, sanon.

Voi kuule, vaikka kuinka moni vauva on syntynyt poikana, vaikka niistä on ultrassa ennustettu tyttöjä. Ihan turha tuosta on iloita, ennen kuin sen sitten varmasti näkee. Olenko muuten kertonut, että sinuakin luultiin pojaksi, kun synnyit. Napanuora tuli sillä tavalla jalkojen välistä.

Pulssini nousee. Turhautuminen, viha ja pettymys kulkevat aaltoina läpi vartaloni.

Olen aina mitannut menestystäni sillä, onko äitini tyytyväinen minuun. Olen yrittänyt todistella opiskeluillani, työpaikoillani, poikaystävilläni ja monella muulla asialla, etten ole pettymys ja että pystyin olemaan siskoni veroinen.

Nyt kun olen raskaana, moni muisto palaa entistä vahvemmin mieleeni.

Saan elinvoimaa siitä, että äitini on tyytyväinen minuun. Silloin tuntuu kuin joku kaataisi vesipisaroita janoisen suuhuni. Harmi vain, että suurimman osan elämästäni olen ollut kuolla janoon.

Olen aina tuntenut tulleeni lapsuudessani väärin­ymmärretyksi. Nyt kun olen raskaana, moni muisto palaa entistä vahvemmin mieleeni.

Esimerkiksi tämä: perhetutuille ja sukulaisille kerrotaan uhmakohtauksesta, jonka sain kaksivuotiaana. En muista itse tapahtumaa, mutta olen kuulemma maannut tiellä ja hakannut päätäni asfalttiin. Kohtaukseni on kestänyt monta tuntia.

Vielä kun olin parikymppinen, äitini kertoili minun kuulleni, kuinka hankala lapsi olin ollut.

Miksi mietin tätä nyt?

– Varhaislapsuus on hyvin merkityksellistä aikaa identiteetille, sanoo psykologi Suvi Laru, joka vetää Väestöliiton vanhemmuustiimiä.

– Lapsi tarvitsee aikuisen, jolta hän saa turvaa, tukea ja kehuja. Jos tällainen puuttuu, sillä on vaikutusta koko elämään.

Laru kertoo, että äitiys aktivoi omat kokemukset vanhempien läsnäolosta ja hoivasta. Äidiksi tuleva alkaa automaattisesti pohtia omaa äitisuhdettaan ja vertailla, millaisia muita äitikokemuksia on olemassa. Kun tarkastelee maailmaa äitilasien läpi, oma lapsuuskin näyttäytyy aivan uudenlaisessa valossa.

Mitä pidemmälle raskauteni etenee, sitä enemmän mieleeni nousee muistoja äitini marttyyrimäisestä käytöksestä ja henkisestä sekä fyysisestäkin väkivallasta lapsuudessani. Oma lapseni vasta kasvaa vatsassani, mutta tiedän jo nyt, etten halua hänen kokevan mitään vastaavaa.

Eräänä kesäkuun aurinkoisena torstaina minusta itsestäni tulee äiti. Synnytys on pitkä, mutta kaikki sujuu hyvin. Kun pieni vaaleanpunainen mytty nostetaan rinnalleni, lämmin rakkauden aalto valtaa sydämeni.

Kun tarkastelee maailmaa äitilasien läpi, oma lapsuuskin näyttäytyy aivan uudenlaisessa valossa.

Minut yllättää kuitenkin se, että vauva-arki ei olekaan purppuranpunaisella pilvellä leijailua. Muutama viikko synnytyksen jälkeen tunnen jopa ahdistusta siitä, että pieni nyytti on niin riippuvainen minusta.

– On aivan normaalia, että äitiys ei tuo heti täydellistä onnen tunnetta. Vanhemmuuteen voi varautua, mutta koskaan ei voi tietää täysin, mitä se tuo tullessaan, Laru sanoo.

Hän korostaa, että itselleen kannattaa antaa aikaa ja suhtautua hyväksyen erilaisiin tunteisiinsa. Niistä on hyvä myös puhua neuvolassa.

Pikku hiljaa elämä alkaa soljua eteenpäin, mutta havahduin usein ristiriitaan. En halua toimia kuin oma äitini mutta toimin kuitenkin, niin hyvässä kuin pahassa.

Annamme lapsellemme toiseksi nimeksi äitini nimen, ostan hänelle ranskalaisia kukkamekkoja, menemme vauvakahveille äitini lempikahvilaan ja muutamme jopa äitini ihannoimaan taloon.

Tulee kolmivuotisuhma, ja saan itseni kiinni huutamasta tyttärelleni eteisessä. Lapsi on riisunut hänelle juuri pukemani vaatteet, ja suuttuneena uhkaan jättää hänet kotiin. Sanon muitakin kamalia asioita, kuten että lukitsen hänet parvekkeelle.

Miksi muutun äidikseni omassa kodissani?

Kun tilanne on ohi, tajuan, että tein väärin ja pyydän anteeksi. Siinä sentään on iso ero lapsuudenkotiimme, lohduttaudun. Mutta miksi muutun äidikseni omassa kodissani?

– Usein monistamme lapsuudesta oppimaamme mallia, koska se on ainoa malli, joka meillä on, Laru selittää.

Hyvä uutinen kuitenkin on, että kun tiedostaa käyttäytymisensä, sitä voi myös muuttaa.

Äitiydessä saattaa monistaa omassa lapsuudessaan oppimaansa mallia, koska se on ainoa malli.

Kerran äitini sattuu tulemaan meille tyttäreni pahimman uhmakohtauksen aikaan. Tuskanhiki valuu ohimoillani, koska meidän pitäisi jo päästä lähtemään ovesta ulos. Lapseni kuitenkin karjuu punaisena ja hakkaa päätään lattiaan. Sen sijaan, että äitini auttaisi, hän alkaa nauraa ivalliseen sävyyn.

Vihdoinkin tiedät, millaista minulla on koko lapsuutesi ollut, hän sanoo vahingoniloisena.

Tuntuu kuin joku puukottaisi minua selkään. Miksi oma äitini on näin ilkeä? Ja mikä pahinta, entä jos minusta tulee samanlainen.

Kun esikoiseni on kolme vuotta, saamme toisen lapsen. Hänkin on tyttö. Nyt minulla on kaksi tyttöä, aivan kuten lapsuudenperheessänikin oli. Se on itse asiassa aika pelottavaa. Juuri tämä asetelma ajoi minut aikanaan altavastaajan asemaan.

Sen sijaan, että äitini auttaisi, hän alkaa nauraa ivalliseen sävyyn.

Meiltä odotettiin siskoni kanssa samoja asioita, vaikka olimme monessa asiassa hyvin erilaisia. Siskoni oli äitini mielestä hyvä ja minä huono, koska en mennyt samaan muottiin.

Kahden tyttären äitinä tajuan, miten suuri merkitys vanhempien hyväksynnällä ja rakkaudella on, ja miten paljon niiden puuttuminen on merkinnyt omassa elämässäni. Käsitän, että minun on toimittava määrätietoisesti eri tavalla kuin vanhempani, jotta en ajaudu äitini uralle.

Omat lapseni ovat samannäköisiä mutta aivan erilaisia. Haluan keksiä tavan, jolla osoittaa heille yhtä paljon hyväksyntää ja rakkautta, ilman että odotan heiltä kuitenkaan samoja asioita.

Äidilläni oli tapana reissata paljon siskoni kanssa. Näin heillä oli mahdollisuus tutustua toisiinsa ja viettää aikaa yhdessä. Minua taas ei huolittu mukaan matkoille.

Alan viettää kummankin lapseni kanssa omaa aikaa, jotta tutustun heihin kumpaankin pa-remmin. Tyttärieni ei tarvitse kilpailla huomiostani, sillä käymme harrastamassa ja reissaamme kummankin kanssa sekä yhdessä että erikseen.

Suvi Larun mielestä tämä on hyvä ajatus.

– Tutustu lapsiisi ja hyväksy heidät sellaisena kuin he ovat. Kun tiedostat lastesi luonteenpiirteet ja sen, missä he pärjäävät, osaat myös antaa turvaa oikeissa asioissa.

Päätän myös, etteivät lapsemme saa joutua tuntemaan syyllisyyttä meidän vanhempien stressistä, oli syynä sitten parisuhde tai työ. Tiedänhän itse, miltä tuntuu, kun syytetään perheen riidoista ja jopa vanhempien aviokriisistä.

Alan sanoittaa tunteitani lapsille ja jos käyttäydyn arvaamattomasti, selitän syyn ja pyydän anteeksi. Kerron esimerkiksi, että minulla on ollut pitkä päivä töissä ja olen väsynyt, ja siksi hermostuin.

– Jos oma lapsuus on ollut turvaton, omaan pärjäämiseen voi joskus olla vaikea luottaa, koska oma kokemus hädästä on ollut niin vahva. Olennaista on ymmärtää, millä tavalla itselle on oltu lapsuudessa läsnä, jotta tilanteet voi tiedostaa ja opetella toimimaan itse erilailla. Toimintatapojen opetteluun voi hakea apua esimerkiksi perheneuvolasta, Laru kannustaa.

Mitä vanhemmaksi lapseni kasvavat, sitä enemmän silmäni avautuvat vertailulle, jota lapsuudessani tapahtui. Tuntuu epäreilulta, etteivät isäni ja isosiskoni ole puuttuneet vähättelyyn, jota sain osakseni äidiltäni. Muut olivat hiljaa, kun minun ja äitini välillä kipinöi.

Alan sanoittaa tunteitani lapsille ja jos käyttäydyn arvaamattomasti, selitän syyn ja pyydän anteeksi.

Pyydän miestäni kiinnittämään erityistä huomiota siihen, etten koskaan vertailisi lapsiamme toisiinsa. Jos tekisin niin, hänen pitäisi puuttua siihen heti.

Kun lapseni ovat neljä ja vuoden, istun eräänä iltana olohuoneen sohvalla ja katselen heidän leikkiään. Isosisko kutittaa pienempää, ja he nauravat kippurassa.

Minut valtaa huojentava onnen tunne, ja kyyneleet alkavat valua poskiani pitkin. Minulla on näin ihana perhe, ja meillä on kivaa yhdessä. Olemme yksikkö, joka pitää yhtä.

Samalla kun tajuan oman onneni, tunnen vihaa ja katkeruutta lapsuuttani kohtaan. Epäoikeudenmukaisuus paiskautuu tajuntaani sellaisen tsunamin lailla, että minun on lopulta pakko laittaa välit poikki vanhempiini ja jopa siskooni. Se tuntuu ainoalta tavalta saada tilaa käsitellä menneisyyttäni ilman jatkuvaa uutta piikkiä lihassa.

Reilun vuoden välirikon jälkeen yritän selvittää välit äitini kanssa. Haluan saada häneltä anteeksipyynnön, jotta voin aloittaa ikään kuin henkisesti alusta. Haluan vihdoin tuntea, että olen hyvä sellaisena kuin olen.

Äitini ei kuitenkaan suostu puhumaan lapsuudestani tai keskustelemaan anteeksiannosta, vaan ajauduimme riitaan. Se ei yllätä, sillä perheessämme ei ole ollut tapana pyytää anteeksi.

Samalla kun tajuan oman onneni, tunnen vihaa ja katkeruutta lapsuuttani kohtaan.

Käsittelen äitisuhdettani paljon niin ystävieni kuin ammattilaistenkin avulla. Alan ymmärtää, ettei äitini välttämättä koskaan pyydä minulta anteeksi. Sen tajuaminen on käänteentekevää.

– Lapsuuden kokemukset ovat osa meitä, mutta tärkeintä on, että pääsee itse oman elämänsä herraksi. Jos toinen ei halua sovintoa, pakottaminen ei toimi. Silloin ei kannata jäädä odottelemaan, vaan hakea apua, jonka avulla itse pääsee elämässä eteenpäin, Laru vahvistaa.

Tajuan, ettei minun tarvitse odottaa, että äitini muuttuisi. Voin vaikuttaa vain siihen, miten suhtaudun häneen ja menneisyyteeni. Prosessi ei tapahdu yhdessä yössä, mutta kun olen lopulta valmis päästämään irti lapsuudestani, elämäni lähtee kaikin puolin lentoon: uskon itseeni aivan uudella tavalla, mikä heijastuu työhöni, parisuhteeseeni ja äitiyteeni.

Tapaan äitiäni satunnaisesti, mutta enää hänen nälvimisensä ei syövytä sisimpääni. Olen saanut tilaa hengittää ja vahvistaa itsetuntoani ja samalla näköjään kasvattanut teflonpinnan, jota pitkin äitini ilkeily valuu. Tämä on suunnattoman voimaannuttavaa!

Anteeksipyyntöä en äidiltäni saa, mutta annan itse hänelle anteeksi. Olen antanut menneisyyden määrittää elämääni jo aivan liian kauan, ja nyt on aika aloittaa uudenlainen polku. Jätän asian vatvomisen taakseni.

Samalla hyväksyn sen, etten tule koskaan saamaan äitini hyväksyntää sellaisena kuin olen. Tärkeämpää on kuitenkin hyväksyä itse itseni sellaisena kuin olen. Tämän oivaltaminen vapauttaa minut jättimäisestä miellyttämisen taakasta.

En varmasti ole edelleenkään täydellinen äiti, mutta ainakin olen vaikuttanut siihen, että minun menneisyyteni ei tule olemaan lasteni tulevaisuus.

Kirjoittajan nimi on muutettu.