Ei tämä tapahdu minulle – Hanna eli vuosia väkivaltaisessa parisuhteessa

Lapsen nähden mies räjähtää ensi kertaa tyttären yksivuotispäivän nurkalla. Yöt ovat olleet rikkonaisia, ja meidän vanhempien pinna on kireämmällä kuin yleensä. Pienetkin jutut tuntuvat isoilta, kuten se, että mies on rasvannut lapsen väärällä rasvalla.

Suutun ja kimitän miehelle raivoissani. Vieressä tytär tuijottaa meitä ihmeissään, sillä emme yleensä huuda toisillemme.

Yhtäkkiä mies harppoo luokseni, tarttuu niskasta kiinni ja retuuttaa minut eteiseen kuin koiran. Pitäisikö sun mennä ulos rauhoittumaan, hän ärähtää ja tönäisee minut päin ulko-ovea.

Jään eteiseen ja tiedän tarkalleen, mitä minun pitäisi nyt tehdä. Hakea lapsi ja lähteä pois, mutten saa itseäni toimimaan. Kaikki on alkanut jo paljon aiemmin.

Kokonaan vain sinun

Miehen lyhytpinnaisuus ja taipumus mustasukkaisuuteen ovat käyneet ilmi jo suhteen alkuaikoina. Rakastuneena ajattelen, että se on jopa hieman imartelevaa.

Vasta vuosia myöhemmin huomaan, kuinka miehen epävarmuus rajoittaa elämääni. Rikkonaisessa kodissa kasvanut kumppanini on jatkuvasti hieman varpaillaan. Hänen on vaikea suhtautua miespuolisiin ystäviini, eikä hän pidä työstäni, johon kuuluu matkustamista ja juhlia.

Paasaan hänelle, kuinka kaikkeen olisi parasta tottua. En aio muuttaa elämääni hänen epäluulojensa takia, mutta se tapahtuukin varkain.

Jos puhelimeni piippaa, kerron heti, keneltä sain tekstiviestin. 

Kun kolmen vuoden seurustelun jälkeen menemme naimisiin ja alamme yrittää lasta, huomaan, että kaveripiirini supistuu. Alan irtautua ystävistä, joiden olemassaolo saa miehen rypistämään kulmiaan. Jos puhelimeni piippaa, kerron heti, keneltä sain tekstiviestin.

Selitän itselleni, etten halua lietsoa epäluuloa miehessä, joka ei ole nähnyt lapsuudessaan normaalia parisuhdetta. Ajattelen, että omalla käytökselläni pystyn parantamaan hänet ja muuttamaan kaiken. Olen väärässä.

Nyt vuosia myöhemmin perhe- ja lähisuhdetyön asiantuntija Johanna Matikka vahvistaa sen, minkä opin suhteessani kantapään kautta. Toisen ihmisen vääristynyttä kuvaa rakkaudesta ei voi muuttaa.

– Rakkaus on vapaaehtoista, mustasukkaisuudessa on kyse omistamisesta, Matikka sanoo.

– Kumppani, jolla on vahva omanarvontunto, sietää suhteessa erilaisia tilanteita. Jos itsetunto on heikko, se saattaa purkautua kontrollointina.

Usein mustasukkaisuuden taustalla on epävarmuutta suhteen tilasta, joissain tapauksissa taustalla vaikuttaa lapsuudesta opittu parisuhteen malli. Kontrolloivalla käytöksellä mustasukkainen kumppani yrittää suojella suhdetta ulkopuoliselta uhalta.

Juuri näin mieheni yrittää pitää minut kokonaan itsellään. Matikka muistuttaa, ettei vahtimiseen ja omien rajojen ylittämiseen pitäisi kuitenkaan koskaan suostua.

Itse toivon, että läpinäkyvyys saisi miehen tajuamaan, että syytä huoleen ei ole. Huomaamattani tilanne kehittyy täysin päinvastaiseen suuntaan. Mitä enemmän raportoin, sitä enemmän puolisoni haluaa tietää. Vasta myöhemmin opin, että narsistinen mustasukkaisuus voi hämärtää kykyä nähdä asioita toisen näkökulmasta.

Myös minä huomaan muutoksen miehen käytöksessä. En kuitenkaan reagoi omaan epämukavaan olooni, vaan yritän tehdä miehelle mieliksi. Lopulta olemme pisteessä, jossa mikään, mitä teen, ei ole riittävästi.

Kun sanat eivät riitä, mies turvautuu väkivaltaan.

Minun syyni, minä liioittelen

Mustasukkaisuus kärjistyy vuosi häiden jälkeen, kun puolisoni käy minuun käsiksi ensimmäisen kerran. Olen ollut työpaikan tilaisuudessa, ja sattumalta samana iltana miespuolinen opiskelukaverini on laittanut minulle viestin Facebookissa. Aviomieheni on lukenut sen salaa.

Kun tulen yöllä kotiin, huomaan jo eteisessä, ettei kaikki ole kohdallaan. Mies tivaa, kenen kanssa olen ollut. Hän syöksyy kiinni, tarttuu minua kurkusta ja nostaa keittiön seinää vasten. En enää kuule häntä tai tunne puristavaa otetta. Katseeni liimautuu työtasolla olevaan leipäveitseen, ja ajattelen, että jos mies huomaa sen, minä kuolen.

Miehen mielestä mitään ongelmaa ei ole eikä ulkopuoliselle puhumisesta ole apua.

Kun tilanne on ohi, mies istuu sohvalle ja laittaa television päälle. Lamaantuneena käyn hänen viereensä, ja tuijotamme molemmat turhanpäiväistä yöohjelmaa.

Lopulta saan kysytyksi, tajuaako mies, mitä äsken tapahtui. Katsettaan kääntämättä hän toteaa, että syy on yksin minun. Kannattaisi olla varovaisempi.

Käsittelemme tapahtunutta miehen kanssa seuraavana päivänä, ja hän on aidosti järkyttynyt käytöksestään. Puhumme hänen vaikeasta lapsuudestaan ja traumoistaan, joita minusta kannattaisi käsitellä terapiassa. Mies on kuitenkin sitä mieltä, ettei ulkopuoliselle puhumisesta ole apua. Mitään ongelmaa ei ole – minä vain liioittelen.

Alan uskoa itsekin niin. Se on virhe. Matikka sanoo, että voimakkaampaa varoitusmerkkiä en olisi voinut saada.

– Valitettavan usein väkivallan tekijä hakee apua muutokseen vasta, kun tilanne on jo aiheuttanut lähisuhteissa vahinkoa.

Nurjasta tulee tosi

Raskaana ollessani ensimmäinen pahoinpitely palaa mieleeni yhä useammin. Etsin vertaistukea netistä ja luen artikkeleita siitä, kuinka vanhemmuus saattaa nostaa esiin käsittelemättömiä tunteita lapsuudesta. Tutkimusten mukaan riski väkivaltaiseen käytökseen kasvaa jossain määrin perheen perustamisen jälkeen, sillä stressitilanteissa heikko itsesäätelykyky helposti pettää.

Pyörittelen asiaa itsekseni, sillä en pysty kertomaan ajatuksistani kenellekään. Ulospäin kaikki näyttää hyvältä. Ehkä todella vain suurentelen ongelmiamme.

Ystävä kysyy, miksi en ole jo lähtenyt. Ajattelen, etteivät asiani ole niin huonosti.

Kun vauva on syntynyt, käyn näyttämässä pienokaista vanhalle lapsuudenystävälleni, joka on aikaisemmin eronnut vaikeasta suhteesta. Vuodatan ystävälleni kaiken. Sanojen myötä, ensimmäistä kertaa, minusta tuntuu, että suhteen nurjasta puolesta tulee tosi. En ole kuvitellut asioita, vaan ne ovat todella tapahtuneet.

Ystävä kysyy, miksi en ole jo lähtenyt. Sanon reippaasti, että asia on käsitelty ja mies tietää, että jos toinen kerta tulee, eroamme. Ystävä katsoo minua pitkään ja lisää: niin, jos olet hengissä. Hän hakee kirjahyllystään minulle kirjan, joka on tarkoitettu oppaaksi perheväkivaltaa kokeville naisille. Kirjassa muun muassa neuvotaan yksityiskohtaisesti, miten väkivaltatilanteissa tulisi toimia.

Selaan opusta mieheltä salaa ja mietin, että eihän tämä kosketa minua. Vaikka tunnistan kirjasta monta kohtaa, ajattelen silti, että eihän minulla ole asiat näin huonosti.

Kunnes sitten mies käy minuun käsiksi uudestaan lapsen nähden.

Rakkaus on sokea

Muutun varovaisemmaksi. Huomaan jo miehen hartioiden asennosta, milloin kannattaa olla hiljaa. Jos riitelemme, tiedän tasan tarkkaan, mikä on se piste, mistä minun ei kannata jatkaa.

Miehen ei enää tarvitse tarttua minuun. Riittää, että hän muistuttaa siitä, mitä voi tapahtua.

Alan miettiä kummallisia asioita, kuten sitä, minkä takin taskussa auton avaimet ovat. Pärjäisikö vauva pakkasessa pelkässä yöpuvussa? Kenelle voisin soittaa vaikka keskellä yötä ja pyytää apua? En pelkää itseni puolesta, sillä kuvittelen kaikesta huolimatta pystyväni itse hallitsemaan tilannetta silloin, kun olen paikalla. Huolestun siitä, mitä tapahtuu, kun en ole kotona. Huonoina päivinä jään pois harrastuksestani, sillä en halua, että mies on kahdestaan lapsen kanssa. Oltuani poissa tarkkailen tyttäreni käytöstä ja mietin, onko kotona tapahtunut jotain. Joskus seison kotiin palatessani rapussa kuuntelemassa asunnosta kantautuvia ääniä.

Ne ystävät, joiden varoituksia en uskonut, katosivat elämästäni ensimmäisinä – mieheni toiveesta.

Tämän tästä muistan vuosia sitten tekemäni lupauksen toista kertaa ei pitänyt tulla. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten tee asialle mitään. Tiedän, miten neuvoisin ystävääni samassa tilanteessa. Itseäni en osaa neuvoa.

Matikka myöntää, että väkivallan tunnistaminen parisuhteessa saattaa olla vaikeaa, sillä kaikki väkivalta ei ole toistuvaa tai fyysistä. Tasapainoisessa ja valtasuhteiltaan normaalissa suhteessa saattaa tapahtua yksittäinen ylilyönti, joka herättää hakemaan apua. Sitten on toistuvaa henkistä väkivaltaa, josta Matikka käyttää nimitystä intiimi terrorismi.

– Siinä kumppani saattaa hallita puolisoa pelkällä katsella, sillä se riittää.

Henkisen väkivallan tekijä pitää uhria varpaillaan, mikä aiheuttaa elimistön jatkuvan hälytystilan. Toksinen stressi saattaa ilmetä myös fyysisinä oireina kuten unettomuutena. Usein suhteen ilmapiiri muuttuu niin raskaaksi, että se vaikuttaa koko perheeseen. Lapset huomaavat sen, ja painostava ilmapiiri kotona saattaa näyttäytyä esimerkiksi levottomuutena päiväkodissa.

Tilanteen kehittyminen on kestänyt kotonamme vuosia, mutta Matikka sanoo, että vaaran merkit ovat olleet silmieni edessä suhteen alusta saakka. En vain ole rakkauden huumassani halunnut huomata niitä. Ymmärrän vasta vuosien päästä, että monet ystäväni näkivät ennusmerkit aikaisemmin. Ne, joiden varoituksia en uskonut, katosivat elämästäni ensimmäisinä – mieheni toiveesta. Kun todellisuus vihdoinkin kuuden vuoden avioliiton jälkeen valkenee minulle, en tee elettäkään lähteäkseni.

Päällimmäinen tunne on epäusko. Eihän minulle, fiksulle ihmiselle voi tapahtua tällaista.

– Usein uhri kokee tilanteesta häpeää eikä halua myöntää, että on epäonnistunut kumppanin valinnassa. Yhteiset lapset ja talous mutkistavat asioita entisestään. Moni nainen ajattelee, ettei pärjää ilman kumppaniaan. Tai että lapsen takia täydellinen ero ei ole edes mahdollinen.

Niin minäkin ajattelen ja jään suhteeseen, joka ei enää tunnu hyvältä.

Saan itseni takaisin

Vaikeiden vauva- ja taaperovuosien jälkeen tilanne rauhoittuu. Arki soljuu omalla painollaan. Emme tappele, mutta emme myöskään rakasta. Tajuan, että tunteeni miestä kohtaan ovat kuolleet jo kauan sitten.

Suoritan arkea lapsen ja kulissien takia sekä alistun täysin miehen kyttäykselle. Annan hänen tonkia puhelintani ja Facebookiani, sillä minulla ei ole mitään salattavaa. Näin kuluu vuosia, kunnes olen henkisesti irtaantunut puolisostani niin etäälle, että yksityisyyteni loukkaaminen alkaa ärsyttää ja vaihdan salasanat. Se hermostuttaa miehen lopullisesti.

Suhteemme viimeinen uhkaus jää mieleen. Tullessani hieman myöhässä kotiin harrastuksestani mies ilmoittaa kylmän viileästi, ettei hänelle olisi mikään ongelma istua pari vuotta linnassa murhasta. Sanojensa päälle hän nauraa. Mies on uhkaillut minua vuosia, mutta nyt hänen katseessaan on jotain, mikä saa minut pelkäämään, että uhkaus voisi muuttua todeksi. Printtaan avioeropaperit.

Ihmeellistä kyllä, haemme eroa yhdessä. Kun muutaman päivän päästä kerron haluavani erota, puristan samalla autonavaimia hupparini taskussa. Mies ei vaikuta yllättyneeltä.

Viimeisenä iltana ennen muuttoaan mies murtuu. Olen onnekas, sillä suurempaa purkausta ei tule.

Suhteemme viimeiset yhteiset viikot ovat pahimpia. Asumme samassa asunnossa ja järjestelemme käytännön asioita. Vietämme mahdollisimman paljon aikaa eri huoneissa. Ainoastaan illalliset syömme yhdessä tyttäremme kanssa ja esitämme normaaleja. Hämmästelen miehen käytöksen äkillistä muutosta ja pelkään, että edessä on vielä finaali ennen irti päästämistä.

Vaistoni ei ole väärässä. Viimeisenä iltana ennen muuttoaan mies murtuu. Hän itkee, kuinka riistän häneltä lapsen ja tuhoan perheemme. Olen onnekas, sillä sen suurempaa purkausta ei tule. Matikka huomauttaa, että erotilanteessa väkivallan riski on suurentunut. Suomessa mustasukkaisuus on toisiksi yleisin henkirikoksen motiivi. Vuonna 2016 kaksitoista naista kuoli nykyisen tai entisen kumppaninsa surmaamana.

– Tärkeintä on säilyttää edes yksi ihminen, joka tietää kaiken ja joka voi auttaa eroon liittyvissä konkreettisissa asioissa. Esimerkiksi turvakotiin voi olla yhteydessä jo etukäteen.

Päätämme suhteemme kummallisen seesteisesti. Katselemme tyttären kanssa ikkunasta, kun mies kantaa viimeisen pahvilaatikon pakettiautoon. Tyttö ja isä halaavat: Pian nähdään! Myötäilen ja katson miehen eteisen pöydälle jättämää kotiavainta. Tunnen suunnatonta helpotusta.

Solahdan uuteen arkeeni innokkuudella ja tarmolla. Koska jäämme tytön kanssa vanhaan kotiimme, monikaan käytännön asia ei muutu. Kotona on yhtäkkiä vähemmän huonekaluja ja helpompi hengittää. Enää en joudu miettimään, millaiseen ilmapiiriin ovesta astun.

Eron jälkeen kuluu kuukausia ennen kuin tajuan, millaista elämäni on viime vuosina ollut. Uuden arjen pienet asiat ovat ihmeellisiä, kuten esimerkiksi se, etten enää huolestu WhatsAppin äänimerkistä. Mies hakee lapsen luokseen sovittuina päivinä, ja kommunikoimme asiallisesti vain lapseen liittyvistä asioista.

Näen vanhaa ystävää pitkästä aikaa. Hän sanoo minun saaneeni itsevarmuuteni takaisin – ja juuri siltä minusta tuntuukin.

Jutun kirjoittajan nimi on muutettu osapuolten yksityisyyden suojan vuoksi. Asiantuntija Johanna Matikka ei kommentoi suoraan jutun tapausta vaan asiaa yleisellä tasolla. Apua lähisuhdeväkivaltaan täältä: nettiturvakoti.fi sekä ilmainen Nollalinja 0800 05 005.