Bloggaaja Marjut Ollila kertoo vauvavuoden väsymyksestä: ”Olin jatkuvasti kuin huonossa kännissä”

Täydet yöt ovat jotain, mistä Marjut sai vain haaveilla pääosan vauvavuodesta.

Viime kuukausina hän on saanut nukkua useamman tunnin putkeen siksikin, että Henry on huolehtinut Filipistä alkuyöt. Pikkuhiljaa keho ja mieli ovat alkaneet toipua vauvavuoden rasituksista.

– Eilen katselin siistiä työpistettäni ja seinälle ripustamaani Noan maalausta, jossa on keltaisia kukkia. Ajattelin, että onpa työpisteeni todella nätti. Silloin tajusin, että tällaisiin ajatuksiin minulla ei ole ollut aikoihin energiaa.

Kauas on tultu niistä päivistä, jotka olivat mustia kuin yöt, ja öistä, joina Marjut pakottautui valvomaan, koska loputtomat herätykset veivät häneltä järjen.

Raskautta olivat varjostaneet epäilyt vakavasta kromosomipoikkeamasta.

Filip syntyi vuosi sitten tammikuussa. Raskaus oli ollut vaikea, sillä sitä olivat varjostaneet epäilyt vakavasta kromosomipoikkeamasta, joka olisi saattanut tehdä lapsesta kuolemansairaan.

– Ultrassa huomattiin, että niskaturvotusta oli kolme neljä milliä. Siitä alkoi painajainen.

Kesä 2017 kului tutkimuksissa ja pelonsekaisessa odotuksessa. Koska kuulemme, onko kuopuksellamme minkäänlaisia edellytyksiä elää?

Elokuun lopussa tuli vapauttava puhelu: kromosomeissa ei ollut mitään poikkeavaa.

Sen jälkeen Marjut kirjoitti parissa kuukaudessa sormiruokailukirjan, jonka tekemisestä oli sovittu kustantajan kanssa ennen huolten kesän alkamista. Kun Filip sitten syntyi, Marjutin voimat olivat jo valmiiksi vähissä raskaan raskauden ja intensiivisen kirjoitusrupeaman jäljiltä.

Ensimmäiset seitsemän viikkoa sujuivat auvoisasti, mutta sitten Filip muuttui hyvin itkuiseksi. Jos hänet asetti hetkeksikään makuulle, hän alkoi parkua hysteerisesti.

– Filip ei nukkunut ollenkaan vaan torkahti aina vain muutamaksi minuutiksi säpsähtääkseen taas hereille. Häntä piti hytkyttää päivin ja öin. En tehnyt muuta kuin makasin sängyssä vauva koukussa olevien jalkojeni päällä ja heijasin häntä sivusuunnassa edestakaisin.

Henry turhautui, kun ei saanut vauvaa rauhoittumaan. Ääniherkkä, empaattinen isoveli Noa stressaantui, koska vauvan huuto tuntui pahalta eikä hän osannut auttaa.

Vain rämäpäisyyteen asti reipas Iris osasi suhtautua Filipin itkuun vauvan omana ongelmana. Voi vauvaa, hän saattoi huokaista.

Vauva oli jatkuvasti itkuinen, heräili, nieleskeli eikä suostunut olemaan makuulla.

Viikkojen kuluessa univaje alkoi uuvuttaa Marjutia toden teolla.

Voisiko Filipillä olla refluksitauti, Marjut alkoi ajatella. Vauva oli jatkuvasti itkuinen, heräili, nieleskeli eikä suostunut olemaan makuulla. Neuvolan terveydenhoitaja toppuutteli. Hänen mukaansa ei ollut kyse mistään, mihin pitäisi puuttua. Marjut ihmetteli, voiko näin epänormaali tilanne olla normaali.

Kuormitusta lisäsi se, että väsymyksen takia Marjutin pakko-oireet nostivat päätään. Esikoisensa Noan synnyttyä Marjut oli sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja saanut diagnoosin myös pakko-oireisesta häiriöstä, jota hän tajusi poteneensa lapsesta asti.

– Mieleeni ilmestyi jatkuvasti kauhukuvia, ja pelkäsin olevani sekoamassa. Ajattelin, että en voi huolehtia Noan turvallisuudesta muuten kuin pyytämällä, että hänet otetaan huostaan.

Nyt pakkoajatukset palasivat: Mitä jos Filipille tapahtuu jotain pahaa? Tai mitä jos minä itse teen vauvalleni jotain pahaa?

Terapian ansiosta oireet olivat lievittyneet, mutta kolmantena vauvavuonna mielenhallinta joutui taas koville väsymyksen takia. Marjut alkoi pelätä, voisiko hänen mielessään napsahtaa peruuttamattomasti. Muistiin on jäänyt hetki, jolloin vauvan jatkuva heräily ja iholla roikkuminen alkoivat raivostuttaa liikaa.

– Hartiani kiristyivät, ja päässäni alkoi sumentua. Oli pakko lähteä pois makuuhuoneesta, koska en olisi pystynyt käsittelemään vauvaa hellästi sillä hetkellä.

Joskus ajattelin, että entä jos vain lähden täältä enkä tule enää koskaan takaisin.

Vuorokaudessa ei ollut yhtä ainoaa tuntia, jolloin Marjutin ei tarvinnut olla hälytysvalmiudessa. Filipiä ei voinut laskea hetkeksikään alas ilman että hän alkoi huutaa täyttä päätä. Välillä Marjut tunsi, että ei kestä enää yhdenkään ihmisen kosketusta.

– Olisi tehnyt mieli huutaa, että painukaa kaikki helvettiin. Joskus taas ajattelin, että entä jos vain lähden täältä enkä tule enää koskaan takaisin.

Kun Marjut sitten eräänä päivänä kuvasi arkeaan Insta Storyssa, parikin hänen seuraajaansa sanoi, että kuulostaa kovasti refluksitaudilta. Marjut päätti viedä Filipin allergialääkärin luo.

Lääkäri vahvisti epäilykset: Filipillä oli ruokatorven refluksisairaus. Siinä ruokatorveen nousee hapanta vatsansisältöä, joka aiheuttaa kivuliasta poltetta.

Siksi Filip siis halusi olla aina pystyasennossa. Pystyssä vatsansisältö ei nouse yhtä herkästi ruokatorveen kuin makuulla.

Aina refluksiin ei liity pulauttelua, josta tauti olisi helpointa tunnistaa, vaan vauva saattaa myös niellä ruokatorveen nousevan vatsansisällön. Näin Filipkin oli tehnyt, Marjut ymmärsi nyt.

Lääkäri epäili, että kyse ei ollut rakenteellisesta ongelmasta vaan allergiapohjaisesta refluksista. Hän kehotti Marjutia jättämään maitotuotteet pois ruokavaliostaan.

Henrystä oli huojentavaa, että hän sai vihdoin tehdä jotain kouriintuntuvaa puolisonsa ja vauvansa hyväksi: hän otti vastuun perheen ruuanvalmistuksesta ja siitä, ettei ruokiin vahingossakaan pujahtanut mitään maitopohjaista.

Filipin oireet alkoivat pian lievittyä, ja vanhemmat ehtivät jo riemuita: normaali vauva-arki saisi vihdoin alkaa.

Helpotus oli kuitenkin tilapäinen. Kesällä Filipille alkoi tulla hampaita, mikä laukaisi taas tutut oireet. Refluksitaudille on tyypillistä, että se ottaa tuulta alleen elimistön kuormitustiloista.

Noa-veljen stressi paheni. Hän tunsi, että pikkuveli ei pitänyt hänestä, koska huusi hänen läsnä ollessaan koko ajan. Vanhemmat selittivät, että kyse ei ollut hänestä vaan siitä, että Filipiin sattui. Noan oli kuitenkin vaikea uskoa sitä.

Vanhemmat ehtivät jo riemuita: normaali vauva-arki saisi vihdoin alkaa.

Eräänä päivänä Marjut oli kotona molempien poikiensa kanssa. Hän halusi viimeistellä seinän maalauksen ja pyysi Noaa pitämään Filipistä huolta sen aikaa. Ensimmäistä kertaa Noa uskaltautui ottamaan Filipin syliin.

Ja kas vain, Filip hymyili! Siitä lähtien veljekset alkoivat lähentyä uudella tavalla.

Marjutin tilanne ei kuitenkaan helpottunut. Kun valvominen oli kestänyt yli puoli vuotta, hän ei enää osannut nukkua ja kroppa alkoi tehdä tenän.

– Pakottauduin valvomaan, koska aloin pelätä jatkuvia heräilyjä niin paljon. Vatsahapponi seilasivat ympäriinsä, ja kun nousin aamulla sängystä, oksensin.

Käveleminen tuntui oudolta, ikään kuin olisi astellut patjan päällä. Marjutin tasapainoaisti oli häiriintynyt, ja etäisyyksien hahmottaminen vaikeutui.

– Saatoin kävellä päin seinää, koska en tajunnut, kuinka kaukana se oli. Olin jatkuvasti kuin huonossa kännissä. Kaikki tuntui epätodelliselta.

Päivät ja yöt sekoittuivat toisiinsa, ja Marjut alkoi nähdä olemattomia: kadulla liikennemerkki muuttui ihmishahmoksi ja maassa pyörivä roska pupuksi. Aivot eivät enää väsymyksen takia erottaneet, mikä oli kuvitelmaa, mikä totta.

Onnekseen Marjut tajusi hankkiutua uudelleen allergologin pakeille. Lääkäri sai hänet huomaamaan, että tilanne oli kaikkea muuta kuin normaali. Filipille päätettiin kokeilla happosalpaajalääkitystä. Muutos parempaan oli dramaattinen: Filip alkoi nukkua päivisin, ja koko hänen vuorokausirytminsä parani.

Olin jatkuvasti kuin huonossa kännissä. Kaikki tuntui epätodelliselta.

Henry alkoi hoitaa Filipin alkuyöt yhdeksästä kolmeen. Kun Marjut sai viimein mahdollisuuden nukkua, väsymyksen pohjattomuus paljastui. Tuntui, ettei mikään määrä unta riittänyt.

– Huomasin katsovani maailmaa jonkinlaisen sumuverhon läpi, Marjut sanoo.

Hän soitti kotikaupunkinsa Turun kotipalveluun, ja ­pian perhe sai avukseen mukavan Jessican, joka tulee heille kaksi kertaa viikossa pariksi tunniksi kerrallaan. Jessican hoitaessa Filipiä Marjut tekee kotitöitä, siivoaa ja laittaa ruokaa. Hän nauttii täysillä siitä, että hälytysvalmiudessa oleminen katkeaa edes välillä.

Kerran hän esimerkiksi vaihtoi viirivehkaansa mullat ja jäi sitten autuaana katselemaan kukkaa.

– Tuntui aivan mahtavalta, että sain tehdä jotain kenenkään häiritsemättä. Ja ehdin vielä pysähtyä ihailemaan omien kätteni jälkeä.

Pikkuhiljaa Marjut on taas alkanut rakastaa elämäntilannettaan. Hän toivoo, että voisi auttaa muita jakamalla kokemuksiaan. Hänestä tabut vanhempien väsymyksen ympäriltä on syytä rikkoa.

– Väsymys ei liity mitenkään siihen, kuinka paljon rakastaa vauvaansa. Kuka vain voi väsyä, ja vauvan saaminen voi laukaista omat selvittämättömät ongelmat. Silloin pitää saada nopeasti apua.

Marjut korostaa, että avun hakemista ei kannata lykätä liikaa. On parempi hakea sitä jo ennen kuin kriisi on syvä ja voimat aivan lopussa. Marjut toivoo myös, että neuvolan hoitohenkilökuntaa täydennyskoulutettaisiin niin, että he osaisivat auttaa erilaisista refluksitaudin muodoista kärsiviä vauvoja ja näiden vanhempia. Hän ei tiedä, mitä itse olisi tehnyt ilman allergologin apua.

Marjut sanoo olleensa onnekas, koska on saanut monenlaista apua niin nopeasti. Myös esikoisen syntymän jälkeinen terapia on antanut paljon pelivälineitä pakko­ajatusten tunnistamiseen ja hallitsemiseen.

– Voimaa on antanut myös ääretön kiitollisuus siitä, että raskausajan epätoivosta huolimatta Filip on täällä.

Filip köllöttää äitinsä sylissä ja nipistää aina, kun huomio kääntyy liian kauaksi aikaa pois hänestä. Filip tosiaan on mitä voimakkaimmin täällä, herkkänä, vahvatahtoisena, hurmaavana persoonanaan. Hän selvästi luottaa siihen, että äidin rakkaus kantaa.

Onneksi hänen äitinsäkin voi pitkästä aikaa luottaa siihen, että elämä kantaa.