Ile Uusivuori komensi lastaan ruokapöydässä ja hämmentyi.
Mikäli olet ammatiltasi tapakouluttaja, kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Saatat järkyttyä pahemmin kuin aikanaan nähdessäsi Veltto Virtasen asun itsenäisyyspäivän Linnan juhlissa.
Tilanne on tämä: Istumme lapseni kanssa ravintolassa. On kaunis loppukesän ilta, ja olen juuri päästänyt suustani omituisen käskyn: ”Kyynärpäät pois pöydältä!” Emme kuitenkaan istu Linnan juhlien Keltaisessa salissa kuuntelemassa vuoden kuuminta jazz-trioa, vaan ihan tavallisessa ravintolassa.
Ihmettelen omaa käskyäni: Mistä se oikein tuli? Kyynärpäiden pöydällä pitäminen on mukavin tapa istua ruokapöydässä ja nauttia hyvästä seurasta – ja ruuasta. Kuka päätti, ettei niin saa tehdä? Kuinka monta vuosisataa taaksepäin pitää palata, kun joku ensimmäinen vonfryckenberg keksi typerimmän säännön maailmassa, jota tässä nyt siirrän tuleville sukupolville täysin kyseenalaistamatta?
Vielä tärkeämpi kysymys kuuluu: kuinka monta muuta täysin epätieteellistä ja huonoa sääntöä siirrämme lapsiimme vain sen takia, että niin on aina tehty?
Ihmettelen omaa käskyäni. Mistä se oikein tuli?
”Ei saa puhua ruoka suussa.” Aivan kuin puhuminen olisi suomalaisille tuppisuille ruokapöydässä jokin ongelma. Olisi hauska kuulla, mitä ranskalaiset vanhemmat ajattelevat tästä. Tai mitä säännöstä sanotaan maassa, jossa keskustelukulttuuria ylipäätään arvostetaan?
”Ei saa mennä uimaan heti ruuan jälkeen.” Mihin se perustuu? Liian täyden vatsan upottavaan vaikutukseen kuin hölmöläistarinoissa ikään. Haluaisin nähdä THL:n teettämän tutkimuksen ruuan ja uimisen yhteisvaikutuksista. Olisi upea kuulla edes kerran jossakin kauniissa muistotilaisuudessa: ”Pertti eli terveellisesti ja hyvin, mutta pahus, kun meni uimaan syötyään lautasellisen kaalilaatikkoa. Nyt hän ei ole enää keskuudessamme.”
Ruokailun jälkeen kumarsin ensin ja kiitin vasta sitten.
Onneksi tapakouluttajien Louis Vuitton -huivi ei kiristä enää yhtä tiukasti kuin kultaisella 80-luvulla. Minä nimittäin muistan, kuinka ruokailun jälkeen kumarsin ensin ja kiitin vasta sen jälkeen. Tätä taitoa en ole sittemmin päässyt kertaakaan käyttämään. Ruotsin hovin illalliskutsua odotellessa.
Toisenlaisiakin sääntöjä olen oppinut. Eniten hyötyä on ollut muutamasta mummoni lanseeraamasta totuudesta: Sano aina kiitos ja anteeksi oikeissa ja niille kuuluvissa paikoissa. Katso silmiin, kun kättelet, ja myönnä rohkeasti, jos olet toiminut väärin. Uskalla muuttaa omaa mielipidettäsi, koska aina ei tarvitse olla oikeassa.
Muutoin olen valmis kyseenalaistamaan kaiken suomalaisessa sääntöviidakossa. ”Ei saa osoitella” (miksei?), ”Lautanen täytyy syödä tyhjäksi” (ja näinkö sitten opitaan sitä kuuluisaa kehon kuuntelua?).
Toki osa säännöistä liittyy meidän vanhempien toiveeseen kasvattaa kuuliaisia, mukavia kansalaisia. Osa on turvallisuussyistä täysin perusteltuja, kuten: ”Ennen kuin hyppäät uimaan, katso, mihin hyppäät” Muilta osin ehdotan, että päivitämme säännöt esimerkiksi joka 30. vuosi.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
