Päihtymys näyttää toiselta kuin tuntuu, kolumnistimme Anna-Stina Nykänen kirjoittaa.
On aika kertoa totuus. Se on tabu, josta suomalaiset eivät puhu ääneen. Kaunistelemme. Kiertelemme. Emme käännä veistä haavassa, vaan säälimme, tunnemme myötähäpeää ja päästämme kaverit pahasta.
Mutta eikö edes joskus pitäisi puhua asiasta niin kuin se todellisuudessa on?
Kyse on tietysti alkoholista. Alkuvuosi on paras aika sanoa tämä suoraan.
Pienikin määrä alkoholia tekee ihmisestä rumemman ja tyhmemmän.
Hiprakka, maistissa oleminen ja seitinohut päiväkänni. Lapset erottavat isästä ja äidistä jo yhden siiderin muutoksen. Jokin lievä plösähtäminen, imelyys, haritus. Se iljettää lapsia.
Mutta aikuiset suojelevat toisiaan. Kun kaveri tuntee morkkista päihtymyksestään, sanomme, ettei sillä ole väliä, ei sitä kukaan muista.
Se ei ole totta. Aina joku muistaa. Viime kesänä tuttu valokuvaaja alkoi matkia sitä, miltä näytin 1980-luvulla baarissa, kun suureen ääneen hallitsin pöytäkeskustelua ja hyökkäsin kimppuun, jos joku käytti vääriä termejä. Loppuillasta tukkani roikkui naamalla. Olin kuolla häpeästä ja naurusta, vaikka siitä on yli 30 vuotta ja olemme molemmat lopettaneet alkoholin käytön 15 vuotta sitten.
Mikään ei olisi tehokkaampaa raittiustyötä kuin pakottaa ihmiset katsomaan, miltä he näyttävät humalassa.
Olen suunnitellut tosi-tv-ohjelmaa, jossa kuvattaisiin osallistujia juhlimassa. Studiossa katsottaisiin nauhoja selvin päin: Ai, oli hauskaa? Tässä kuitenkin itket vessassa. Oli hyvät keskustelut? Mutta sähän sössötät yhtä ja samaa lausetta etkä kuuntele muita.
Kun mukava mies saa punaviiniä juotuaan aivastuskohtauksen ja pyyhkäisee räkäviirun poskelle, en sano siitä mitään vaan käännän katseen pois. Kun myöhemmin puhumme alkoholinkäytöstä, en saa sanottua, mikä on pahinta. Se etten tiedä, mikä sanotusta on totta ja mikä viinin tuottamaa tunnelmaa, sentimentaalista maailman syleilyä, jossa minä olen vain paikalle osunut pylväs.
Ratkaisevaa on ymmärtää, että päihtymys näyttää toiselta kuin tuntuu. Humalan houkutus on siinä, että hetken kaikki tuntuu mahdolliselta, vapaus, vauhti, kiito, huuma, rohkeus. Monet hyvät biisit kuulostavat siltä.
Yhdet vielä! -elokuvan lopussa on Mads Mikkelsenin huikea tanssikohtaus, jossa hän pyörii, liitää, hyppii satamassa laivan laidalta ihmisten keskelle. Juuri siltä humala parhaimmillaan tuntuu. Oikeasti Mikkelsen on taatusti ollut näytellessään selvin päin. Ei kukaan sellaiseen humalassa pysty – vaikka tuntuisi siltä.
Anna-Stina Nykänen on helsinkiläinen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.
