Juhlissa toistuu vanha rituaali, kun kursailemme tarjoilujen äärellä.
Jos osallistut häihin, hautajaisiin tai muuhun vähänkin muodollisempaan tilaisuuteen, osallistut todennäköisesti tähän rituaaliin:
”Kahvi on katettu, olkaa hyvä, tulkaa ottamaan”, kuuluu kehotus. Kukaan ei liiku. Vasta kun kutsu toistetaan, joku reagoi ja hätistelee muitakin: ”No mennään nyt sitten”. Joskus emäntä tai isäntä joutuu erikseen pyytämään jotakuta aloittamaan. Valittu kiusaantuu mutta tottelee.
Tätä sosiaalista tanssia kutsutaan kursailuksi, ja valtaosa suomalaisista oppii sen askelet jo lapsena juhlissa. Mikä sen tarkoitus on? Eikö olisi kohteliaampaa noudattaa kutsua heti kuin vitkastella? Onko kursailu jonkinlainen jäänne luterilaisesta vaatimattomuudesta?
– On se sitäkin. Länsi-Suomessa, jonne luterilaisuus juurtui ensin ja tiukemmin, kursaillaan enemmän kuin Itä-Suomessa. Idässä kahvipöytäetiketti on suurpiirteisempää ja kursailu kestää lyhyemmän aikaa, sanoo kahvikulttuuria tutkinut Tuija Saarinen-Härkönen.
Mutta rituaalissa on muitakin kerroksia. ”Mikä näyttää pelkältä etiketiltä, ei ole sitä, vaan peilaa osallistujien kulttuurisia konflikteja, ristiriitoja ja jännitteitä”, kirjoitti hämäläistä kyläelämää 70-luvulla tarkkaillut amerikkalainen antropologi Fredric Roberts.
Häntäluku määräsi ennen
Roberts havaitsi, että kahviseremonialla on suomalaisessa kulttuurissa keskeinen merkitys. Se heijastaa kulloinkin vallitsevia arvoja ja hierarkiaa.
1900-luvun alussa aateliset, papit ja talolliset olivat sosiaalisessa asteikossa muita korkeammalla, joten he myös kävivät ensimmäisenä pöytään.
– Marttojen tilaisuuksissa se emäntä aloitti, jolla oli suurin häntäluku eli eniten lehmiä, Saarinen-Härkönen kertoo.
Sodat ja teollistuminen mylläsivät yhteiskunnan. Tasa-arvon vahvistuminen näkyi kursailussa: kukaan ei halunnut ensimmäisenä kahvipöytään, koska ei tahtonut nostaa itseään muiden edelle.
Samaa juurta on vakiovastauksemme ”Ei minua varten tarvitse” tai ”No jos itsellesikin keität”, kun meiltä kyläillessämme kysytään, haluaisimmeko kahvia.
Kursailu symboloi myös itsenäisyyttä. Suomalaisille itsemääräämisoikeus on tärkeää, mikä Robertsin mukaan näkyy jopa siinä, ettemme suostu komenneltaviksi edes kutsuvieraina. Osoittaisi alamaisuutta, jos rynnisimme heti ”käskyn” käydessä toisen tarjoamien herkkujen kimppuun. Tilaisuuden emännän tai isännän valta-asema kuitenkin murenee, kun tämä joutuu kerjäämään vieraita pöytään.
Kuvioon kuuluu, että vieras vain maistelee antimia, huolii kahvia ”pienen tilkan” eikä ota viimeistä kakkupalaa. Tapaan piiloutuu paitsi pelko ahneen leimasta myös maalaisyhteisön vanha kammo: jos ahmisimme, näyttäisi siltä, että omat komeromme ovat tyhjiä.
Ikä ratkaisee nyt
Jonkun pitää ottaa kahvia ja kakkua ensin. Kenelle tehtävä kuuluu, riippuu tilanteesta.
– Jokaisessa tilaisuudessa on tilapäinen sosiaalinen hierarkiansa, Saarinen-Härkönen sanoo. Häissä ylimmällä oksalla on hääpari, syntymäpäivillä sankari, hautajaisissa usein pappi. Vanhat tulevat ennen nuoria.
Jos aloittajaa ei löydy, aikuinen vieras voi tarjoutua sellaiseksi. Rennossa ilmapiirissä voi sutkaista vaikka ”Nälkäisimmät ensin” ja siirtyä kohti kahvipöytää.
– Sen sijaan lapsia ja teinejä pidetään huonosti kasvatettuina, jos he yrittävät samaa.
Asiantuntijoina perinnetutkija ja tietokirjailija Tuija Saarinen-Härkönen ja akateemikko Kaisa Häkkinen.
Tämä artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä 7/25. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta.
