Jos tuntuu siltä, että et ehdi mitään, on syytä panna aikasyöpöt kuriin. Tässä kymmenen täsmäohjetta, joilla kiire ja stressi helpottuvat.

1. SUUNNITTELE JOUSTAVASTI

Kaaos on kaiken pahan alku ja juuri. Ilman ennakkosuunnittelua ei voi olla tehokas. Paneudu siis jo etukäteen tulevaan viikkoosi mutta ole suunnitelmissasi joustava. Listaa, mitä aiot saada aikaan ja varaa kalenteristasi aikaa tärkeimmille tehtävillesi.

Voit tarkistaa suunnitelmiasi ja päivittää niitä joka ilta seuraavan työpäivän osalta. Tähän kuluu aikaa vain viitisen minuuttia, ja silloinkin ”annat aikaa ajankäytöllesi”. Kiireen keskellä työtehtävien järjesteleminen ja suunnitteleminen ei onnistuisi yhtä hyvin kuin edellisenä iltana kotona.

2. MUISTA TÄRKEYSJÄRJESTYS

Älä aikatauluta päivääsi kellontarkasti, sillä ohjelma pitää harvoin kutinsa ja sillä on taipumus stressata entisestään. Sen sijaan valitse tehtävistä muutama, jotka ainakin aiot suorittaa.

Laita tehtävät tärkeysjärjestykseen: määritä kolme tärkeintä, loput viisi ovat varatehtäviä, joihin siirryt, kun tärkeimmät on saatu tehtyä. Listan loppuun voit lisätä ”kelluvia” tehtäviä, joita tehdään, jos niille jää aikaa. Niitä voidaan siirtää hyvin ja ilman omantunnontuskia odottamaan parempaa suoritusaikaa.
Jos et ehdi listaamisesta huolimatta tehdä kaikkea, älä stressaa, sillä se on yksi suurimmista aikarosvoistasi. Se varastoi negatiivista energiaa ja on poissa siitä, mihin todellisuudessa pitäisi keskittyä.

3. NIELAISE ENSIN RUMIN SAMMAKKO

Aloitatko päiväsi sähköpostin lukemisella? Yllättävän moni käyttää puuhaan työpäivän energisimmän vaiheen.

Mitäpä jos tekisitkin kaikista tärkeimmät ja haastavimmat työtehtäväsi aamulla ensimmäiseksi. Kiinni vain kuin sika limppuun – se on palkitsevinta ja tuottaa todellista tulosta!

Onnistumiset synnyttävät aina positiivista vireyttä ja niille tulee ahneeksi. Onnistumiseksi voi jo laskea sen, että sait vaikean tai epämieluisan työtehtävän tehdyksi. Loppupäivä sujuu kevyemmin, kun ikävät tehtävät eivät odota jossakin epämääräisessä kohdassa päivää.

4. NIPUTA PALAVERIT

Yksi suurimmista aikarosvoista työpaikoilla on pikapalaverit, joita pidetään ilman ennakkosuunnittelua. Sopikaa tehtävistä, vastuunjaosta ja seurannasta ja pyrkikää yhdessä vaikuttamaan siihen, että käsiteltäviä asioita niputetaan yhteen. Palavereita ei ole syytä pitää kuin 2–3 kertaa viikossa. Tuolloin myös turha osanottajien odottelu vähenee, eikä aikasyöppö vaani siinäkään muodossa.
Varmistukaa, että puhelimet on palaverin aikana suljettu.

Jos palaverin ohjelma on tiedossa, paneudu ehdottomasti siihen etukäteen. Palavereihin valmistautumalla jokainen osanottaja säästää paitsi omaa myös toisten aikaa.

5. KARKOTA TOIMISTOTURISTIT

Joillakin työpaikoilla sosiaalinen kanssakäyminen vie yllättävän suuren osan työpäivästä. Sinäkin varmasti tunnet ”hengailijoita” ja ”toimistoturisteja”, jotka jumiutuvat työpisteeseesi. Älä jää heidän armoilleen vaan ilmoita kohteliaasti, että sinulla on paljon tekemistä. Voit muitta mutkitta tehostaa vaikutusta liimaamalla oveesi ”Ei saa häiritä” -kyltin.

Ellei tämä tehoa, miettikää miten asioita voitaisiin yhdessä järjestää. Olisiko työpaikan tai osaston mahdollista pitää päivittäin yhteinen kahvihetki (tauko) tai peräti kaksi, jolloin on mahdollisuus vaihtaa kuulumisia.

Voitte myös sopia, että järjestelyn seurauksena työhuoneet ovat työskentelyrauhaa varten eikä niissä enää ole lupa kahvitella tai käydä vierailuilla kuin todellisesta asiasta.

6. ÄLÄ OLE SÄHKÖPOSTIN ORJA

Aina kun kirjekuoren kuva välähtää ruutuun, herää kiusaus kurkata, kuka on asialla. Usein se on roskaposti, mutta senhetkinen työtehtäväsi jännite katkesi jo. Pyri lukemaan meilit keskitetysti vaikkapa 2–3 kertaa päivässä ja vastaamaan niihin samalla kertaa. Tuolloin taltutat yhden aikarosvoista.

Yhdeksi hyväksi ratkaisuksi sähköpostiorjuuteen voi suositella sähköpostiohjelman muuttamista siten, että siitä poistetaan ilmoitus ja äänimerkki uudesta viestistä. Voit sen jälkeen autuaan tietämättömänä keskittyä siihen, mikä on sillä hetkellä tärkeää.

7. OTA SÄHKÖPOSTI RENGIKSI

Ei niin pahaa, ettei hyvääkin. Sähköpostin tehokas käyttö voi olla toisaalta myös aikasi säästäjä. Joillakin työpaikoilla asioita hoidetaan jo pääsääntöisesti sähköpostitse, vaikkakin se tapahtuu usein sosiaalisten kontaktien kustannuksella. Meili on kuitenkin tehokas tapa säästää aikaa niin sisäisessä kuin ulkoisessakin viestinnässä, sillä puhelimessa harvoin voi käydä yhtä suoraan asiaan.

8. OTA OMA TEHOTUNTISI

Uskalla rohkeasti sulkea työhuoneesi ovi tai koodata puhelin pois päältä. Näin varmistat työrauhan.

Entä onko sinun mahdollista jäädä joku päivä kotiin tekemään etätyötä? Kannattaa neuvotella esimiehen tai työyhteisön sisällä siitä, miten ulkopuoliset häiriöt minimoidaan. Jos mahdollista, joka päivälle voi varata tunnin tai kaksi tehokasta aikaa, jota eivät muu saa luvatta keskeyttää. Tämän ajan voi työpaikalla ristiä vaikka tehotunniksi.

Työpaikan keskinäisten suhteiden vuoksi käytännön olisi oltava mahdollisimman monen ulottuvilla, jolloin sen teho ei käänny päinvastaiseksi.

9. KOKOA AIKAA PALASISTA

Usein ihmetellään, kuinka monet perheenäidit tai -isät ehtivät tehdä sitä ja tätä, vaikka pyörittävät siinä sivussa koko huushollia. Heidän salaisuutensa on hukka-ajan käyttö.

Kun lapsi nukkuu tai temmeltää 15 minuuttia kylpyammeessa, nämä ajankäytön mestarit ehtivät jo tehdä viisi riviä kesken jäänyttä graduaan. Se, että tarvitsisit tehtävillesi rajattoman määrän keskittymisaikaa ei useinkaan pidä paikkansa.

Ryhdy siis heti toimeen! Kuinka paljon ehditkään puolessa tunnissa? Aikaa voi koota myös palasista – aina yhtenäinen aika ei ole tehtävän suorittamisen kannalta tarpeen.

10. ÄLÄ TINGI PALAUTUMISESTA

Yöunista nipistäminen on kaikkea muuta kuin fiksu yritys saada lisää aikaan. Se kostautuu helposti tarkkaavaisuuden pettämisenä, alakuloisuutena ja yleisenä haluttomuutena. Sen sijaan pienet tauot tai jopa 20 minuutin nokoset työpaikalla (jos se vain on mahdollista) lisäävät tarmoa ja siten suorituskykyistä aikaa.

Vaikka listaan ei lisäisikään päivittäistä laiskottelua, se on yhtä tarpeellinen asia kuin ne lukemattomat tehtävät, jotka aiot päivän aikana suorittaa. Palautuminen on pitkällä tähtäimellä aina yhtä tärkeätä kuin ponnistelu itse. Näin on urheilusuorituksissa, ja näin on myös omassa ajankäytössä.

Asiantuntijana ajankäyttöön ja -suunnitteluun erikoistunut kouluttaja, KM Timo Lampikoski

Lue lisää:
Näin nitistät stressin

Vireyttä työpäivään

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.