Miksi pari-kolmekymppinen ahdistuu, vaikka hänen maailmansa on mahdollisuuksia täynnä? Ehkä juuri siksi.

Nuorena aikuisena eläminen on nykymaailmassa helposti sekapäistä puuhaa. Mielessä pyörii tavoitteita, unelmia, vaatimuksia ja pakkoja, joiden lähteitä ei pysty hahmottamaan. Tenttikirjojen, ansioluetteloiden, matkusta maailman ympäri -oppaiden, asuntolainatarjousten ja projektipapereiden seasta elämäntaitogurut huhuilevat: Voit tehdä mitä tahansa, kunhan valitset oikein…

Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta ei kuitenkaan. Nuoren onkin vaikea ymmärtää ahdistuksensa syitä samoin kuin hänen vanhempiensa: miksi ihmeessä se tuskailee noin, vaikka ikinä ei ole lyöty eikä nälässä pidetty, koulutusta on enemmän kuin uskalsi toivoakaan, puhuu montaa kieltäkin ja koko maailma on avoinna.

Mistä oikein on kysymys? Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön johtava psykiatri Kari Pylkkänen on hoitanut nuorten mielenterveysongelmia koko lääkärinuransa ajan. Hän sanoo, että mielenterveyden häiriöiden määrä ei sinänsä ole kasvanut. 2000-luvulla ei vain pärjää samoilla kyvyillä ja voimilla kuin 60-luvulla. Tarvitaan yhteistyötaitoja, itsenäisyyttä ja oppimiskykyä. Piiloon ei pääse – suorituskyvyn puute huomataan nopeasti.

Vaikeita psykiatrisia sairauksia nuorilla on nykyään vähemmän kuin ennen, mutta yhä suurempi joukko taistelee masennusta, ahdistusta ja päihdeongelmia vastaan. Nykyisin lähes joka neljännellä lukion käyneellä 20–24 vuotiaalla on jokin mielenterveyden häiriö.

Isän vai äidin jalanjäljissä?

Nuorten mielenterveyden ongelmat kumpuavat usein juurettomuudesta: ketä pitäisi uskoa, mihin minä pystyn, mitä saa ja pitäisi tehdä, mitä merkitystä millään on? Selkeät rajat eli säännöt, normit ja tavat ovat vähentyneet sekä perheissä, kouluissa että työpaikoilla.

– Yhteiskunnasta puuttuu isällinen auktoriteetti, varsinkin pojilta. Ennen auktoriteetteja olivat paitsi vanhemmat, myös pysyvät työnantajat ja yhteisöt. Roolitkin ovat hämärtyneet: ei ole mallia siitä, mitä kuuluu miehen, entä naisen tehtäviin, kun kummankin roolin pitäisi lähestyä toista. Silti pitäisi tuntea kuuluvansa johonkin, olevansa samankaltainen jonkun kanssa. Isänkö? Äidinkö?

– Voi olla, että elinympäristömme muuttuu nopeammin kuin ihmisen psyykkinen sopeutumiskyky.

Muutos on pääasiassa positiivinen, sehän antaa uusia mahdollisuuksia. Mutta se luo myös uusia haasteita. Yhä useampi nuori kokee olevansa liiaksi tyhjän päällä, yksin ja hukassa.

Ikinuori jää paikalleen

Pylkkäsen mielestä nuorten ongelmien taustoja voi etsiä myös lastenkamareista ja olohuoneista. Esimerkiksi stressin kanssa pärjäämisen kyky pohjustetaan lapsuudessa vanhempien turvallisessa opastuksessa. Nyt nuoruuttaan elävän sukupolven vanhemmilla on ollut 90-luvun alun laman ja työelämän kourissa taistellessa yhä vähemmän aikaa olla lastensa kanssa. Televisiot ovat olleet lastenvahteina, ja lapsilta on odotettu itsenäisyyttä varhain.

Jos lapsuus onkin nykyään lyhyt, niin seuraava kehitysvaihe, nuoruus, pitenee. Pätkätyöt, ammatti-identiteetin etsintä ja opiskelujen pitkittyminen, ehkä useaankin ammattiin opiskelu jatkavat vaihetta, jolloin ei olla enää lapsia, mutta ei vielä oikein aikuisiakaan. Häilyvyys ei ole mielelle helppo haaste.

Pylkkänen määrittelee, että nuoruus vaihtuu aikuisuudeksi silloin, kun on halua ja kiinnostusta ottaa vastuuta seuraavasta sukupolvesta eli omista lapsista. Perheen perustamisen ajankohta kuitenkin siirtyy jatkuvasti, ensisynnyttäjien ikä nousee.

– Oman itsen etsintä on siirtynyt lapsuudesta ja nuoruudesta yhä enemmän myös varhaisaikuisuuteen, sillä elämänpolku ei rajaudu selvästi.

Tähän liittyy postmoderni ahdistus. Kun yksilön mahdollisuudet lisääntyvät rajattomasti, paineetkin kasvavat liian suuriksi. Jotkut yrittävät ratkaista etsintäongelmat jatkamalla nuoruusikää välttäen sitoumuksia ja vastuuta muista. Pylkkäsen mukaan ikinuoruus merkitsee kuitenkin psyykkisen kehityksen kannalta paikalleen jättäytymistä.

Irti riippuvuudesta

Pari-kolmekymppisten ihmissuhteiden tavallisimpia ongelmia ovat esimerkiksi hylätyksi tulemisen pelko seurustelusuhteissa, riippuvuus omasta kumppanista tai vanhemmista. Lyhyet seurustelu- ja työsuhteet eivät anna kiinnekohtia. Jos itsenäistyminen on kesken, se voi näkyä myös suhteessa esimieheen ja muihin auktoriteettehin.

– Nykyään yksi häiriöille herkimmistä suhteista on suhde esimiehen ja alaisen välillä. Sitä rasittavat jatkuvat pätkätyöt ja muutokset organisaatioissa ja työmuodoissa. Vanhasta kokemuksesta ei tule mallia, vaan suhde on jatkuvasti määriteltävä uudestaan.

Mieli vuosihuoltoon?

Nuori mieli voi toipua synkästäkin vaiheesta. Toipumisessa auttaa oikea hoito, useimmiten se on keskustelevaa psykoterapiaa. Terapiassa saa tukea tunteiden ja ajatusten ymmärtämisessä, uuteen elämänvaiheeseen siirtymisessä ja sitoumusten tekemisessä: tämä työ sopii minulle, tämän ihmisen kanssa haluan elää.

Pylkkänen pahoittelee, että edelleen mielenterveysasioihin liittyy leima, josta ei ehkä koskaan tulla pääsemään täysin eroon. Leimautumisen pelko estää avun hakemisen. Hänen mielestään konsultoiva käynti mielenterveysammattilaisen luona voisi olla yhtä luonnollinen asia kuin vuosittainen hammastarkastus.

– Ihmiset säikähtävät ajatusta, että mielenterveyttä pitäisi jotenkin vaalia. Se, että menet käymään ammattilaisen luona, ei kuitenkaan tarkoita, että olet sen jälkeen tästä riippuvainen. Voit mennä konsultoimaan, neuvottelemaan. Yksikin käynti saattaa muuttaa elämää vuosiksi.

– Jos asia on jäsentämätön möykky, sen uhriksi jää helposti. Kun sitä voi katsella ja pyöritellä ammattilaisen kanssa, sen voi saada hallintaan.

Mies ei löydä apua

Valitettavasti kysyntää suurempi kynnys nuorten hoitamisessa on tarjonta. Apua on liian vähän, sillä tarve hoitaa itseä on kasvanut, mutta palvelujen määrä ei. Pylkkänen harmitteleekin, että on helppo kehottaa ihmisiä hakemaan ammattiapua, mutta tosiasiassa sitä on vaikea saada. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiössäkin psykoterapiapalveluja joutuu jonottamaan kuukausia.

Hoitoon hakeutumisen mahdollisuuksissa on myös epätasa-arvoa, sillä Pylkkäsen mielestä palvelut eivät tavoita etenkään nuoria miehiä. Hänen mukaansa miehillä on yhtä paljon mielenterveyden ongelmia kuin naisilla, mutta he hakevat paljon vähemmän apua. YTHS:n mielenterveyspalveluiden käyttäjistä 70 prosenttia on naisia.

– Miesten on vaikeampi nöyrtyä tässä asiassa, ja heillä leimautumisen pelko on naisia suurempi. Silti tiedetään, että miesten mielenterveysongelmat, kuten itsemurhat ja alkoholismi, ovat vakavampia kuin naisten. Valitettavasti naiset ovat myös näissä asioissa alkaneet elää yhä enemmän miesten lailla.

Myös eri opiskelualojen välillä on eroja. Humanististen alojen opiskelijat hakeutuvat helpommin hoitoon kuin ”kovien alojen”, esimerkiksi kauppatieteiden opiskelijat.

Pidä yhteyttä, mutsi!

Mielen vaalimista ei tarvitse jättää vain ammattilaisille. Kantavia voimia nuoruusiän etsintävaiheessa ovat ystävät ja ryhmät, tunne kuulumisesta johonkin. Katse kääntyy jälleen myös vanhempiin. Kari Pylkkänen tietää, että myös nuoret aikuiset kaipaavat apua vanhemmiltaan, vaikka eivät sitä ehkä osaa pyytää.

– Vanhempien merkitys nuorille on arvaamattoman suuri. Heidän vain on usein vaikeaa vastata tähän kaipaukseen toivotulla tavalla. Vanhemmatkin tuntevat olevansa eksyksissä muutosten nopeassa tahdissa. Ihmisten ei kuitenkaan pitäisi aliarvioida mahdollisuuksiaan olla toinen toistensa tukena.

Suomessa etäisyydet nuorten ja vanhempien asumapaikkakuntien välillä saattavat olla suuret. Pylkkänen kannustaa sitäkin tiiviimpään yhteydenpitoon, kyläilyyn, soitteluun ja kirjoitteluun. Kannattaa etsiä myös uusia tapoja yhdessäoloon, etenkin kun eletään muotoaan etsivää vaihetta, jossa nuori on jo muuttanut kotoa mutta hänellä ei ole vielä omaa perhettä. Esimerkiksi juhlat saattavat turhaan jäädä pitämättä, jos niitä on ajateltu vain perinteisten ydinperheiden kannalta, vaikka sukuun kuuluu myös sinkkuja ja liikkuvaisia nuoria aikuisia.

Jotta vanhemmat ja nuoret voisivat tukea toisiaan, sukupolvien pitäisi opetella antamaan toiselle tilaa. Luopua arvostelemisesta ja kertoa, että täällä päässä välitetään, meni elämässä juuri nyt miten tahansa.

Vierailija

Ahdistus nuorella aikuisella

Eikö ole paljon aikuisempaa jos osaa itse arvioida onko aika sopiva lasten hankkimiselle vai ei? Tai että sopiiko lasten hankkiminen ylipäätään? Vastuuttomampaa se on lähteä lapsia pyöräyttään sillon kun ei ole taloudellisesti ja henkisesti siihen valmis. Syyllistetään naisia ny sitte myöhäisestä ensisynnyttäjäiästä, joopajoo....
Lue kommentti
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.