Kolumnistimme Anna-Stina Nykänen uskoo äänen puhdistavaan voimaan ja haaveilee omasta hevibändistä.

Viime aikoina on tehnyt mieli huutaa. Pidän sitä oikein hyvänä asiana.

Joskus ahdistaa niin, että kurkkua kuristaa, on kuin pidättäisi henkeä väkisin. Paniikkihäiriössä ei saa ilmaa. Kun sen sijaan ahdistaa niin, että tekee mieli huutaa täysillä, on mielestäni jo voiton puolella. Ilma kulkee ja on valmis tulemaan voimalla ulos. Vaikka ottaa aivoon ja on itselle ja elämälle vihainen, ei enää halua niellä sitä, vaan on valmis huutamaan sen ulos.

Huutoidolini on performanssitaiteilija Marina Abramovic, joka yhdessä teoksessaan huutaa niin kauan, että ääni todellakin loppuu.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Jo kuvittelu auttaa. Oikeastihan tällaiselle vapaavalintaiselle, omasta halusta huutamiselle ei juurikaan ole paikkaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Koronapandemia vähensi äänenkäyttöä. Lapsiperheissä ehkä etäkoulun ja -töiden hoitaminen kotona tuotti meteliä. Mutta satunnaiset höpöttelyt ja isojen joukkojen tapaamiset karsiutuivat.

Vieläkin etätöissä, kun yksin kotona vastaan puhelimeen, ääneni kuuluu kuulemma kuin maan alta. En ole avannut ääntä ehkä koko päivänä, lähettänyt viestejä vain. Aika harvoin enää puhelinta käytetään puhumiseen. Mutta luukutan musiikkia kotona kaiuttimista, en korvanapeista, laulan mukana.

Alkukesästä puhuttiin äänien parantavasta merkityksestä Helsingin yliopistossa, Mighty Forces of Life -symposiossa, suomeksi otsikko olisi ehkä Arjen mahtivoimat.

Tutkija Linda Annunen Turun yliopistosta kertoi, miten ihmiset olivat käyttäneet tiibetiläisiä äänimaljoja koronan aikaan. Yksi haastatelluista oli käyttänyt tekniikkaa itsensä hoivaamiseen ja auttanut sillä myös kuolevaa sisartaan siirtymään rajan taa. Korona-aikaan löytyi myös uusia tapoja: Hän osallistui netin kautta tapahtumaan, jossa eristyksissä olevat ihmiset eri puolilla maailmaa lauloivat yhdessä. Sitten hän alkoi laulaa ulkona, järven rannassa joutsenille. Se toi uutta yhteyttä luontoon. Lopulta hän kapinoi sääntöjä vastaan, tapasi ystäväänsä ja teki maljajuttua tämän kädellä.

Ääni hoitaa, mutta sen avulla voi tyydyttää muitakin tarpeita.

 

Kun muutin Helsinkiin, meinasin liittyä seurakunnan gospel-kuoroon, mutta oli niin paljon hakijoita, etten päässyt edes kokeisiin. No, enempi olenkin solisti.

Haaveilen hevibändistä. Näen itseni äijänä lavalla karjumassa, mörisemässä, huutamassa sydänverellä, selkärangasta, munista asti. Olen silmät kiinni, en katso ketään, tukka roikkuu, olen selin. Mutta yleisöä on tietysti koko stadion täynnä ja he ovat aivan hullaantuneita. Sillä huutaminen voimaannuttaa myös heitä.

Voisihan se yksin huutaminenkin helpottaa. Mutta se ei riitä. Taiteilijakin jakaa teoksensa koko maailman nähtäväksi.

Huutamisen tarkoitus on, että tulee kuulluksi. Se on syvä, inhimillinen toive.

Tämä artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta

 

 

Anna-Stina Nykänen on helsinkiläinen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla