Tosi hädässä ei muista syödä, ei saa syötyä, ei ajattele syömistä, kirjoittaa kolumnistimme Anna-Stina Nykänen. Onko ruokailu merkki siitä, että on selvitty?
Ihmisellä on monia syitä syömiseen. Minulle on opetettu, että nälän lisäksi niitä ovat esimerkiksi mielihalut, suun nälkä, silmän nälkä ja niin edelleen. Lisäisin, että voi myös tuntea viiltävää kaipuuta jäätelön viileän sileää hivelyä kohtaan.
Mutta joskus ihminen syö myös silloin, kun ei tunne syömiseen mitään tarvetta. Miksi?
Olen löytänyt syyn ihmisen suhteesta aikaan.
Joskus aika vain käy pitkäksi, aikaa on liikaa, aika ei kulu. Mitähän sitä tekis? Ihminen nousee keinutuolista, kävelee jääkaapille ja katsoo, tekisikö mitään mieli. Hän etsii sisuksistaan edes jonkinlaista pientä syömishalun pilkahdusta, herättelee itse nälkää ja houkuttelee esiin mielitekoja. Kuluuhan se aika niinkin.
Joskus taas ajan tappamiseen on huutava tarve. On odotettava jotain, mieli on levoton, tekee mieli päästä jo liikkeelle. Jos söisi jotain? Se maadoittaa ihmisen hetkiseksi pöydän ääreen tai aseman penkille. Aika etenee, vaikka minä en.
Joskus ei vain itse saa aloitettua ja se tuottaa tuskaa. Välttelee töiden aloittamista, lykkää lenkille lähtöä. Jos kuitenkin ensin söisi jotain? Mieli pelaa aikaa.
Syöminen lupaa taukoa. Jos väsyttää, ajatukset ovat solmussa tai tekee mieli oikaista selkää, syöminen on aina käypä ratkaisu. Vaikka yhtä hyvin voisi mennä ulos haukkaamaan happea. Tai jos parin suklaapalan nauttimisen sijasta laittaisi paikoilleen pari palapelin palaa. Ehei. Syöminen on hyväksyttävin syy ottaa aikalisä.
Ja sitten tämä, suuri oivallukseni. Syöminen saa myös ajan pysähtymään. Kun on ahdistunut ja tuskainen, ruoka tuo rauhan. Ruokarauha yltää mieleen. Se on rutiinia, niin tavallista ja toistuvaa ja tuttua, ettei se muistuta katastrofista. Ajatukset voivat pysähtyä. Aikakin voi hetkeksi pysähtyä. Nyt syödään ja ruvetaan miettimään ratkaisuja vasta sen jälkeen.
Ruokailu on merkki siitä, että on elossa, selviytyy. Ei ihme, että kriiseissä ystävät tuovat ruokaa. Tosi hädässä ei muista syödä, ei saa syötyä, ei ajattele syömistä.
Minä söin leskenä yksin asuessa pitkään usein pelkkää jäätelöä illalla purkista väkisin. Pojalle lähetin armeijaan kuvan hellasta, jonka pölyiseen pintaan olin piirtänyt sydämen: et ole käynyt vähään aikaan, kirjoitin.
Pojan käydessä laitoin tietysti ruokaa. Se on myös mainio keino saada jälkikasvu viipymään vierailulla vähän pidemmän aikaa. Eikö keitettäis vielä kahvit, ois jälkkäriäkin?
Ruoka myös itsessään vaatii ihmiseltä aikaa ja vie sitä.
Ystäväni on aina huolissaan siitä, saako hän varmasti kaikki ruoat syötyä ennen kuin ne pilaantuvat. Joko vadelmat lösähtivät jääkaapissa? On suru heittää pois hyvää.
On kiirus syödä kanaa ja kalaa ja kaikkea yhtä aikaa. Ennen kuin herkuista aika jättää.
Anna-Stina Nykänen on helsinkiläinen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
