Huutamisen sijaan on ryhdyttävä kuuntelemaan, sillä hiljaisuudesta ja rivien välistä voi löytyä totuus, väittää kolumnistimme Anna-Stina Nykänen.
Muistatteko vielä ajan, jolloin väitettiin, että elämme totuuden jälkeistä aikaa? Etenkin mediaa, niin laatulehtiä kuin someakin, on syytetty valeuutisista ja salaliittoteorioista.
Muistatteko, että totuuden jälkeisen ajan sanottiin menneen ohi, kun covid-19-virus iski ja koronapandemiaa alettiin torjua tieteen keinoin. Yhtäkkiä faktat ja asiantuntijoiden neuvot alkoivatkin taas tuntua todelta.
Jotain silti puuttuu yhä. Sen huomaa selvemmin, kun korona on kaventanut elämäämme entisestään.
Miettikää millaista olisi, jos olisitte eristyksissä yhdessä, ikkunattomassa konttoritilassa ja käsityksenne maailmasta perustuisi pelkkiin tietokoneruudulta luettuihin otsikoihin?
Ette koskaan lukisi niitä juttuja. Ette koskaan katsoisi ikkunasta ulos, ette menisi ulos, ette tapaisi ketään.
Se on aika lähellä tilannetta, jossa toimittajat ja asiantuntijat nykyään usein toimivat. Ikään kuin totuus löytyisi nettiotsikoista tai digitaalisista aineistoista.
Ette tuntisi pakkasen kirpaisua poskella aurinkoisena talvipäivänä. Ette höpöttäisi naapurin kanssa, näkisi mummia, neuloisi villapaitaa, tylsistyisi koulussa, hengästyisi portaissa, riitelisi, sopisi, rakastuisi, odottaisi mikroruoan lämpiävän, pyytäisi neuvoa ärsyttävältä tyypiltä, joka kuitenkin hoitaa homman.
Usein päättäjätkin tuntuvat työtilanteissa unohtavan oman elämänsä. He tekevät päätöksiä ikään kuin heillä itsellään ei olisi uupumusta tai lähipiirissä huolia. Tai niin kuin he itse eivät olisi koskaan onnellisia! Yhtäkkiä he vain tuijottavat rahaa ja taistelevat edustamansa eturyhmän puolesta, vaikka neuvotteluiden ulkopuolella myös he tietävät, että elämä on paljon monimutkaisempaa.
Ei ihme, että ihmisistä on alkanut tuntua, etteivät asiantuntijat tiedä mitään heidän elämästään eikä media näe heitä.
Minähän olen syntynyt 1960-luvulla. Sopii siis hyvin, että ajatukseni totuudesta, tiedon tuottamisesta ja sen välittämisestä, on hipahtava:
Totuus löytyy kukkakedolta.
Se on vertaus. Totuus on kuin hunaja. Sitä varten on hankittava ainekset elävästä elämästä, mentävä paikan päälle pörräämään. Ilman mettä ei synny hunajaa, vaikka kennoja kuinka käännettäisiin ja kuningatar kohkaisi uusista kulmista.
Mehiläinen lentää kukkakedolla, tunkee kärsänsä joka paikkaan ja oman alansa ammattilaisena tuottaa raaka-aineen lopulta ulos peräpäästään… Se on pitkä prosessi. Mutta ainakin mehiläinen on koskettanut sitä kukkaa ja nähnyt sen.
Samalla tavalla totuutta varten on haettava tietoa sieltä, missä elämä on. Digiaika vaati vastapainokseen läsnäoloa. Korona-ajan eristys on onneksi saanut meidät havahtumaan.
On mentävä metsään ja ihmisten luo, haisteltava tuulia ja arjen antia. On siirryttävä huutamisen jälkeiseen aikaan. Koska kuuntelu, hiljaisuus ja rivien välit ovat totta.
Tämä artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta
Anna-Stina Nykänen on helsinkiläinen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
