Avoimuutta arvostetaan, mutta joskus vaikeneminen on kultaa. Miten sisäisen möläyttelijän saa kuriin?

1. Paras keino välttää möläytyksiä on varoa tulenarkoja puheenaiheita.

Esimerkiksi lapsettomuudesta kärsivälle ihmiselle kysymys ”koskas teille tulee perheenlisäystä?” on aina kova pala.

Muista hienotunteisuus läheistenkin ihmisten kanssa. Lasten möläytyksiä ei kannata repostella isoon ääneen sukujuhlissa, jos lapsi kiemurtelee nolona vieressä. Juttu saattaa huvittaa kymmenen vuoden päästä, mutta ihan vielä se ei naurata.

Seuraa läheisten reaktioita: loukkaantuiko joku kommentistasi?

2. Jos suusta pääsee sammakko, pyydä heti anteeksi.

Möläyttelijöitä on kahta arkkityyppiä: viaton lipsauttelija tulee sanoneeksi vahingossa jotakin ajattelematonta, ilkeä möläyttelijä taas piilottaa loukkaukset vahingoksi. Viattoman möläyttelijän erottaa yleensä siitä, että häntä kohtaan tuntee myötätuntoa.

Jos tuttavasi päästää jatkuvasti suustaan ilkeitä kommentteja, ota asia puheeksi. Ehkä hän tuntee jostain syystä kaunaa tai kateutta sinua kohtaan.

Mieti välillä myös omia kommenttejasi. Enhän minä ole se ilkeä piikittelijä?

3. Älä jännitä sammakoita turhaan.

Möläytteleväthän poliitikot, Big Brother -tähdet ja muusikotkin tämän tästä. Eikä suosio ei yleensä laske, vaikka he päästäisivät suustaan kuinka typeriä kommentteja tahansa.

Kuka tahansa voi sanoa sosiaalisissa tilanteissa jotain ajattelematonta. Se on täysin inhimillistä.
Esiintymisvarmuuden kasvaessa jännitys jää usein pois. Huomasitko, että pieni sammakko ei paisunutkaan rupikonnaksi?

Osa ihmisistä tuntuu olevan muita alttiimpia lipsauttelemaan. Itsehillintä on arvostettua, mutta toisaalta lipsauttelijaa saatetaan pitää valloittavana luonnonlapsena.

4. Ota avuksi huumori.

Mieti televisiosarjojen tragikoomisia hahmoja. Katso vaikkapa Frasier tai Frendit -sarjojen yhteisöä: hassuille kommenteille nauretaan joukolla, mutta möläyttelijää ei silti suljeta porukan ulkopuolelle.

Sammakoiden avulla voi oppia jotain itsestään. Mistä mielen syövereistä tämäkin ajatus heräsi, onko minussa tällainenkin puoli? Sait aidon yhteyden alitajuntasi.

Asiantuntijana psykologi Pirkko Sammallahti

Vierailija

Apua, taas lipsahti sammakko suusta

Ärsyttävä asia, minun on pakko huutaa ja juella itsekseni. Ihmiset luulevat, että puhun heille. Välillä huudan esimerkiksi pyöräillessä jotain törkysanoja tai keskustelen itseni kanssa vaikka päivän säästä. Olen ollut yli kolme vuotta nytten yksinäinen ilman ihmissuhteita niin hulluksihan tästä tulee. On vain pakko purkaa jonnekin ajatuksiaan ja itse ainakin kuuntelen ja vastaan niihin. Ääneen. Kaikkea sitä ihmisellä voi olla. Ahdistaa myös tilanteet ulkona, kun vastaan tulee vaikka kaverilauma...
Lue kommentti

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

Oletko se, joka suostuu aina vaihtamaan työvuoroa ja jäämän ylitöihin? Osatko puolustaa omaa aikaasi ja tilaasi? Syyllistytkö heti, jos joku pettyy sinuun?

Sisäisiä toimintamalleja, joita emme aina edes itse huomaa, kutsutaan tunnelukoiksi tai skeemoiksi. Ne ne ovat syntyneet varhain lapsuudessa ja niillä on silloin selviydytty hankalissa tilanteissa. Joku käyttäytyy aina stressin tullen kuin raivoava pikkulapsi, toinen vetäytyy tai eristäytyy.

Artikkeli jatkuu alapuolella
Mikä ihmeen tunnelukko?
Mieli
Mikä ihmeen tunnelukko?

Työuupuja taas ei päästä itseään helpolla eikä aina muitakaan. Jos voi huonosti, omia toimintamalleja kannattaa muuttaa:

  1. Jos tunnistat vaativuutta itseäsi ja ehkä muitakin kohtaan, mieti, mitä hyötyä ja haittaa Sinulle siitä on.
  2. Jos tunnistat itsessäsi uhrautuvuutta, mieti, mistä tuo taipumus on saanut alkunsa?
  3. Jos stressattuna haluat vetäytyä ja eristäytyä, mieti onko siitä hyötyä vai haittaa?

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.