Apua, kärpänen, hyi hämähäkki! Mikä saa ison ihmisen pelkäämään pientä ötökkää? Ehkä joskus muinoin ihmisellä on ollut syytäkin karttaa hyönteisiä. Onneksi pelosta voi oppia pois.

Hyönteiskammo ei ole mitenkään harvinaista. Aika monia meistä puistattaa, jos jokin kahdeksanjalkainen ryömii niskassa tai paidan alla.

Inho tuntuu äkkiseltään ylimitoitetulta reaktiolta, sillä Suomen luonnossa ei ole ihmiselle vaarallisia hyönteisiä – purevia, pistäviä ja allergioita aiheuttavia löytyy kyllä. Mutta ehkä luonto ei aina ole ollut yhtä ihmisystävällinen?

– Taipumus hyönteispelkoon voi olla jälki evoluutiosta: joskus muinoin on voinut ollut syytäkin karttaa hyönteisiä. Ehkäpä pelkoa potevat ovat eloonjäämiskamppailusta selvinneitä voittajia eivätkä irrationaalisia pelkureita, pohtii psykiatrian professori Hasse Karlsson .

Joskus kuitenkin kammo kaikkea pientä ja ryömivää kohtaan kasvaa arkea haittaavan fobian mittoihin.

Normaalia vai fobiaa?

Hyönteiskammosta kärsivä saattaa tarkistuttaa jollakin toisella ihmisellä terassilla seisseet kenkänsä, ennen kuin uskaltaa työntää niihin jalkansa. Tai pyytää puolisoaan kurkkaamaan makuuhuoneen sängyn alle kesämökillä. Joku kieltäytyy pelkonsa takia mökkielämästä kokonaan. Toisella jo pelkkä ötökän kuva laukaisee ahdistusreaktion.

– Pelko ja ahdistus ovat kaikille tuttuja tunteita. Rajanveto normaalin pelon ja hoitoa vaativan häiriön välillä onkin vaikeaa, Karlsson sanoo.

Fobiasta voidaan puhua vasta, kun ihminen ei enää hallitse tilannetta ja hän välttelee pelon kohdetta niin paljon, että se haittaa elämää.

Noin kymmenen prosenttia ihmisistä kärsii erilaisista fobioista, joista hyönteisten pelko eli entomofobia on yksi.

Juuret lapsuudesta?

– Fobioiden syntymekanismeista tiedetään yllättävän vähän, vaikka ne ovat kovin yleisiä. Taustalla saattaa olla perinnöllinen alttius, Karlsson sanoo.

Se tiedetään, että fobiat kulkevat suvussa. Niiden syntymisellä on kenties tekemistä ahdistuksen säätelyn kanssa. Jollakin ihmisillä joissakin tilanteissa ahdistuskynnys laskee niin alas, että hän saa pelko-oireita. Hasse Karlsson arvelee kokemuksensa perusteella naisten kärsivän fobioista miehiä useammin.

Lapsuuden aikana syntyneiden fobioiden taustalla voi olla todellinen tapahtuma. Jos esimerkiksi koira puraisee lasta ja lapsi pelästyy, hän alkaa helposti pelätä muitakin koiria. Syntyy koirafobia, koska lapselle ei ole vielä kehittynyt taitoa käsitellä pelkojaan.

Toinen fobian syntysyy saattaa liittyä yleensä ahdistuneisuuteen, joka vain sattuu ryöpsähtämään yli äyräiden jossakin paikassa. Jos ihminen saa paniikkikohtauksen esimerkiksi hississä, hän alkaa luulla, että paha olo johtuu hissistä, vaikka kyseessä olikin satunnainen, stressaavasta elämäntilanteesta johtuva kohtaus.

Altistuen eroon

Lohdullinen tieto on se, että hyönteiskammosta, kuten muistakin fobioista, voi päästä eroon. Paras tapa on asteittainen altistus. Pelon kohdetta lähestytään pikkuhiljaa siten, että pelkääjä voi itse kontrolloida tilannetta ja alutessaan vetäytyä koska tahansa.

Altistushoidossa ei pyritä luomaan rentoutunutta tilaa vaan opetellaan kestämään tunnetta, minkä pelottava tilanne tai kohtaaminen aiheuttaa. Altistushoito saattaa kestää kerrallaan 2–3 tuntia.

Hämähäkkien pelosta, araknofobiasta, kärsivälle altistushoito voi olla aluksi hämähäkin kuvan katselua: ensin kauempaa, sitten pikkuhiljaa lähempää ja lopulta kuvaa kosketellen. Myöhemmin voi vierailla vaikkapa eläinkaupassa ja lähestyä tarantellan terraariota.

Psykologi Irmeli Uurasjärvi Suomen Käyttäytymistieteellisestä Tutkimuslaitoksesta, kertoo, että osana terapeutin koulutusta heidän piti katsella ja kosketella pieniä, karvaisia matoja – opeteltiin kohtaamaan inho ja pelko hyönteisiä kohtaan.

– Jos asiakas hakee apua hyönteiskammoon, ötököitä lähdetään sitten yhdessä haavilla pyytämään, Uurasjärvi kertoo.

Terapeutti ei silloin saa itse pelätä. Ensin kuitenkin kartoitetaan potilaan tilanne ja valitaan sopiva hoitotapa, hämähäkkikammoista ei suin päin pakoteta ottamaan hämähäkkiä käteensä.

Aloita luonto-ohjelmista

Harjoituksia voi tehdä myös itsekseen, jonkun luotettavan ihmisen kanssa. Aluksi voi katsella esimerkiksi hyönteisiä esitteleviä luonto-ohjelmia tai voi selailla hyönteisten kuvia ja hankkia tietoa niistä. Tieto auttaa hallitsemaan aikenlaisia pelkoja.

Vähitellen voi hakeutua luottoihmisen seurassa luontoon, sellaiseen paikkaan, missä pelottavia ötököitä on.

– Tärkeää on toistaa harjoitus riittävän usein, sanoo Hasse Karlsson, siten oppii vähitellen toisenlaisen tavan reagoidapelon synnyttäjään.

Harjoituksia tehdään muutaman kerran viikossa, vaikka sata kertaa, jos on atrpeen, että pelko hellittää. Todellisten tilanteiden lisäksi itseään voi siedättää mielikuvaharjoituksilla: jospa musta karvainen hämähäkki olisikin untuvainen ja vaaleanpunainen?

Tutkimusten mukaan altistushoidoilla saadaan aikaan pysyviä tuloksia, fobia pysyy poissa tai ainakin aisoissa, kun on kohdannut pelkonsa. Jos paha olo ei katoa, taustalla voi olla muita syitä, joiden selvittelyyn terapeutti antaa apua.

Näitä on syytä varoa

Ampiaiset

  • Pistos on vaarallinen allergisille ihmisille ja pienille lapsille. Ampiaisen ja kimalaisen piikki ei irtoa hyönteisestä, sen sijaan mehiläisen piikki jää pistoskohtaan. Se pitää saada pois mahdollisimman nopeasti, ettei ihon alle pääse lisää myrkkyä.
  • Ensiapuna pistoskohtaan voi sivellä hydrokortisonivoidetta. Kyypakkauksen voi myös ottaa, koska sekin sisältää kortisonia. Antihistamiini lievittää myös oireita.
  • Lääkäriin lähdetään jos ampiainen pistää suun ja kaulan alueelle, koska tukehtuminen uhkaa.Turvotuksen vähentämiseksi voi imeskellä jääpaloja kunnes pääsee hoitoon. Lääkäriin mennään myös, jos normaalin turvotuksen ja kivun lisäksi saa mitä tahansa muita oireita.
  • Hengenvaarallista anafylaktista reaktiota ei tarvitse pelätä, jos pisto on ensimmäinen. Hyvä ensiapu on jääpala tai kylmä kääre. Jos pistoja saa useita, potilasta on tarkkailtava ainakin tunnin ajan ja varmistettava, ettei hänen vointinsa huonone.
  • Allergisen ensiapu on Epipen-kertakäyttöruiske, joka sisältää adrenaliinia ja joka pistetään lihakseen. Epipen-kynä pitää olla varalla, jos aikaisemmin on tullut voimakkaita reaktioita ampiaisen tai mehiläisen pistosta.
  • Varsinainen hoito on pistoksina kolmen vuoden ajan annettava siedätys. Hoito on erikoislääkärin työtä, mutta takaa että vakavia reaktioita ei enää tule.

Puutiaiset eli punkit

  • Vaanivat ohikulkijoita aluskasvillisuuden seassa. Eniten punkkeja on rannikkoseudulla ja Ahvenanmaalla, mutta ne ovat levinneet lähes koko maahan.
  • Paras suoja on vaalea vaatetus, pitkät hihat ja lahkeet. Vaatteet ravistellaan ennen sisälle menoa, ja illalla tehdään punkkisyyni koko keholle.
  • Punkkikarkotetta voi kokeilla itselle. Koiralle sopii punkkipantaa tai iholle laitettavaa kuukauden vaikuttava punkinestoaine.
  • Jos punkki puree, älä raaputa sitä väkisin pois tai käytä rasvaa irrotuksessa. Rasvaan tukehtuvan punkin sylki voi viedä borreliabakteereita verenkiertoon.
  • Irrota tarttumalla punkkia napakasti joko punkkipihdeillä tai sormilla. Vedä suoraan hitaasti ulos ihosta, jotta punkki irtoaa kokonaan. Laita desinfiointiainetta puremakohtaan. Alle puolet punkeista kantaa borreliabakteereja. Jos puutiainen poistetaan 24 tunnin kuluessa, tartunnan vaara on mitättömän pieni.
  • Lääkäriin mennään jos puremakohtaan ilmestyy punainen, leviävä ihottuma-alue, joka syntyy viikon kuluttua tai pysyy yli viikon ajan pistosta. Myös flunssan kaltaiset oireet, väsymys ja lämmönnousu, ovat syy hakeutua hoitoon.
  • Borrelioosi-infektio pitää hoitaa antibiootilla myöhäisoireiden estämiseksi. Punkinpuremasta tarttuvaan borrelioosiin ei kehity vastustuskykyä sairastamisenkaan jälkeen, joten huonolla onnella sen voi saada useamman kerran. Rokotetta ei ole.
  • TBE on puutiaisten levittämä virustauti, johon Suomessa sairastuu 10–20 henkilöä vuodessa. Tavallisimmat oireet ovat flunssan tapainen lämpöily ja kova päänsärky ja pahoinvointi. Lääkkeinä käytetään kipu- ja kuumelääkkeitä. Jos oireet ovat kovia, sairaalahoito voi olla tarpeen. Tätä tautia vastaan voidaan rokottaa; rokotus on kuitenkin aloitettava hyvissä ajoin ennen kesää.
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.