Lapsen hankala murrosikä on vaikea paikka äidille ja isälle. Lapsen kriisejä seuratessa voi ajautua totaaliseen neuvottomuuteen.

Edes elämänkokemuksesta ei ole hyötyä, sillä samojen vanhempien yhteisessä kodissa kasvaneilla lapsilla voi olla aivan erilainen murrosikä. Esikoisesta saadut opit eivät siis päde kuopukseen.

– Lapset ovat alusta asti persoonia. Jokaisella on oma temperamenttinsa, omia kavereita ja elämän tapahtumia. Kuopus myös syntyy erilaiseen perheeseen kuin esikoinen, toteaa lääketieteen tohtori Linnea Karlsson, joka työskentelee muun muassa lastenpsykiatrian poliklinikassa Raisiossa.

Puberteetti ei vääjäämättä tarkoita lapsen syöksymistä vaikeuksiin. On toki totta, että noin joka viidennellä on nuoruusiän aikana oireita, jotka haittaavat toimintakykyä tai estävät kehitystä. Se on iso luku, mutta sen rinnalla ei pidä unohtaa vielä isompaa: peräti 80 prosenttia nuorista läpäisee murrosikänsä ilman erityisiä pulmia, Karlsson muistuttaa.

Joskus nuoren käytös kuitenkin muuttuu niin erikoiseksi, että hänen vointiaan on syytä ryhtyä selvittämään. Jotain voi olla vialla, jos ennen niin sosiaalinen nuori eristäytyy tai jos hiljainen ja hillitty muuttuu huomionhakuiseksi meuhkaajaksi. Selkeä hälytysmerkki on se, jos nuori ei enää pärjää omassa arjessaan entiseen tapaan. Se näkyy siinä, miten hän suhtautuu itseensä, kavereihin, aikuisiin, kouluun ja työhön.

– Kaikkea pitää vain muistaa katsoa kokonaisuutena. Yksittäinen oire ei välttämättä merkitse mitään, mutta jos huolestuttavat merkit alkavat kasaantua, on aihetta lähteä etsimään syytä.

Milloin hälytyskellojen pitäisi soida?

Huoleen on aihetta aina, kun nuori lakkaa varjelemasta itseään. Se kertoo, että hänen voimansa valuvat johonkin muuhun. Hälytyskellot soivat lujaa, jos nuori joutuu toistuvasti tapaturmiin, tappeluihin tai yhdenyön suhteisiin.

Myös kaverittomuus on ongelmallista. Murrosikäinen tarvitsee ikätoverien mallia ja seuraa, jotta hän pystyisi itsenäistymään vanhemmista ja luomaan omaa elämää. Jokaisella nuorella pitäisi olla vähintään yksi hyvä ystävä. Ystävän pitää myös olla oikeasta maailmasta: netissä solmitut suhteet ovat tärkeitä ja nuoret voivat irkkaillessa käydä hyvinkin avoimia keskusteluja. Silti ihastuksia, pettymyksiä ja ylipäänsä vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa kuuluu harjoitella kasvotusten. Tosin joskus kaverit ovat myös uhka. Karlssonin mukaan vanhemmilla on täydet valtuudet kieltää nuorta hengailemasta epämääräisessä, rettelöivässä seurassa. Riitelyn uhallakaan vanhempi ei saa luovuttaa tätä oikeutta pois.

Puuttumista vaatii ehdottomasti myös kiusaaminen. Tutkimuksissa on havaittu, että sen molemmilla osapuolilla on merkittävästi enemmän mielenterveyden häiriöitä kuin muilla. Kiusattu on pulassa, sillä hän jää ikätoveriverkoston ulkopuolelle. Kiusaajalla taas voi olla valmiiksi ongelmia, jos hän ryhtyy toistuvasti loukkaamaan toista ihmistä.

Koulumenestys kertoo paljon murrosikäisen kuulumisista. Jos nuoreen ei saa puheyhteyttä, voi olla hyvä vilkaista tarkemmin äidinkielen aineita. Jotkut nuoret kertovat niissä kipeistä asioista, joista he eivät muuten puhu. Merkittävää voi olla, jos kirjoitusjälki muuttuu yhtäkkiä tai lauseista tulee kummallisia.

– Sen sijaan musiikkimausta en vetäisi kovin nopeita päätelmiä. Nuori saa kuunnella niin synkkää heviä kuin huvittaa, kunhan elämänhallinta on kunnossa, Karlsson toteaa.

Oireiden takana suuremmat syyt?

Pelkistä oireista ei voi vielä päätellä, mistä ongelmasta ne kumpuavat. Hoitoa vaativista syistä yleisin on depressio eli masennus. Noin 15 prosenttia suomalaisista potee nuoruusiän aikana niin vaikeita masennusoireita, että ne haittaavat toimintakykyä. Käytöksessä masennus voi näkyä paitsi eristäytymisenä myös häiriköintinä.

Noin joka kymmenes nuori puolestaan potee jotakin ahdistushäiriötä eli tuntee joissakin stressitilanteissa niin voimakasta ahdistusta, että ryhtyy kokonaan välttämään tilanteita.

Jonkinlainen päihteiden ongelmakäyttö on taustalla noin joka kymmenennen nuoren ongelmissa. Syömishäiriöt ovat harvinaisia, mutta usein vakavia. Niistä yleisin on ahmimisen ja oksentamisen kierteeseen ajava bulimia, jota on muutamalla prosentilla nuorista. Anoreksia iskee vielä harvempaan, mutta on vakavimmillaan tappava. Näiden lisäksi nuoren oireilun takaa saattaa löytyä ADHD tai muu neuropsykiatrinen häiriö tai jopa psykoosi eli tilanne, jossa nuori on tavalla tai toisella menettänyt kosketuksen todellisuuteen.

Kysy nuorelta itseltä

Kun levottomat vanhemmat päättävät lähteä selvittämään syytä lapsen kummalliseen käytökseen, ensimmäinen keino on kysyä häneltä itseltään. Se on myös paras tapa säilyttää luottamus; nuori inhoaa yli kaiken sitä, että hänen asioitaan puidaan selän takana. Tavalliset, välittävät kysymykset toimivat parhaiten. Miten sinä voit? Onko kaikki hyvin? Voinko minä auttaa?

– Vääriä kysymyksiä ovat sellaiset, jotka pilkkaavat tai loukkaavat. Vaikka nuori kertoisi murehtivansa seurustelusuhdetta, joka aikuisesta kuulostaa lähinnä kuvitteelliselta, hänelle itselleen se on todellinen surun paikka. Eikä se sulje pois mahdollisuutta, että nuori on samalla vaikkapa masentunut, Linnea Karlsson tähdentää.

Jos puheyhteys on jo lapsena aina ollut olemassa, murrosikäinen kyllä puhuu vanhemmilleen – muttei suinkaan silloin, kun se aikuiselle parhaiten sopisi. Etenkin varhaisnuoret elävät hetkessä ja ovat äärimmäisen itsekkäitä. Ihannetilanne on, jos aikuinen pystyy olemaan käytettävissä juuri sillä hetkellä, kun nuori päättää luottaa häneen ja puhua. Se hetki voi mennä hyvin nopeasti ohi, ja huomenna on turha enää yrittää palata asiaan.

Vanhemmat tarvitsevat tuekseen myös toisten aikuisten näkökulmia. Matalimman kynnyksen takana on kouluterveydenhoitaja, joka tuntee nuoren ja saa helposti lisätietoa opettajilta. Jos kyse on varhaisnuoresta, perheneuvola on helposti lähestyttävä avun lähde. Yläikäraja sen palveluille vaihtelee eri kunnissa noin 13 vuodesta aina yhdeksäsluokkalaiseen. Seuraava aste on nuorisopsykiatrinen erikoissairaanhoito, jonne saa lähetteen kouluterveydenhuollosta, terveyskeskuslääkäriltä tai yksityislääkäriltä. Joillakin paikkakunnilla riittää psykologin tai terveydenhoitajan lähete.

Kaiken tämän jälkeen on paikallaan muistuttaa, että suurin osa nuorista selviää murrosiästä kunnialla, eikä vanhemmiltakaan odoteta yliluonnollisia voimia.

– Lähtökohdaksi voi ottaa sen, että nuoren siivet kyllä kantavat, kun häntä välillä vähän autetaan. Vaikka murrosikäinen hakkaa päätä seinään, hän kuitenkin oppii ja viisastuu ja jatkaa omalla tiellään kohti itsenäistä aikuisuutta.

Karlsson muistuttaa, että vaikka nuori kapinoi ja vaatii vapautta, hänen tarpeidensa kärjessä on edelleen perusturvallisuus: se, että arki rullaa ennakoitavasti ja että nuori voi luottaa siihen, että hänestä huolehditaan.

APUA TARJOLLA:

Auttavia puhelimia
• MLL:n vanhempainpuhelin p. 0600 122 77 (0,08 e/min+pvm), ti 10–13, 17–20, to 14–20, su 17–20
• MLL:n lasten ja nuorten puhelin p. 0800 120 400 (maksuton), ma–pe 14–20, la–su 17–20
• Suomen Mielenterveysseuran kriisipuhelin p. 0203 44 55 66 (ppm), ma 9–22, ti–pe 9–06, la 15–06, su 15–22
• Kirkon palveleva puhelin, p. 010 190 071 (pvm), su–to 18-01, pe–la 18-03

Tukea netissä
www.mll.fi MLL:n vanhempainnetti ja nuortennetti
www.apua.info Yli 20 sosiaali- ja terveysalan organisaation yhteinen nettipalvelu
www.mielenterveysseura.fi Apua elämän kriisitilanteissa
www.tukinet.net Verkkokriisikeskus
www.paihdelinkki.fi Kattava tietopaketti päihteistä ja riippuvuuksista
http://irc-galleria.net/channel.php?channel_id=2278335 Elämä On Parasta Huumetta ry:n nettiyhteisö nuorille, mahdollisuus keskustella aikuisten kanssa

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.