Kun pakkoajatukset alkavat kahlita elämää, kyse on pakko-oireisesta häiriöstä. Onneksi sätkynuken roolista voi päästä vapaaksi.

Kun Pinja aamulla herää, hän tarkastaa ensin lämpömittarin. Sitten hän tarkastaa kellon ja istuu aamiaispöytään. Tavallinen 14-vuotias tyttö, kuin kuka tahansa meistä.

Mutta Pinja ehtii tuskin aloittaa aamiaista, kun hänestä tuntuu, että lämpömittari on katsottava uudelleen. Sitten hänen täytyy tarkistaa myös kello.

Sitten Pinjan täytyy taas nousta. Äiti hoputtaa ja aamiainen odottaa, mutta Pinja menee taas lämpömittarille. Sitten kello, lämpömittari, kello, lämpömittari. Hänen tarkastamisellaan ei ole tarkoitusta tai päämäärää. Pinja kiertää maagista kehää, jonka merkitystä hän ei itsekään ymmärrä.

– Niin vain täytyy tehdä, hän sanoo.

Sitten kehä katkeaa ja alkaa uusi. Pinja ottaa kaapista puhtaan paidan ja sulkee ovet. Ei. Ne eivät menneet oikein kiinni. Hän avaa ne ja sulkee uudestaan. Ei vieläkään.

Hän avaa ja sulkee, kymmenen kertaa, nyt kaksikymmentä. Hän koettaa sulkea ne mahdollisimman symmetrisesti. Äiti hoputtaa.

– Ihan kohta, äiti.

Ovet eivät sulkeudu oikein. Ahdistus Pinjan sisällä kasvaa.

Pakkoajatukset nolottavat

Pinja kärsii pakko-oireisesta häiriöstä. Se on mystinen oireyhtymä, jonka syytä ei tunneta. Asiantuntijat eivät edes tiedä, pitäisikö se luokitella neurologiseksi vai psykiatriseksi sairaudeksi.

– Se voi ilmetä pakkoajatuksina, jolloin henkilön mieleen tulee häiritseviä ja ahdistavia ajatuksia, kuvailee psykiatri Hannu Koponen Kuopion yliopistollisesta keskussairaalasta.

Pakkoajatukset koskevat usein kuolemaa, seksuaalisuutta, sairautta tai kiellettynä pidettyjä asioita. Vaikka henkilöllä on voimakas tunne siitä, että ajatukset ovat vastoin sitä mitä hän oikeasti ajattelee ja tuntee, hän pitää niitä ominaan ja koettaa tukahduttaa niitä.

Pakko-oireinen käytös on lähes aina rituaalista. Se tarkoittaa, että jos pakkoajatuksiaan ei toteuta juuri tietyllä tavalla, ihminen pelkää tapahtuvan jotakin kamalaa.

– Kuten kaikki rituaalit, niiden tarkoituksena on lievittää ahdistusta, sanoo Koponen.

Samalla henkilöllä voi olla usein sekä pakkoajatuksia että pakkokäyttäytymistä, mutta ne voivat esiintyä myös erikseen.

Pakko-oireisesta häiriöstä kärsivät eivät ole mielisairaita. He ovat usein täysin tietoisia ajatustensa järjettömyydestä ja häpeävät niitä. Pakko-oireiseen häiriöön ei liity käytännössä koskaan hallusinaatioita tai muuntunutta tajunnantilaa. Ongelmana on pakko rituaalien suorittamiseen, joka menee kaiken ylitse.

Taikausko kuuluu lapsuuteen

Pakko-oireinen häiriö puhkeaa lähes poikkeuksetta lapsuudessa, useimmiten 9–14-vuotiaana. Vaikka yksittäisen henkilön oireet voivat muuttua iän myötä, lasten ja aikuisten pakko-oireet ovat hyvin samankaltaisia.

– Maaginen ajattelu, kuten että ei saa astua katulaattojen väliin, kuuluu luonnostaan lapsen kehitykseen, sanoo Koponen.

Etenkin pienet lapset noudattavat vakitapojaan. He haluavat kuulla saman iltasadun ilta illan perään tai käyttävät runsaasti aikaa järjestellessään unilelujaan ”oikein”. Normaalisti rituaalien merkitys vähenee viimeistään neljävuotiaana, jolloin niiden tilalle tulee uusia tapoja.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että pakko-oireisiin taipuvaiset lapset ovat keskimäärin kiintyneempiä tapoihinsa kuin terveet lapset jo ennen kuin sairaus puhkeaa. Heidän rituaalinsa jatkuvat ehkä vielä pitkään sen jälkeen, kun muut lapset ovat jo lopettaneet omansa.

He myös sisällyttävät tapoihinsa uusia elementtejä, jolloin niistä voi tulla huomattavan monimutkaisia. Lapsi saattaa herättää vanhempiensa huomion sillä, että esineiden hänen huoneessaan on oltava aina tietyssä järjestyksessä, aamurutiinit on suoritettava aina täsmälleen samanlaisella tavalla tai ylä- ja alahampaat on harjattava tasan yhtä monta kertaa.

Koposen mukaan pakko-oireisen häiriön puhkeamista ennustavat kuitenkin parhaiten geneettiset tekijät.

– Jos isällä tai äidillä on ollut pakko-oireinen häiriö ja lapsi käyttäytyy korostuneen rituaalisesti, riski sairauden puhkeamiseen on keskimääräistä suurempi.

Hoito lääkkeistä leikkaukseen

Tutkimuksissa on seurattu, kuinka pakko-oireinen häiriö etenee lapsuudesta aikuisuuteen. Näiden tutkimusten perusteella pakko-oireiset potilaat jakautuivat neljään ryhmään. Ensimmäisessä ryhmässä oireet jäivät kokonaan pois ja pysyivät poissa. Toisessa ryhmässä oireet jatkuivat, mutta niin lievinä, etteivät ne haitanneet arkielämää.

Kolmannessa pakko-oireet esiintyivät kausittain ja usein hyvin voimakkaina. Suvantokausinakin ne yleensä olivat olemassa, mutta paljon lievempinä. Neljännessä ryhmässä oireet olivat kroonisia ja hyvin voimakkaita, jopa invalidisoivia.

Koska oireet vaihtelevat paljon, siksi myös niiden hoito ja hoitotulokset ovat yksilöllisiä.

– Lievissä tapauksissa ennuste on nykyään hyvä, Koponen sanoo.

Suuri osa potilaista joutuu hyväksymään, että pakko-oireet ovat osa elämää, mutta he oppivat elämään niiden kanssa. Suurin ongelma ovat Timon kaltaiset tapaukset.

– Silloin voidaan olla tyytyväisiä, jos oireita saadaan edes vähän lievitettyä.

Tehokkaimmiksi hoitomenetelmiksi ovat osoittautuneet lääkkeet ja kognitiivinen terapia. Lääkkeet ovat samoja kuin masennuksessa, ja ne lisäävät välittäjäaine serotoniinin määrää hermosolujen liitoksissa.

– Jopa 75 prosenttia potilaista kokee, että heidän oireensa lievenevät lääkkeiden avulla.

Kognitiivinen terapia on tärkeää etenkin lapsipotilaiden kohdalla. Lapset kokevat helposti, että he ovat itse syypäitä pakkoajatuksiinsa. Lapset voivat myös uskoa hyvin voimakkaasti, että pakkoajatusten laiminlyöminen johtaa oikeasti johonkin kauheaan.

Kognitiivisessa terapiassa lapsille opetetaan, että kyse on biologisesta sairaudesta, jonka puhkeamista he itse eivät voi estää.  Kun lapselle tulee pakko esimerkiksi pestä kätensä, häntä pyydetään odottamaan minuutti tai kaksi ennen käsien pesua. Tämän jälkeen aikaa tarpeen syttymisen ja suorittamisen välillä lisätään, jotta lapsi oppii, ettei mitään kauheaa oikeasti tapahdu ja hän oppii sietämään ahdistustaan.

Pakko-oireisen häiriön neurokirurginen hoito on edelleen äärimmäisen harvinaista. Kaikki Pohjoimaiden leikkaukset on keskitetty Tukholmaan.

– Leikkaukseen turvaudutaan vasta kun kaikki muut hoitokeinot on kokeiltu.

Laukaisijana ehkä stressi

Pakko-oireiden syyt ovat edelleen epäselvät, mutta niistä on viime vuosina muodostunut jonkinlainen kokonaiskäsitys. Kyseessä on pääosin biologinen sairaus, jonka puhkeamiseen ei voi suuresti vaikuttaa, mutta stressaava tai traumatisoiva tapahtuma voi laukaista piilevän sairauden.

Aikaisemmin uskottiin, että tietynlainen kasvatus tai kulttuuri vaikuttaisivat sairauden puhkeamiseen, etenkin kun havaittiin, että muslimimaissa on enemmän uskontoon liittyviä pakko-oireita kuin länsimaissa. Epäilykset hälvenivät kun oivallettiin, että muslimienkin uskonnolliset pakko-oireet keskittyivät hygieniarituaalien ympärille.

Yliaktiivinen etuotsalohko

Pakko-oireista kärsivillä on havaittu poikkeavaa toimintaa useilla aivojen alueilla. Näistä ensimmäinen on aivojen etuotsalohkon alue, joka säätelee sosiaalista käyttäytymistä. Jos tämän aivoalueen toiminta on liian alhainen, ihmiset käyttäytyvät usein hillittömästi eivätkä he koe erityistä syyllisyyttä pahoista teoistaan.

Pakko-oirepotilailla tämä alue sen sijaan on yliaktiivinen. Tämä voisi aiheuttaa sen, että ihminen alkaa ylihuolehtia sosiaalisesti oikeasta käytöksestä ja tekojensa seurauksista.

Yliaktiivinen häntätumake

Toinen poikkeava aivoalue on niin sanottu häntätumake aivojen sisäosien tyvitumakkeessa. Tämän aivoalueen tiedetään liittyvän toistoa vaativaan käyttäytymiseen sekä suodattavan muilta aivoalueilta tulevia signaaleja.

Myös tämä alue on pakko-oireista kärsivillä yliaktiivinen, ja onnistunut lääkitys sekä terapia vähentävät sen aktiivisuutta.

Poikkeava pihtipoimu

Kolmas poikkeava aivoalue on niin sanottu pihtipoimu, joka säätelee primitiivisiä tunteitamme. Täältä uskotaan olevan peräisin pakko-oireisiin liittyvä emotionaalisuus sekä rituaalien suorittamisesta seuraava ahdistuksen lieveneminen.

Nämä poikkeavuudet viittaavat siihen, että pakko-oireisilla potilailla tietyt hermoradat yliaktivoituvat eivätkä kykene kytkemään itseään pois päältä. Kun terveellä ihmisellä menee sormi läpi WC-paperista ja hänelle tulee pakottava tarve pestä kätensä, hän pesee kätensä ja asia on sillä selvä. Pakko-oireisella tarve jää päälle ja pommittaa häntä koko ajan. Aivoleikkaus auttaa, koska siinä oireita aiheuttava hermorata katkaistaan kokonaan.

Mystinen sukimisvietti

Viime vuosina on myös esitetty, että ainakin osa pakko-oireista, esimerkiksi pakonomainen peseminen, liittyisi alkukantaiseen sukimisviettiin. Kaikki nisäkkäät sukivat, nuolevat ja puhdistavat turkkiaan.

Amerikkalaisen Judith Rapoportin mukaan pakonomainen peseytyminen ja lian pelko voisivat olla merkkejä alkukantaisen sukimiskäyttäytymisen aktivoitumisesta. Tästä esimerkki voisi olla myös pakko-oireisten häiriöiden kirjoon kuuluva pakonomainen tarve repiä hiuksia.

Viime vuosina on myös havaittu, että tietyt biologisen kellon mutaatiot aiheuttavat hiirille pakonomaisen tarpeen sukia itseään. Nämä pakko-oirehiiret sukivat ihonsa verille kykenemättä lopettamaan.

Lue lisää
Psykiatri vastaa: Apua pakko-oireisiin
Psykiatri vastaa: Käsien pesun neuroottisuus
Oletko pöpökammoinen? Tee testi ja siedäty

Vierailija

Pakko-oireista voi parantua

Tämä on aika ärsyttävä oire, kun pitää tarkistaa monta kertaa onko polkupyörä tai ovi lukossa, onko valot sammutettu (vaikka oven laittanut jo kiinni, ne silti pitää avata ja tarkistaa). Sitten myös pitää katsoa usempaan kertaan onko kaikki sähkölaitteet sammutettu ja esineiden tulee olla symmetrisessä järjestyksessä. Hoitoa en koe tarvitsevani, koska kuten moni muu, miellän ne jo luonteenpiirteiksi... / Jyri
Lue kommentti
Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.