Pakko-oireista voi parantua

Kun Pinja aamulla herää, hän tarkastaa ensin lämpömittarin. Sitten hän tarkastaa kellon ja istuu aamiaispöytään. Tavallinen 14-vuotias tyttö, kuin kuka tahansa meistä.

Mutta Pinja ehtii tuskin aloittaa aamiaista, kun hänestä tuntuu, että lämpömittari on katsottava uudelleen. Sitten hänen täytyy tarkistaa myös kello.

Sitten Pinjan täytyy taas nousta. Äiti hoputtaa ja aamiainen odottaa, mutta Pinja menee taas lämpömittarille. Sitten kello, lämpömittari, kello, lämpömittari. Hänen tarkastamisellaan ei ole tarkoitusta tai päämäärää. Pinja kiertää maagista kehää, jonka merkitystä hän ei itsekään ymmärrä.

– Niin vain täytyy tehdä, hän sanoo.

Sitten kehä katkeaa ja alkaa uusi. Pinja ottaa kaapista puhtaan paidan ja sulkee ovet. Ei. Ne eivät menneet oikein kiinni. Hän avaa ne ja sulkee uudestaan. Ei vieläkään.

Hän avaa ja sulkee, kymmenen kertaa, nyt kaksikymmentä. Hän koettaa sulkea ne mahdollisimman symmetrisesti. Äiti hoputtaa.

– Ihan kohta, äiti.

Ovet eivät sulkeudu oikein. Ahdistus Pinjan sisällä kasvaa.

Pakkoajatukset nolottavat

Pinja kärsii pakko-oireisesta häiriöstä. Se on mystinen oireyhtymä, jonka syytä ei tunneta. Asiantuntijat eivät edes tiedä, pitäisikö se luokitella neurologiseksi vai psykiatriseksi sairaudeksi.

– Se voi ilmetä pakkoajatuksina, jolloin henkilön mieleen tulee häiritseviä ja ahdistavia ajatuksia, kuvailee psykiatri Hannu Koponen Kuopion yliopistollisesta keskussairaalasta.

Pakkoajatukset koskevat usein kuolemaa, seksuaalisuutta, sairautta tai kiellettynä pidettyjä asioita. Vaikka henkilöllä on voimakas tunne siitä, että ajatukset ovat vastoin sitä mitä hän oikeasti ajattelee ja tuntee, hän pitää niitä ominaan ja koettaa tukahduttaa niitä.

Pakko-oireinen käytös on lähes aina rituaalista. Se tarkoittaa, että jos pakkoajatuksiaan ei toteuta juuri tietyllä tavalla, ihminen pelkää tapahtuvan jotakin kamalaa.

– Kuten kaikki rituaalit, niiden tarkoituksena on lievittää ahdistusta, sanoo Koponen.

Samalla henkilöllä voi olla usein sekä pakkoajatuksia että pakkokäyttäytymistä, mutta ne voivat esiintyä myös erikseen.

Pakko-oireisesta häiriöstä kärsivät eivät ole mielisairaita. He ovat usein täysin tietoisia ajatustensa järjettömyydestä ja häpeävät niitä. Pakko-oireiseen häiriöön ei liity käytännössä koskaan hallusinaatioita tai muuntunutta tajunnantilaa. Ongelmana on pakko rituaalien suorittamiseen, joka menee kaiken ylitse.

Taikausko kuuluu lapsuuteen

Pakko-oireinen häiriö puhkeaa lähes poikkeuksetta lapsuudessa, useimmiten 9–14-vuotiaana. Vaikka yksittäisen henkilön oireet voivat muuttua iän myötä, lasten ja aikuisten pakko-oireet ovat hyvin samankaltaisia.

– Maaginen ajattelu, kuten että ei saa astua katulaattojen väliin, kuuluu luonnostaan lapsen kehitykseen, sanoo Koponen.

Etenkin pienet lapset noudattavat vakitapojaan. He haluavat kuulla saman iltasadun ilta illan perään tai käyttävät runsaasti aikaa järjestellessään unilelujaan ”oikein”. Normaalisti rituaalien merkitys vähenee viimeistään neljävuotiaana, jolloin niiden tilalle tulee uusia tapoja.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että pakko-oireisiin taipuvaiset lapset ovat keskimäärin kiintyneempiä tapoihinsa kuin terveet lapset jo ennen kuin sairaus puhkeaa. Heidän rituaalinsa jatkuvat ehkä vielä pitkään sen jälkeen, kun muut lapset ovat jo lopettaneet omansa.

He myös sisällyttävät tapoihinsa uusia elementtejä, jolloin niistä voi tulla huomattavan monimutkaisia. Lapsi saattaa herättää vanhempiensa huomion sillä, että esineiden hänen huoneessaan on oltava aina tietyssä järjestyksessä, aamurutiinit on suoritettava aina täsmälleen samanlaisella tavalla tai ylä- ja alahampaat on harjattava tasan yhtä monta kertaa.

Koposen mukaan pakko-oireisen häiriön puhkeamista ennustavat kuitenkin parhaiten geneettiset tekijät.

– Jos isällä tai äidillä on ollut pakko-oireinen häiriö ja lapsi käyttäytyy korostuneen rituaalisesti, riski sairauden puhkeamiseen on keskimääräistä suurempi.

Hoito lääkkeistä leikkaukseen

Tutkimuksissa on seurattu, kuinka pakko-oireinen häiriö etenee lapsuudesta aikuisuuteen. Näiden tutkimusten perusteella pakko-oireiset potilaat jakautuivat neljään ryhmään. Ensimmäisessä ryhmässä oireet jäivät kokonaan pois ja pysyivät poissa. Toisessa ryhmässä oireet jatkuivat, mutta niin lievinä, etteivät ne haitanneet arkielämää.

Kolmannessa pakko-oireet esiintyivät kausittain ja usein hyvin voimakkaina. Suvantokausinakin ne yleensä olivat olemassa, mutta paljon lievempinä. Neljännessä ryhmässä oireet olivat kroonisia ja hyvin voimakkaita, jopa invalidisoivia.

Koska oireet vaihtelevat paljon, siksi myös niiden hoito ja hoitotulokset ovat yksilöllisiä.

– Lievissä tapauksissa ennuste on nykyään hyvä, Koponen sanoo.

Suuri osa potilaista joutuu hyväksymään, että pakko-oireet ovat osa elämää, mutta he oppivat elämään niiden kanssa. Suurin ongelma ovat Timon kaltaiset tapaukset.

– Silloin voidaan olla tyytyväisiä, jos oireita saadaan edes vähän lievitettyä.

Tehokkaimmiksi hoitomenetelmiksi ovat osoittautuneet lääkkeet ja kognitiivinen terapia. Lääkkeet ovat samoja kuin masennuksessa, ja ne lisäävät välittäjäaine serotoniinin määrää hermosolujen liitoksissa.

– Jopa 75 prosenttia potilaista kokee, että heidän oireensa lievenevät lääkkeiden avulla.

Kognitiivinen terapia on tärkeää etenkin lapsipotilaiden kohdalla. Lapset kokevat helposti, että he ovat itse syypäitä pakkoajatuksiinsa. Lapset voivat myös uskoa hyvin voimakkaasti, että pakkoajatusten laiminlyöminen johtaa oikeasti johonkin kauheaan.

Kognitiivisessa terapiassa lapsille opetetaan, että kyse on biologisesta sairaudesta, jonka puhkeamista he itse eivät voi estää.  Kun lapselle tulee pakko esimerkiksi pestä kätensä, häntä pyydetään odottamaan minuutti tai kaksi ennen käsien pesua. Tämän jälkeen aikaa tarpeen syttymisen ja suorittamisen välillä lisätään, jotta lapsi oppii, ettei mitään kauheaa oikeasti tapahdu ja hän oppii sietämään ahdistustaan.

Pakko-oireisen häiriön neurokirurginen hoito on edelleen äärimmäisen harvinaista. Kaikki Pohjoimaiden leikkaukset on keskitetty Tukholmaan.

– Leikkaukseen turvaudutaan vasta kun kaikki muut hoitokeinot on kokeiltu.

Laukaisijana ehkä stressi

Pakko-oireiden syyt ovat edelleen epäselvät, mutta niistä on viime vuosina muodostunut jonkinlainen kokonaiskäsitys. Kyseessä on pääosin biologinen sairaus, jonka puhkeamiseen ei voi suuresti vaikuttaa, mutta stressaava tai traumatisoiva tapahtuma voi laukaista piilevän sairauden.

Aikaisemmin uskottiin, että tietynlainen kasvatus tai kulttuuri vaikuttaisivat sairauden puhkeamiseen, etenkin kun havaittiin, että muslimimaissa on enemmän uskontoon liittyviä pakko-oireita kuin länsimaissa. Epäilykset hälvenivät kun oivallettiin, että muslimienkin uskonnolliset pakko-oireet keskittyivät hygieniarituaalien ympärille.

Yliaktiivinen etuotsalohko

Pakko-oireista kärsivillä on havaittu poikkeavaa toimintaa useilla aivojen alueilla. Näistä ensimmäinen on aivojen etuotsalohkon alue, joka säätelee sosiaalista käyttäytymistä. Jos tämän aivoalueen toiminta on liian alhainen, ihmiset käyttäytyvät usein hillittömästi eivätkä he koe erityistä syyllisyyttä pahoista teoistaan.

Pakko-oirepotilailla tämä alue sen sijaan on yliaktiivinen. Tämä voisi aiheuttaa sen, että ihminen alkaa ylihuolehtia sosiaalisesti oikeasta käytöksestä ja tekojensa seurauksista.

Yliaktiivinen häntätumake

Toinen poikkeava aivoalue on niin sanottu häntätumake aivojen sisäosien tyvitumakkeessa. Tämän aivoalueen tiedetään liittyvän toistoa vaativaan käyttäytymiseen sekä suodattavan muilta aivoalueilta tulevia signaaleja.

Myös tämä alue on pakko-oireista kärsivillä yliaktiivinen, ja onnistunut lääkitys sekä terapia vähentävät sen aktiivisuutta.

Poikkeava pihtipoimu

Kolmas poikkeava aivoalue on niin sanottu pihtipoimu, joka säätelee primitiivisiä tunteitamme. Täältä uskotaan olevan peräisin pakko-oireisiin liittyvä emotionaalisuus sekä rituaalien suorittamisesta seuraava ahdistuksen lieveneminen.

Nämä poikkeavuudet viittaavat siihen, että pakko-oireisilla potilailla tietyt hermoradat yliaktivoituvat eivätkä kykene kytkemään itseään pois päältä. Kun terveellä ihmisellä menee sormi läpi WC-paperista ja hänelle tulee pakottava tarve pestä kätensä, hän pesee kätensä ja asia on sillä selvä. Pakko-oireisella tarve jää päälle ja pommittaa häntä koko ajan. Aivoleikkaus auttaa, koska siinä oireita aiheuttava hermorata katkaistaan kokonaan.

Mystinen sukimisvietti

Viime vuosina on myös esitetty, että ainakin osa pakko-oireista, esimerkiksi pakonomainen peseminen, liittyisi alkukantaiseen sukimisviettiin. Kaikki nisäkkäät sukivat, nuolevat ja puhdistavat turkkiaan.

Amerikkalaisen Judith Rapoportin mukaan pakonomainen peseytyminen ja lian pelko voisivat olla merkkejä alkukantaisen sukimiskäyttäytymisen aktivoitumisesta. Tästä esimerkki voisi olla myös pakko-oireisten häiriöiden kirjoon kuuluva pakonomainen tarve repiä hiuksia.

Viime vuosina on myös havaittu, että tietyt biologisen kellon mutaatiot aiheuttavat hiirille pakonomaisen tarpeen sukia itseään. Nämä pakko-oirehiiret sukivat ihonsa verille kykenemättä lopettamaan.

Lue lisää
Psykiatri vastaa: Apua pakko-oireisiin
Psykiatri vastaa: Käsien pesun neuroottisuus
Oletko pöpökammoinen? Tee testi ja siedäty