Elämä uusperheessä sujuu, jos kaikki aikuiset pelaavat reilua peliä. Äitipuolten ja uusperheiden tavallisimpiin ongelmiin vastaa Väestöliiton perheneuvoja Salla Hyvärinen.

1.”No nyt ei kävisikään…”

Ex-puolison kanssa on sovittu, että lapset tulevat viikonlopuksi hänen luokseen. Sitten ex-puoliso soittaa, että tuli este ja voisivatko lapset tulisivat joskus toiste. Mikä eteen?

– Lähtökohta on se, ettei näin voi tehdä. Ei yksi aikuinen voi päättää monen perheen aikatauluista tai esimerkiksi sitä, miten, missä ja milloin lapsi viettää lomansa, synttärinsä tai joulunsa. Ex-puolisolle on sanottava tiukasti mutta asiallisesti, että sovitusta on pidettävä kiinni. Jos vain välit sallivat, niin ex-puoliso kutsutaan neuvotteluun: perheiden kesken neuvotellaan etukäteen linjaukset, joissa pysytään ja joista ei tingitä kuin aivan erityistapauksia lukuun ottamatta.

2. ”Meille tulee vauva.”

Kun uusperheeseen syntyy vauva, tuntevat vanhemmat lapset jäävänsä usein kakkostilalle. Mitä tehdä, ettei niin kävisi?

– Lapset pitää ottaa mukaan vauvan hoitoon mahdollisimman varhain. Jo ennen vauvan syntymää äitipuoli voi ottaa puolison lapset mukaan vaikkapa vauvanvaatekauppaan ja kirjoista voidaan tutkiskella vauvan kehitystä. Kun vauva syntyy, on aikuisten tärkeää osoittaa vanhemmille lapsille yhtä lailla huomiota kuin vauvallekin. Vanhemman lapsen oman tilan säilyminen on muun muassa niitä juttuja, joita ei saa vauvan vuoksi viedä: lapsen paikka ruokapöydässä säilyy entisellään eikä hänen huoneestaan tehdä vauvanhoitohuonetta. 

3. ”Vittu, sä et oo mun mutsi!”

Äitipuoli saattaa saada kaikki loat niskaansa, jos perheessä on vaikeita kasvukipuja poteva teini-ikäinen. Nuori vähät välittää säännöistä tai kohteliaista käytöstavoista. Mitä tehdä?

– Aikuiset eivät voi kuin yrittää pitää sovitusta kiinni ja asettaa rajat niin käytökselle kuin kotiintuloajoillekin. Kummaltakin aikuiselta vaatii pitkää pinnaa koettaa ottaa ärisevä tai täydellisen välinpitämätöntä näyttelevä teini mukaan perheen yhteisiin kuvioihin: pyytää perheen yhteiselle aamupalalle, kysyä lenkille tai vaatia teiniä hoitamaan tiskivuoronsa. Jos nuori asettuu suoraan uhmaamaan äitipuolta, pitäisi äitipuolen vastata siihen tiukasti: en ole äitisi, mutta näin on sovittu ja tässä minä en anna periksi.

– Aikuisella ei ole riitatilanteissa muuta vaihtoehtoa kuin pysyä sovitussa ja käskeä lastakin pysymään. Rehti asiallisuus on aina valttia.

4. ”Iskä, toi pomottaa.”

Lapset, teinit varsinkin, osaavat näppärästi pelata omaan pussiinsa vetoamalla jompaankumpaan aikuiseen. Mitä mies voi tehdä, jotta äitipuoli löytää paikkansa riitaisessakin laumassa?

– Miehen ja lasten isän on syytä pysyttäytyä yhteisesti sovittujen sääntöjen takana mutta malttaa olla menemättä väliin, kun lapsi ja äitipuoli selvittelevät välejään. Ylipäätään riidoissa riitaosapuolet hoitakoot sanomisensa keskenään. Rajanveto niin lapsille kuin nuorillekin asetettavissa säännöissä on uusperheen kummallakin aikuisella yhdessä. Uusperheen sääntöjä eivät esimerkiksi ex-puolisot saa koskaan sanella.

– Uusperheissä joudutaan usein sellaisenkin ongelman eteen, että teini uhkaa muuttavansa toiseen perheeseensä, jos ei saa tahtoaan lävitse. Vaikka jo 12-vuotiaalla lapsella on sananvaltaa siihen, asuuko hän äidin vai isän perheen luona, käytännössä alle 18-vuotiaan asioista päättävät lapsen vanhemmat. Kiistoissa kannattaa kääntyä kunnallisen lastenvalvojan puoleen.

5. ”Lapsesi ovat sietämättömiä.”

On tabu olla rakastamatta toisen lapsia. Voiko sellaisen tunteen kanssa elää?

– Voi, mutta olisi hyvä myöntää tunteensa myös puolisolle. Negatiiviset tunteet toisen lapsia kohtaan pitäisi selvittää puolison kanssa silläkin uhalla, että ne tulehduttavat aikuisten parisuhdetta. Äitipuolen pitää pystyä kohtelemaan miehensä lapsia kunnioittavasti ja ystävällisesti, vaikka ei heitä rakastaisikaan.

– Jos syyllisyys omista tunteista painaa mieltä, kannattaisi ottaa yhteyttä perheneuvolaan tai vaikkapa Väestöliiton perheklinikkaan. Puhuminen ammattiauttajan kanssa usein auttaa.

– Jos äitipuolella on omia lapsia, ei heitä saa kohdella eri tavoin kuin puolison lapsia. Esimerkki jos osa lapsista käy vain ajoittain uusperheessä ja osa lapsista asuu perheessä vakituisesti, olisi syytä pitää arki samanlaisena ja juhlia silloin, kun kaikki lapset ovat koolla.

6. ”Mun ostamat, sun ostamat.”

Mikko tarvitsee uudet luistimet, mutta kumpi perhe ne maksaa?

– Suositan, että lastenvalvojan luona tehtäisiin tarkahko sopimus siitä, kuka mitäkin ostaa. On aivan mahdollista päättää, että äiti ostaa Mikolle vaatteet ja isä harrastusvälineet. Ei kannata ottaa stressiä siitä, että lapsen toinen perhe käyttää rahaa eri tavalla. Kannattaa pitää omat säännöt myös lasten tavaroiden tai vaatteiden hankinnassa.

– Perheiden sisällä voi perustaa yhteisen tilin, johon aikuisten palkasta menee sovittu summa. Tältä perhetililtä kustannetaan kotitalouden menot, myös perheessä ajoittain vierailevien lasten pienemmät kulut.

– Jos perheen lapsilla on käytössä viikkoraha, on se asumisjärjestelyistä riippumatta parasta olla sovun säilymiseksi sama – toki niin, että teinit saavat vähän enemmän kuin lapset.

7. ”Lapset vievät mieheni kokonaan.”

Lapsiperheen arki voi olla lapsettomalle naiselle shokki. Miten muuttua uskottavaksi äitipuoleksi?

– Mieti itse, minkälaisena äitipuolena olisit aidoimmillasi ja mitä sinä itse odotat tulevalta perheeltäsi. Oletko luonteeltasi ehkä hoivaava tai vaikkapa menevä? Ei kannata pakottautua johonkin sellaiseen rooliin, jota olettaa muiden haluavan. Sovi puolisosi kanssa, mitä tehtäviä otat tässä perheessä: jaetaanko esimerkiksi harrastuksiin kuskaamiset?

– Ennen saman katon alle muuttoa pitäkää miehesi kanssa palaveri: mitä toivotte toisiltanne, mitä lapsilta, millaiset kasvatuslinjat uusperheessänne ovat, kuka käskee lapsia, miten tiukat säännöt asetetaan, missä kohtaa joustetaan ja kuinka kotitöistä sovitaan.

– Käykää samantyyppinen neuvottelu yhdessä lasten kanssa. Jo leikki-ikäisen kanssa voi paitsi sopia yhteisistä säännöistä, myös kysyä lapsilta, mitä he toivovat äitipuoleltaan tai mikä lapsia uudessa perhetilanteessa pelottaa. Suunnitelkaa lasten kanssa myös kivoja juttuja: käytäisiinkö lauantaisin yhdessä uimahallissa tai voisiko äitipuoli opettaa lapsille polkupyörän huoltoa, hän kun on siinä tosi hyvä. 

8. ”Oma äiti on oma äiti.”

Isän uusi nainen ei ole lapselle uusi äiti, eikä tarvitsekaan. Miten sanoa se lapselle niin, että lapsi sen ymmärtää?

– Se, että isä ja äiti eivät enää jatka elämäänsä toistensa vaan uusien kumppaneiden kera, voi olla lasten elämää rikastuttava juttu. Lapselle voi sanoa ääneen, ettei tulokas ole omimassa lapsen kiintymystä ja rakkautta lapsen omalta äidiltä. Lapselle on ihan suotavaa kertoa, että uudesta äitipuolesta voi pitää syyllistymättä. Lapset kun tuntevat usein pettävänsä sen vanhempansa, joka jää ulkopuolelle.

– On hyvä sopia heti alkuunsa, millä sanalla lapset kutsuvat äitipuolta. Pelkkä etunimi riittää ja on luontevin. Ei naiseen tarvitse liittää äidillä alkavia tai päättyviä sanoja.

9. ”Mulla olisi omakin elämä.”

Missä välissä äitipuoli hoitaa jumpat, ystävien tapaamiset ja työväenopistot? Miten saada aikaa parisuhteelle?

– Järkeä tekemisiin saa aikatauluttamalla perheen menot. Viikkolukujärjestykseen pannaan pakolliset kuviot, kuten työt, koulut, kaupassakäynnit, siivouspäivät sekä kaikkien harrastukset, myös aikuisten. Koettakaa tosin raivata tilaa myös perheenne yhteisiin juttuihin. Aikuiset sopivat keskenään yhteisistä illoista tai lomista, jolloin lapset ovat ex-puolisolla tai vaikka isovanhemmilla.

– Äitipuolten kannattaa pitää omista menoistaan huolta. Jos marttyyriajatukset siitä, että minä-teen-täällä-kaiken-ja-uhraan-perheelleni-vapaa-aikani, pääsevät itämään, on seurauksena katkeruuden tunteita. Silloin kannattaa ottaa oma asema uudestaan esiin ensiksi puolison kanssa ja kertoa, miltä itsestä tuntuu.

10. ”Enää en jaksa…”

Mistä apua, jos elämä uusperheessä käy liikaa kantin päälle?

– Kunnan perheneuvolasta, seurakunnan perheasiain neuvottelukeskuksesta, yksityiseltä perheterapeutilta tai Väestöliitosta. Vertaistukea löytyy myös internetistä.

Lue lisää rahariidoista parisuhteessa.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.