Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

Se ainoa asia, joka tässä jatkuvan kasvun maailmassa ei ole lisääntynyt, on merkityksen tunne. Tämä ei ole tilastotietoa, tämä on henkilökohtainen tuntemus.

Yhä useammin käy niin, että kadotan sen luonnollisen eteenpäin virtaamisen tunteen, joka vielä lapsena ja nuorena tuntui itsestään selvältä. Ja ihmettelen sen sijaan, mistä olen tulossa ja mihin olen menossa.

Ajan kuva: auto, maantie, radiossa höpötystä, mielessä palaverien lauseenpätkiä ja tekemättömiä töitä ja kaiken yllä hajamielinen kysymys — mihin tällä touhulla oikeastaan pyritään?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yritys on ainakin kova. Jatkuvan kasvun periaate ei tarkoita vain sitä, että teollisuustuotanto kiihtyy; se tarkoittaa myös sitä, että teemme melkein kaikkea enemmän kuin ennen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Käymme joogassa enemmän kuin ennen, juoksemme enemmän maratoneja kuin ennen, syömme enemmän makeisia, veikkaamme enemmän, katsomme enemmän televisiota, matkustamme enemmän.

Me jopa etsimme enemmän kuin ennen: avaimia, kukkaroa, sateenvarjoa — ylipäätään kaikkia niitä esineitä, joita meillä on enemmän kuin ennen. Eniten etsimme mobiililaitteita. Mobiililaite tarkoittaa juuri sitä, että ei ole
mitään lankaa, jota pitkin laite löytyisi.

Tämä ei ole henkilökohtainen tuntemus, tämä on tilastotietoa. Ajankäytön ja kuluttamisen tilastoista selviää, että me olemme jonglöörejä kaikki: jokaisella on joka hetki monta palloa ilmassa.

Muutos on tapahtunut niin vähitellen, että me emme edes huomaa tätä jonglööraustamme. Juuri siksi nelikymppisetkin uskovat nykyään potevansa dementiaa. Vaikka meillä on vain enemmän muistettavaa kuin ennen.

Jopa hyvät asiat meinaavat mennä överiksi tässä jatkuvan kasvun maailmassa.
Lasketaanpa vaikka: nelihenkisessä taloudessamme on 18 harrastuslähtöä viikossa. Ne ovat onnellisia ja kehittäviä hetkiä, juuri sitä omaa aikaa, jota ihminen kiireittensä keskellä kaipaa.

Mutta kaikki tämä onni ja kehittyminen tarkoittaa myös päällekkäisiä lähtöjä, logistiikkaongelmia ja kotitöiden kasaantumista. Siis niitä havahtumisen hetkiä, kun vasta pukuhuoneessa muistaa maailman olemassaolon: ai niin, sekin homma on vielä tekemättä, ja oho, minähän lupasin hakea lapset!

Millainen mahtaa olla harrastusten suomenennätysperhe? Olisi kiinnostavaa vilkaista heidän aikatauluaan.

Merkityksen tunteen väheneminen voi hyvin olla seurausta jatkuvasta kasvusta. Siis niin, että kun kaikki kasvaa, kaiken suhteellinen arvo samalla pienenee.
Tai sitten tässä iässä merkityksen kuuluukin hiukan katoilla.

Maailman arvioimisen ikuinen dilemma: juuri kun on valmis tekemään johtopäätöksiä muutoksista, tajuaa että on itsekin muuttunut.

Mutta se ainakin alkaa näyttää selvältä, että jatkuva kasvu ei tuota merkitystä.

Vaikka aloittaisin kolme uutta harrastusta ja matkustaisin entistäkin kauemmaksi, minulle tuskin selviäisi, mitä tänne tultiin tekemään.

Joten jää vain yksi todellinen vaihtoehto, se kaikkein vallankumouksellisin ongelmanratkaisun tapa: että hyväksyy tilanteen.

Antaa olla. Let it be.

Sillä onhan täällä ennenkin eletty ja mennä pöhkötetty eteenpäin, vaikka mitään merkityksen tunnetta ei ollut vielä edes keksitty.

Voisiko tältä pohjalta rakentaa peräti vastarintaliikkeen. Siis vastustaisi jatkuvaa kasvua hyväksymällä heti alkuunsa sen, että merkityksen tunne ja onni eivät kaiken aikaa kasva.

Lue lisää Tammisia

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Tällaisena laiskana ihmisenä en ole onnistunut haalimaan päällekkäisiä tehtäviä. Kun ei ole autoa, ei lapsia tarvitse kuskata mihinkään. Omat harrastukset ovat kotipiirissä, kerrostalossa ei ole pihatöitä, ruokaa laitetaan lyhyen kaavan mukaan jne. Joskus vähän kadehdin ikäisteni kiireisten elämää ja sitten hoksaan, että en nyt oikeastaan.

Yksi asia ei nykyaikana lisäänny: ruuan hankintaan ja valmistamiseen kuluva aika. Jos lisääntyisi, jos kasvattaisismme ja korjaisimme sadon itse, purkittaisimme, säilöisimme ja leipoisimme leivät, se saattaisi lisätä merkityksen tunnetta, koska siinä puuhaillaan todellakin perusasioiden äärellä.

Ei voi muuta kuin yhtyä kirjoittajan tunteeseen. Itse olen harkinnut mobiileista luopumista, mutta sitten kuitenkin aina perunnut ajatuksella, että entäs jos sen takia joku jonka hädän voisin ratkaista, jääkin omalletunnolleni - varsinkin jos se joku on omaiseni. Siispä jatkan mobiilini ylläpitolatausta - väkinäisesti mutta kuitenkin.

Olen nyt niin tyhjä että en tiedä mitä yleensäkään pitäisi tehdä, kun merkityksen tunne vain jatkaa haihtumistaan, tyhjä edes kirjoittamaan, joten tässä tämä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla