Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

Se ainoa asia, joka tässä jatkuvan kasvun maailmassa ei ole lisääntynyt, on merkityksen tunne. Tämä ei ole tilastotietoa, tämä on henkilökohtainen tuntemus.

Yhä useammin käy niin, että kadotan sen luonnollisen eteenpäin virtaamisen tunteen, joka vielä lapsena ja nuorena tuntui itsestään selvältä. Ja ihmettelen sen sijaan, mistä olen tulossa ja mihin olen menossa.

Ajan kuva: auto, maantie, radiossa höpötystä, mielessä palaverien lauseenpätkiä ja tekemättömiä töitä ja kaiken yllä hajamielinen kysymys — mihin tällä touhulla oikeastaan pyritään?

Yritys on ainakin kova. Jatkuvan kasvun periaate ei tarkoita vain sitä, että teollisuustuotanto kiihtyy; se tarkoittaa myös sitä, että teemme melkein kaikkea enemmän kuin ennen.

Käymme joogassa enemmän kuin ennen, juoksemme enemmän maratoneja kuin ennen, syömme enemmän makeisia, veikkaamme enemmän, katsomme enemmän televisiota, matkustamme enemmän.

Me jopa etsimme enemmän kuin ennen: avaimia, kukkaroa, sateenvarjoa — ylipäätään kaikkia niitä esineitä, joita meillä on enemmän kuin ennen. Eniten etsimme mobiililaitteita. Mobiililaite tarkoittaa juuri sitä, että ei ole
mitään lankaa, jota pitkin laite löytyisi.

Tämä ei ole henkilökohtainen tuntemus, tämä on tilastotietoa. Ajankäytön ja kuluttamisen tilastoista selviää, että me olemme jonglöörejä kaikki: jokaisella on joka hetki monta palloa ilmassa.

Muutos on tapahtunut niin vähitellen, että me emme edes huomaa tätä jonglööraustamme. Juuri siksi nelikymppisetkin uskovat nykyään potevansa dementiaa. Vaikka meillä on vain enemmän muistettavaa kuin ennen.

Jopa hyvät asiat meinaavat mennä överiksi tässä jatkuvan kasvun maailmassa.
Lasketaanpa vaikka: nelihenkisessä taloudessamme on 18 harrastuslähtöä viikossa. Ne ovat onnellisia ja kehittäviä hetkiä, juuri sitä omaa aikaa, jota ihminen kiireittensä keskellä kaipaa.

Mutta kaikki tämä onni ja kehittyminen tarkoittaa myös päällekkäisiä lähtöjä, logistiikkaongelmia ja kotitöiden kasaantumista. Siis niitä havahtumisen hetkiä, kun vasta pukuhuoneessa muistaa maailman olemassaolon: ai niin, sekin homma on vielä tekemättä, ja oho, minähän lupasin hakea lapset!

Millainen mahtaa olla harrastusten suomenennätysperhe? Olisi kiinnostavaa vilkaista heidän aikatauluaan.

Merkityksen tunteen väheneminen voi hyvin olla seurausta jatkuvasta kasvusta. Siis niin, että kun kaikki kasvaa, kaiken suhteellinen arvo samalla pienenee.
Tai sitten tässä iässä merkityksen kuuluukin hiukan katoilla.

Maailman arvioimisen ikuinen dilemma: juuri kun on valmis tekemään johtopäätöksiä muutoksista, tajuaa että on itsekin muuttunut.

Mutta se ainakin alkaa näyttää selvältä, että jatkuva kasvu ei tuota merkitystä.

Vaikka aloittaisin kolme uutta harrastusta ja matkustaisin entistäkin kauemmaksi, minulle tuskin selviäisi, mitä tänne tultiin tekemään.

Joten jää vain yksi todellinen vaihtoehto, se kaikkein vallankumouksellisin ongelmanratkaisun tapa: että hyväksyy tilanteen.

Antaa olla. Let it be.

Sillä onhan täällä ennenkin eletty ja mennä pöhkötetty eteenpäin, vaikka mitään merkityksen tunnetta ei ollut vielä edes keksitty.

Voisiko tältä pohjalta rakentaa peräti vastarintaliikkeen. Siis vastustaisi jatkuvaa kasvua hyväksymällä heti alkuunsa sen, että merkityksen tunne ja onni eivät kaiken aikaa kasva.

Lue lisää Tammisia

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Petri Tamminen: Kadonnut - merkityksen tunne

Tällaisena laiskana ihmisenä en ole onnistunut haalimaan päällekkäisiä tehtäviä. Kun ei ole autoa, ei lapsia tarvitse kuskata mihinkään. Omat harrastukset ovat kotipiirissä, kerrostalossa ei ole pihatöitä, ruokaa laitetaan lyhyen kaavan mukaan jne. Joskus vähän kadehdin ikäisteni kiireisten elämää ja sitten hoksaan, että en nyt oikeastaan. Yksi asia ei nykyaikana lisäänny: ruuan hankintaan ja valmistamiseen kuluva aika. Jos lisääntyisi, jos kasvattaisismme ja korjaisimme sadon itse,...
Lue kommentti

Petri Tamminen: Kadonnut - merkityksen tunne

Ei voi muuta kuin yhtyä kirjoittajan tunteeseen. Itse olen harkinnut mobiileista luopumista, mutta sitten kuitenkin aina perunnut ajatuksella, että entäs jos sen takia joku jonka hädän voisin ratkaista, jääkin omalletunnolleni - varsinkin jos se joku on omaiseni. Siispä jatkan mobiilini ylläpitolatausta - väkinäisesti mutta kuitenkin. Olen nyt niin tyhjä että en tiedä mitä yleensäkään pitäisi tehdä, kun merkityksen tunne vain jatkaa haihtumistaan, tyhjä edes kirjoittamaan, joten tässä tämä.
Lue kommentti
Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Jokaisesta kerran tupakkaa maistaneesta ei tule nikotiiniriippuvaista eikä yksi rulettikierros tee peliriippuvaiseksi. Miksi sama puuha kuitenkin kehittyy jollakin sairaudeksi, toisella ei?

– Masennus ja ahdistuneisuus saattavat lisätä riskiä riippuvuuksiin. Ihminen helpottaa syystä tai toisesta hankalaa oloaan keskittymällä intohimoonsa, ja ajan myötä tekeminen muuttuu pakkomielteeksi, sanoo psykiatrian ja päihdelääketieteen professori Solja Niemelä.

– Se, mikä aiemmin toi mielihyvää, muuttuukin keinoksi poistaa ahdistuneisuutta.

RIIPPUVUUSSAIRAUKSIEN, kuten alkoholismin, tiedetään olevan 50–70-prosenttisesti periytyviä. Alttius on geeneissä. On pitkälti perinnöllistä, millä tavoin kukin kokee päihteiden vaikutuksen.

Kenestäkään ei kuitenkaan tule automaattisesti alkoholistia, vaan sairaus puhkeaa altistavassa ympäristössä. Tämä tarkoittaa ympäristöä, missä juomista saa jatkaa ilman vakavampia seurauksia.

– Lähipiirin arvot ja asenteet vaikuttavat valintoihin. Jos kaverit ja vanhemmat ovat tissutellet, juomista voi pitää myös opittuna.

Sekin tiedetään, että mitä miellyttävämmältä ensimmäinen kokeilu on tuntunut, sitä todennäköisemmin aineeseen syntyy riippuvuus. Näin ainakin kannabiksen polttajien keskuudessa.

TEMPERAMENTILLAKIN on vaikutuksensa. Kokeilunhaluisten riskinottajien uskotaan olevan alttiimpia addiktoitumaan, koska he hakevat vahvempia elämyksiä. Teorian mukaan varovaisemmat, turvallisuushakuiset eivät samaan tapaan innostu kiksien etsinnästä.

– Riippuvuudet ovat yleisimpiä niillä, joilla on epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö. Säännöistä piittaamaton, väkivaltainen käyttäytyminen on alkanut jo nuorena. Se altistaa muillekin vakaville ongelmien elämän aikana, Solja Niemelä kertoo.

Artikkeli jatkuu alapuolella
Mikään ei riitä narsistille
Mieli
Mikään ei riitä narsistille

 

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Tulinen rakastuminen pian eron jälkeen tuntuu hyvältä, mutta onko se järkevää?

Moni on kokenut sen itse. Tai tuntee jonkun, joka tietää, millaista on, kun rakastuu järjettömästi pian edellisen suhteen päättymisen jälkeen. Sivustaseuraajat eivät välttämättä usko, että siitä tulee mitään.

Psykologi Hannele Törrönen ei oikein pidä laastarirakkauden käsitteestä. Lohturakkaus kuvaa hänestä paremmin sitä, mistä on kysymys.

– Silloinhan petetty, tai vaikka leskeksi jäänyt, hakee yksinäisyyden järkyttämänä lohtua.

Rakastumiseen, toiseen ihmiseen tarrautumiseen ajaa ehkä tiedostamaton pakko, kun on joutunut luopumaan jostain ikuiseksi luulemastaan, Törrönen sanoo.

Fantasia vie

Lohturakastumiselle altis on ihminen, jonka tapana on reagoida vastoinkäymisiin ennemminkin toimimalla kuin lamaantumalla.

Rakkauden kohteeksi taas saattaa osua lähes kuka tahansa. Hän voi olla tavallisen hyväntahtoinen, ehkä itsekin yksinäinen ihminen, jota toisen osoittama kiinnostus imartelee. Kenties hän on hetkessä eläjä, joka ei suunnittele koskaan sitoutuvansa. Tai pahimmillaan toisen kaipausta hyväkseen käyttävä nais- tai miespuolinen Auervaara.

Oli kohde ihmisenä minkälainen tahansa, lohturakkautta etsivä tuskin pystyy näkemään hänen todellisia ominaisuuksiaan.

Hän sijoittaa uuteen rakastettuunsa piirteet, joita haluaisi tässä olevan, ja on sokea omiin haavekuviinsa sopimattomille piirteille.

– Lohturakkauteen syöksytään fantasia edellä, valtavalla intensiteetillä ja epätoivolla, vielä täydellisemmin kuin rakastumisessa yleensä, Hannele Törrönen tiivistää.

Ja koska alkuasetelma on tällainen, on suuri vaara, ettei uudesta suhteesta tule pysyvää.

Fantasiasta myös pidetään kaikin keinoin kiinni. Tarrautuminen voi saada groteskejakin piirteitä. Yhteen osuminen voi näyttäytyä rakastuneen silmissä suorastaan tähtiin kirjoitetulta:

”Onhan se johdatusta, että meidän mummot olivat kotoisin samalta paikkakunnalta! Eikö se ole merkki siitä, että me kuulutaan yhteen?”

Kahden kauppa

Joskus vain suhteen toinen osapuoli etsii lohturakkautta. Mutta myös kaksi, yhtä rankasti yksinäisyyden yllättämää saattaa löytää toisensa. Jos kumpikin näkee toisen vain omien haaveittensa summana, siinä on riskinsä.

Alun huumassa, kun oikeasti ei vielä lainkaan tunneta, saatetaan tehdä koko elämää ravisuttavia ratkaisuja.

Irtisanoudutaan töistä, että voidaan muuttaa yhteen uudelle paikkakunnalle, myydään omaisuus ja lähdetään reppureissulle maapallon toiselle puolelle…

Seurauksia on hankala korjata, jos arki onkin ihan mahdotonta.

Jos toistensa löytäneiden yksin jääneiden silmät eivät avaudu, valheellisesta unelmista kiinnipitämisestä voi tulla elämänmittainen tarina. Kumppanit eivät koskaan pysty näkemään toisiaan ihmisinä, joita he oikeasti ovat. He taistelevat saadakseen kumppanin mahtumaan itse keksimäänsä muottiin.

Haalistuva haave

Lohtua kaipaavan silmitön rakastuminen voi näyttää käsittämättömältä. Ehkä jopa koko tuttavapiiri epäilee alusta asti, ettei tuosta mitään tule. Siitä huolimatta, että rakastunut hehkuu onnea. Mutta epävarmuus on ehkä sittenkin kaiken aikaa muhinut sielun pohjalla.

– Ei ole harvinaista, että uutta rakasta ei silloin mielellään tuoda muille näytille.

”Kyllähän minä sen alusta asti tiesin, ettei se voi kestää”, on aika tavallinen kommentti sitten, kun mieli alkaa palautua tasapainoon ja realiteetit tunkevat mieleen. Silloin alkaa itsekin ymmärtää, miksi halusi pitää rakastetun näkymättömissä muilta. Se jokin, mitä ei halunnut ajatella, jota ei oikeasti voinut hyväksyä tai sietääkään, kenties nolotti ja hävetti. Tai ehkä vähitellen on alkanut tuntua siltä, että toinen on tahallaan antanut itsestään valheellisen kuvan. Esiintynyt jonain muuna kuin itsenään.

– Näin käy, kun esimerkiksi on kertynyt silkkaa faktaa siitä, että toinen onkin naimisissa toisaalla, tai taloudellisen hyödyn tavoittelija, tai ettei hänen alkoholinkäyttönsä olekaan se kaksi lasillista viiniä, kuten hän vakuuttaa, Törrönen luettelee.

Illuusioiden haihduttua edessä ovat todennäköisesti uudella tavalla vaikeat ajat. Nolottaa suunnattomasti, miten on kaikkialla ylistänyt löytämäänsä ihanaa rakkautta. Millään ei kehtaisi muille myöntää, että kaikki on ollut erehdystä ja petkutusta.

Ihminen vain

– Totta kai saa olla vihainen, jos tuntee tulleensa petetyksi, tai jos vaikka addiktiot ovat vieneet voiton ihmissuhteesta. Mutta ei sitä toista saisi silti demonisoida ihmisenä yleensä, Hannele Törrönen sanoo.

Vihaan ja katkeruuteen ei pitäisi jäädä. Eikä kannattaisi juuttua ajatukseen, että sekin minua huijasi ja taas kaikki meni pieleen. Ei ole häpeä tajuta olleensa niin palasina, että on kiihkeästi tarvinnut toista ihmistä.

– Eteenpäin elämässä vie sureminen, vaikka se vaikeaa onkin. Sen myöntäminen, että samalla kun on vapautunut jostain, mitä ei ole elämäänsä halunnut, on joutunut luopumaan myös yhdessä koetusta hyvästä.

Tässä vaikeassa paikassa olisi hyvä yrittää ymmärtää, että toinenkin osapuoli on todennäköisesti ryhtynyt suhteeseen omista syistään.

– Onhan aivan todennäköistä, että hänenkin mieltään painavat koetut menetykset, joiden vaikutukset hänessä elävät. Aikuismaisesti pitäisi yrittää hyväksyä sekin, että toisella on oikeus omiin valintoihin ja ominaisuuksiin.

Miten se menikään?

Kun lohturakastumisesta alkaa olla aikaa, pystyy taas omienkin mielentilojensa erittelyyn, hyväksyy sen, ettei juttu onnistunut. Tajuaa, että omat tarpeet ja kaipaukset muokkasivat rakkauden kohteen joksikin, mitä hän ei ollut.

Itsetutkiskelu voi myös johtaa siihen epämukavaan havaintoon, että olikin itse halpamainen. Silloin joutuu myöntämään vaikkapa, että on käyttänyt toista hyväkseen, kuten näyttääkseen eksälleen, että kelpaa kyllä muillekin.

Olisi inhimillistä tunnustaa motiivinsa myös hyväksikäytetylle ja pyytää anteeksi.

Myrskyisinkin, motiiveiltaan kummallinen rakkaustarina pitäisi saattaa päätökseensä toista tai itseään rikkomatta.

– Tilanteen tasaannuttua, kenties vasta vuosien päästä, voisi käydä vastapuolen kanssa taannoista romanssia läpi. Ei pahitteeksi, vaikka hyväntahtoisesti hymyillen ja huumorilla.

Suoraankin voi viimeistään siinä vaiheessa sanoa, miksi suhde oli omasta näkökulmasta mahdoton:

”Olet kuule ihana ihminen, mutta minulle ihan liian nuori” tai ”eihän siitä mitään tullut, koska eletään kokonaan eri maailmoissa.”

Rauhanomaisesta loppuratkaisusta seuraa yleensä pelkkää hyvää. Sen myötä koettu asettuu muistoksi muistojen joukkoon, osaksi elämäntarinaa.

– Entiset lohturakastuneet voivat ehkä sitten jatkaa hyvinä kavereina. ●