Vaikka pettäjillä on monet selitykset, petettyjen tuska on sama. Uskottomuus järisyttää ihmisen psyykkisiä perusrakenteita, ja terapeutit luokittelevat sen osastoon: suuret kriisit. Mutta voiko siitä seurata jotakin hyvääkin?

Annen, 35, tarina alkaa kuten kuvaan kuuluu: morsian oli kaunis ja sulhanen komea, kun häävalssi soi kesäyössä: rakastan, rakastan, rakastan...Harva häävieraista, vähiten kai morsiuspari itse, olisi uskonut, miten tarina jatkuu.

Toisen osan alku muistuttaa halpaa kauhukertomusta: Vaimo katselee ikkunasta pimeästä kajastavaa valoa. Vanhasta pihasaunasta kiirii hevi-musiikki. Mies juo olutta ja mylvii yksin yössä...

Elämänkäännettä enteilleet merkit ovat kaikille parisuhdeterapeuteille tuttuja. Noin kolme kuukautta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen mies oli muuttunut kylmäksi ja etäiseksi, katse oli tullut vältteleväksi ja koko olemus poissaolevaksi.

Lopulta tuli päivä, joka selitti kaiken. Anne näki miehen kännykässä viestin: Rakastan sinua! Teija. Viestin lähettäjä oli perheen kanssa ystävystynyt, miestä kymmenen vuotta vanhempi nainen. Kävi ilmi, että mies oli viettänyt ”työmatkojaan” rakastellen Teijansa kanssa lähiseudun hotellissa.

Vedättäjä ja sokea

Parin kuukauden kuluttua viestistä omenapuut kukkivat nuoren parin kesken jääneen omakotitalon pihamaalla ja Anne muutti vauvansa kanssa vuokrayksiöön. Syksyllä mies kuitenkin alkoi kiertää menetettyä perhettään. Vaimo palasi kun mies vakuutti, että nyt kaikki muuttuu.

Viime kesänä pariskunta erosi lopullisesti, kun mies löysi itseään tällä kertaa yli kymmenen vuotta nuoremman naisen. Hän muutti naisen luo, kun ei enää pystynyt salailemaan suhdettaan. Eroa edelsi aika, jolloin Anne oli alkanut taas luottaa mieheen. Myöhemmin vaimo sai kuulla, että tällä oli koko avioliiton ajan ollut sivusuhteita.

– Mitäkö tunsin? Olen niin paljon veivannut ja pohtinut näitä asioita, ettei tarvitse kuin kuulla sana tunne, niin sattuu ja väsyttää, Anne sanoo.

Hän kertoo saaneensa paljon apua eronneiden vertaistukiryhmästä. Siellä hän on ymmärtänyt, että parisuhteen pahimmat kipupisteet ovat usein niissä kohdissa, joita ihminen ei suostu näkemään.

Anne ei kuitenkaan enää ihmettele sinisilmäisyyttään. Pariterapiassa mies vedätti terapeuttiakin. Hän sai auttajankin uskomaan, että elämä on todella saanut uuden käänteen ja uskottomuus on loppu, vaikka pettäminen jatkui koko ajan.

Parisuhteen tsunami

”No mutta jotakin ongelmaahan on avioliitossa, jossa toinen on uskoton”, on yleinen ja vakiintunut selitys mutta ei kelpaa perhe- ja seksuaaliterapeutti Kaija Maria Junkkarille.

– Kaikissa avioliitoissa on ongelmia. Silti kaikki eivät petä, vaan monet yrittävät ratkaista ongelmat muulla tavalla. Pettäminen on pettämistä, siitä on lähdettävä, hän sanoo.

– Vaikka uskottomuudesta saatetaan nykyisin puhua rinnakkaissuhteena kuin kännykän rinnakkaisliittymästä, se ei oikeasti ole vain kepeä ”tuli vähän hölmöiltyä” -juttu vaan parisuhteen maanjäristys.

Uskottomuus voi olla yhden illan heilahdus tai elämäntapa, josta ei pääse eroon, mutta aina se loukkaa yhteiselämän peruslupausta: sitä, että olemme toisillemme rehellisiä.

Perheessä uskottomuus saattaa Junkkarin mukaan aiheuttaa tulehdustilan, joka jatkuu jopa sukupolvien ajan. Se on parisuhteissa ikään kuin rakenteellisena etäisyytenä, joka ilmenee joko uskottomuutena tai pelokkaana takertumisena puolisoon.

Pettäjän hätä

Pettäminen voi olla niin pakkomielteistä, että pettäjä saattaa jopa provosoida puolisoaan voidakseen olla tähän tyytymätön ja saadakseen siirrettyä syyllisyytensä toisen kannettavaksi: ”Eihän tuollaisen kanssa voi elää.”

– Kun uskottomalta kysyy, oletko oikeasti valmis siihen, että avioliittosi voi tuhoutua, hän useimmiten hätkähtää. Hän ei itsekään tiedä, mitä pettämisellään saa aikaan ja mitä välttää tai etsii sen avulla.

Vaikka päälle päin näyttää siltä, että pettäjä on vahvoilla ja uuden salarakkautensa kanssa onnellinen, hän on Kaija Maria Junkkarin mukaan usein vähintään yhtä kipeästi terapian tarpeessa kuin petetty.

– Uskoton tarvitsee apua kyetäkseen kysymään itseltään, mikä on tämä puoli minussa, joka pettää, valehtelee ja kuvittelee, ettei pettämisellä ole mitään seurauksia. Useimmiten hän ei lainkaan tunnu ymmärtävän, miten syvästi loukkaa puolisoa ja parisuhteen perusoletusta uskollisuudesta ja luottamuksesta.

Vähiten pettäjä ymmärtää sitä, mitä uskottomuus vaikuttaa häneen itseensä.

Petetyksi tuleminen on Junkkarin mukaan jonkinasteinen posttraumaattinen kokemus. Se on sitä uskottomalle itselleenkin.

Pakottaa kasvamaan

Terapiassa petetyt ovat kuvanneet kokemustaan esimerkiksi yksinäisenä vaelluksena autiomaassa tai koko maailman murenemisena. Kovin järkytys on se, että puoliso muuttuu osin tuntemattomaksi.

– Usein petetty hätääntyneenä syyttää itseään ja kyselee, mitä olisi voinut tehdä toisin. Lähes yhtä usein vastaus on: et välttämättä mitään. Vastuu pettämisestä voi olla vain sillä, joka pettää, Junkkari muistuttaa.

Kaija Maria Junkkari uskoo kuitenkin, että jokainen ihminen on potentiaalinen syrjähyppääjä, sillä ihmisenä kasvaminen on vaativaa. Houkutus käyttää ”varauloskäytäviä” on suuri.

Tärkeämpää kuin panna pettäjä polvilleen katumaan, on kysyä, mitä uskottomuuden jälkeen tapahtuu. Haudataanko kipu ja tuska elävältä vai uskalletaanko se kohdata?

– Aiheuttipa uskottomuus eron tai ei, parhaimmillaan se laukaisee kriisin, joka pakottaa kummankin puolison kasvamaan ihmisenä. Kumpikin voi löytää oman erillisyytensä ja, jos hyvin käy, myös aidon yhteyden toiseen.

Joskus tapahtuu niinkin, että parisuhde on kriisin jälkeen onnellisempi ja tyydyttävämpi kuin ennen.

Terapiassa tulee Junkkarin mukaan toistuvasti esiin kysymys, kannattaako uskottomuudesta kertoa puolisolle. Hän esittää pari vastakysymystä: Jos et kerro, oletko ajatellut, miten tulet elämään salaisuutesi kanssa? Jos kerrot, edellytätkö, että kumppanisi antaa anteeksi saman tien?

– Usein uskottomuus tulee ilmi kertomattakin ehkä vasta monen vuoden jälkeen, ja se loukkaa puolisoa kaikkein eniten.

Rehellinen itselle

Jos pettäjä siis oikeasti ymmärtää vastuunsa, hän ymmärtää sen tosiasian, että sortunut luottamus on hitaasti rakentuva talo. Toipuminen vie petetyltä aikansa – usein vuosia.

Parisuhteen jälleenrakennus ei ole suuria sanoja vaan arkea. Se on esimerkiksi sitä, että tullaan neljältä, kun on luvattu tulla neljältä, että kännykkä ei ole perusteetta suljettuna, ja että kumppani saa kaikin tavoin tuntea olevansa numero ykkönen.

– Usein pettänyt osapuoli kuvittelee, että puhuminen vain pahentaa tilannetta. Tavallaan hän on oikeassa. Kun tapahtunutta puidaan avoimesti, puolison kipu mutta myös oma häpeä ja syyllisyys tulevat kirkkaina esiin. Niiden ohittamiseen ei kuitenkaan ole oikotietä.

Hankalaa? – Kyllä, jos totuus on hankalaa, Junkkari huomauttaa.

Hänestä terve ihminen kokee valheen loppumisen myös turvallisuutena, vapautumisena ja rauhana sielussaan. Rehellisyyden suurin siunaus on lopultakin rehellisyys omaa itseä kohtaan.

Mutta entä rakkaus? Jospa se vain tulee ja vie, eikä sille sitten voi mitään. Kaija Maria Junkkari arvelee että näin käy ihmiselle, jolta puuttuu riittävä seksuaalinen itsetuntemus.

– Samalla tavalla hän varmaan rakastui edelliseenkin puolisoonsa. Tuuletko häntä kuljettavat?

Lue lisää:
Tukea parisuhdekriisiin

Vierailija

Pettäjä rikkoo rakkauden

Nämä keskustelut täällä ovat aika miehiä syyllistäviä , anteeks vaan . Minä asun erossa vaimostani ja lapsistani (3) . Sen takia kun vaimoni petti mua pitkään työkaverinsa kanssa . Ja se tapahtui juuri ennen ja samaan aikaan kun meidän ensimmäinen lapsi saatiin aluille , asia tuli mulle vasta julki kun kolmas lapsemme oli jo tulossa . Vaimoni ei halunnut eikä halua selvittää asiaa sen tarkemmin , vaan tyytyy sanomaan tein virheen anteeksi . En voi antaa anteeksi asiaa , koska hän ei halua asiaa...
Lue kommentti
Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.

 

    "Luonteeni on niin melankolinen, että yritän välttää melankoliaa", Kjell sanoo.

    Kun uupumus iskee ja keho ja mieli kaipaavat rentoutusta, Kjellillä on konstit valmiina.

    Kirjailija Kjell Westön kulunut vuosi on ollut kiireinen: heinäkuussa ilmestyi seitsemäs romaani Rikinkeltainen taivas. Kiireen mukana tulee usein stressi, vaikka sitä yrittäisi kuinka välttää.

    Westö tunnistaa stressin siitä, että aivot raksuttavat tuhatta ja sataa ja päässä sihisee kuin ampiaispesässä. Silloin hän yrittää painaa jarrua ja hengittää syvään. Siten voi löytää keskittymiskykynsä uudelleen.

    Keino toimi vastikään, kun Westö oli työmatkalla Ruotsissa. Yhdeksän päivän työreissu päättyi Huskvarnan kaupunkiin, jonne Westö tuli läkähtyneenä ja aika ahdistuneena.

    – Minun oli määrä esiintyä siellä eräässä metodistikirkossa ja kävi ilmi, että kirkon perällä, lähes pimeässä huoneessa, oli piano. En osaa soittaa pianolla kuin muutaman kappaleen, muu on lähes pimputusta, mutta ennen esiintymistä istuin pimeässä huoneessa ja soitin puoli tuntia. Voimat palautuivat ja keikasta tuli yllättävän hyvä.

    Stressi oireilee kehossa

    Jos Kjell ei saa stressiä kitkettyä, se voi kääntyä ahdistukseksi ja apatiaksi ja oireilla myös kehossa.

    – Joskus saan vatsakipuja ja toisinaan myös lihaskipuja. Mutta jos näin käy, pitää olla itselleen armollinen. Itsesyytökset johtavat helposti siihen, että huono kierre vain syvenee.

    Joulustressiä Kjell Westö ei enää pode. Toista oli silloin, kun lapset olivat pieniä – silloin stressi oli tuttu seuralainen.

    – Joulun kulutusluonteeseen kuului, että lahjojen kuului olla juuri oikeanlaiset. Nyt ei ole sellaista. Olen oppinut, että jos täydellistä lahjaa ei löydy, sen voi yrittää korvata lämmöllä ja läsnäololla. Jos joulustressi kuitenkin iskee, takuuvarma keino irtaantua siitä on kuunnella gospelia, vaikken olekaan uskovainen. Esimerkiksi Mahalia Jacksonin tai Elvis Presleyn joulugospelit suojaavat stressiltä.

    Kjell Westön vinkit stressaaviin tilanteisiin

    1. Liiku. Kuntoilu on tehokas rentouttaja ja stressinpoistaja. En lähde vuorokautta pitemmälle matkalle ilman lenkki- tai salivaatteita. Toinen hyvä keino on livahtaa elokuviin ihan ex tempore, mielellään sateisena iltana. Yritän myös ehtiä soittaa kitaraa ainakin hetken ajan joka päivä. Se rentouttaa kummasti.
    2. Ota päiväunet. Löysin voimanokoset viitisentoista vuotta sitten. Ne virkistävät kummasti ja saavat aivot toimimaan hyvin. Mutta nokosten on oltava tarpeeksi lyhyet. 10–12 minuuttia on optimini, 15 minuuttia jo riskirajoilla. Nuorempana, kun oli univelkaa, saatoin nukkua liikaa. Sen seurauksena tylsistyin loppupäiväksi.
    3. Opettele stressinhallintaa. Yksi niksi esimerkiksi työstressin kitkemiseen on tämä: Nouki yksi tehtävä kerrallaan, tee se niin hyvin kuin pystyt äläkä sillä aikaa ajattele muita edessä olevia töitä. Jos käy niin, että jokin työ myöhästyy, pyydä anteeksi ja hyväksy nöyrästi se, että tässä en onnistunut.